Nimi: Joka torstai, kello 19:00
Author: xenophile
Beta: -
Ikäraja: Sallittu (jos modet kokee paikan / ikärajan vääräksi, saa tekstiin vapaasti kajota.)
Genre: Het, Fluff.
Paritus: Nuorempi nainen x vanhempi mies, vaikka suoranaista parittamista tekstissä ei ole.
Disc.: Kaikki on minun.
Yhteenveto: Nuori naisenalku on ihastunut tai vähintäänkin kiintynyt vanhempaan mieshenkilöön. Teksti seuraa naisen ajatusmaailmaa ja tunteita tätä miestä kohtaan.
Note: Hei kappas, kolmas tekstini täällä ja ei xenophiliaa!
One-shot syntyi, kun minun oli pakko saada koottua ajatukseni. Olin silloin kovin ihastunut / rakastunut erääseen henkilöön, jota en päästäni saanut pois. Joten tämä oli lopputulos.
Tällekin alunperin suunnitteli kunnon jatkotarinaa tulevaisuudelle, mutta saa nyt nähdä miten käy.
Kommentti on erittäin tervetullutta ja kritiikkiä saa antaa + virheistä voi ilmoitella, kiitos.
----
Joka torstai, kello 19:00
Yksikin vilkaisu sinulta sai minut hymyilemään leveää hymyäni.
Yritin turhaa peitellä hammasrivistöäni, sillä suupieleni väkisinkin taipuivat ylöspäin. Kaikki kiitos ja ylistys kuului sinulle – miehelle, joka sai sydämeni kokemaan ei-toivottuja rytmihäiriöitä.
Juna saapui kiskot kirskuen. Sen aiheuttama ääni halkoi kaiken muun hälinän asemalla, mutta hermoja raastavasta kiljunnasta huolimatta minun katseeni pysyi sinussa.
Katseeni tulisi aina pysymään sinussa.
Ihmisiä tuli ja meni, mutta sinä jäit.
Tämä ei ollut vielä sinun kulkuneuvosi, jota olit viimeisen varttitunnin odottanut. Eikä odottamasi juna tulisi kuin vasta puolentunnin päästä.
Tiesin faktat jo etukäteen.
Joka viikko, torstaisin, näin sinut asemalla. Aina samaan aikaan, aina samassa paikassa.
Katseessasi oli aina se sama pilke. Toisinaan se koki jotain uutta sävähdystä, mutta pääpiirteittäin kykenin jo sinua tulkitsemaan.
Ohuilla huulillasi lepäsi vieno hymy. Se uhkui salaperäisyyttä ja haastavuutta. Jokin sinussa kiehtoi, enkä osannut sanoa, että mikä se ”jokin” oli.
Ehkä olit saanut huomioni liikkeilläsi.
Ne olivat varmat ja kokeneet. Tiesit täsmälleen mihin astua ja miten astua. Et ehkä itse ajatellut liikkeitäsi samalla tavalla kuin minä, mutta herra hyvä, olit täysin napannut kiinnostukseni olemuksellasi.
Ehkä olit päässyt haaveisiini katseellasi.
Silmissäsi oli iäkkyyttä. Olit nähnyt ja käynyt läpi paljon, huomasin sen heti, kun ruskeat silmäsi läheltä näin. Enkä voi sanoin kuvailla sitä tunnetta, kun minuun katsot. Enkä ikinä ehdi saada selkoa katseestasi. Mahanpohjassani kutittaa ja kipristelee niin paljon, etten osaa ajatella mitään järkevää – hoen vain mielessäni sitä ilmiselvää asiaa, että olit minuun katsonut.
Jälleen kerran.
Ehkä olit saalistanut sydämeni omaksesi vain olemalla läsnä.
Joka torstai, kello seitsemän illalla, laiturilla kaksi – silloin minä sinut näin ja kuules, se oli koko viikkoni kohokohta.
Näin kaukaa, miten hymähdit hiljaa ja katseesi valui maahan, jonka lumi oli peitellyt.
Nielaisin kankeasti, jännittyneenä.
Hymyilit yhä, kun kallistit päätäsi ja jatkoit maahan tuijottamista.
Olisin voinut kuolla siihen paikkaan.
Minusta tuntui, etten kestäisi tätä tunnetta sisälläni.
Rakkaus oli ristiriitainen asia.
Se joko antoi sinulle kaikki ruusunpunaiset kukkansa - ne pehmeät terälehtensä, joihin pystyit kääriytymään. Tai sitten se antoi ruusunpunaiset kukkansa, varret piikeillä varustettuina - ja sinä hoivaisit niitä kukkia piikkien aiheuttamasta kivusta huolimatta.
Molemmat vertaukset sopivat minuun juuri tällä hetkellä, vaikken asiasta täysin varma ollut.
Oliko tämä rakkautta?
Sinä olit kiehtova.
Silmiesi reunoilla oli ryppyjä, jotka vuosien saatossa olivat tulleet. Arvioin iäksesi ehkä 40 vuotta, mikä oli huima määrä vain vähän päälle kaksikymmenvuotiaalle nuorelle naiselle.
Miehet kuitenkin aina vain komistuivat vanhetessaan, ennen kuin he lähtisivät rapistumaan.
Toistaiseksi sinä olit vain komistunut.
Poskillasi ja leuallasi kasvoi parransänkeä. Ne sointuivat yhteen tumman ja lyhyeksi ajellun tukkasi kanssa.
Olemuksesi oli särmikäs.
Ihmiset ympärilläsi kunnioittivat sinua, ihan syystäkin.
Näytit mieheltä, toisin kuin nämä muut pojannaskalit.
Heillä roikkuivat housut pakaroilla ja he esittivät jotain mitä eivät olleet.
Mutta sinä… sinä olit aito. Et teeskennellyt tai yrittänyt olla jotain, mitä et ollut.
Vuodet olivat selvästi tuoneet viisautta.
Sydämeni kirkui, kun käänsit jälleen katseesi minuun.
Jähmetyin paikoilleni ja huuleni vääntäytyivät väkisinkin leveään hymyyn.
Katsoit minua tovin aikaa tavalla, joka sai polveni heikoiksi. Pääsi oli yhä hieman kallellaan, silmät aavistuksen verran sirrillään ja huulesi… niillä koreili se arvoituksellinen, mutta hillitty hymynkaari, joka jätti Mona Lisankin toiselle sijalle.
Sinussa oli enemmän mysteeriä kuin Da Vincin maailmankuulumaalauksessa.
Minun onnekseni käänsit katseesi toisaalle.
En tiedä, miksi kidutit minua näin.
Olit varmasti huomannut jo kuukausia sitten tuijotukseni. Ehkä pidit sitä hauskana, että nuori ja naiivi naisenalku katseli sinua. Sinussa taisi olla jotain sadistisia piirteitä, kun jatkoit minun kiusaamistani. Minä puolestani tunnuin olevan masokisti.
Tuijotuksesi tappoi minua sisältäpäin, mutta samalla koin onnea, jota en ollut koskaan ennen kokenut.
Pakkastuuli puri poskiani, jotka kuumuudesta punoittivat.
Asemalla vellova kylmyys sai poskeni punaisiksi, mutta oli varmasti melko varmaa, että ne olisivat muutenkin punaisina punoittaneet.
Junasi saapui asemalla.
Sisältäni kuoli se sama osa, joka koki tämän saman kuoleman joka viikko.
Joka viikko tähän samaan aikaan, tällä samalla paikalla ja vain sinä sen osan osasit elvyttää jälleen viikon päästä.
Nojasit rentona tiiliseinämää vasten. Odotit rauhallisesti paikoillasi, kunnes juna seisahtui kokonaan.
Silloin sinä lähdit liikkeelle.
Et ikinä vilkaissut minua viimeisen kerran, kun laiturilta lähdit. Jätit minut kuin kesäkissan kylmyyteen odottamaan.
Huokaisin syvään, kun katosit sisälle junaan. En enää edes yrittänyt tiirailla sinua ikkunoiden lävitse.
Venyttelin hartioitani.
Oloni oli hauras ja pettynyt, kuten joka viikko. En ikinä oppinut.
Jäit kummittelemaan mieleeni.
Se sinun katseesi.
Se sinun hymysi.
Se sinun olemuksesi.
Ne kaikki ajoivat minua hulluuden partaalle, mutta pidin itseni kurissa.
Ajatuskin sinusta sai minut hymyilemään.
Olin typerä.
Loppuen lopuksi en tiennyt sinusta mitään. Tosin vasemman kätesi paljas nimetön oli kertonut jo kaiken tarpeellisen minulle.
Kykenin spekuloimaan toki kaikenlaista.
Olit liian lihaksikas ja hyväkuntoinen työskennelläksesi toimistolla. Et kuitenkaan miltään huippu-urheilijaltakaan vaikuttanut, sillä olit raskasrakenteinen. Ellet sitten painija ollut.
Hymähdin ja piirsin viivoja lumeen kengänkärjelläni. Taivaalta alkoi hiljalleen ripotella lunta, mutta ajatukseni harhailivat liikaa. En jaksanut keskittyä tuijottamaan lumihiutaleiden hypnoottista tanssia.
Olin kerran näyttänyt sinut ystävälleni tällä samaisella asemalla.
Hän oli tuijottanut sinua pitkän tovin ja lopulta todennut, että et näyttänyt miltään.
En ollut noteerannut ystäväni mielipiteitä.
Minusta sinä olit komein ihminen, jonka olin koskaan nähnyt.
Junani saapui ja nousin penkiltäni. Puhdistin mustat farkkuni valkeasta luminöyhtästä ja sieppasin laukkuni harteilleni.
Askeleeni kuljettivat minut sisälle junaan. Huokaisin tyytyväisenä sen kotoisasta lämmöstä.
Minusta junissa oli hauska matkustaa.
Vaunu, johon olin noussut, oli melko tyhjillään. Vaivatta löysin itselleni paikan ja istuuduin hajamielisenä ikkunanpuoleiselle paikalle odottamaan konduktööriä.
Arvuuttelin mielessäni, olisiko konduktöörinä se sama mies, joka viime viikollakin oli ollut ja sitä edellisenä.
Ummistin silmäni ja otsani kosketti junan vilpoista ikkunaa.
Mieleni harhaili, kun en saanut ainuttakaan ajatuksenalkua kiinni.
”Anteeksi?”
Matala äänensävy sai minut säpsähtämään ja repimään silmäluomeni auki.
Siniset silmäni siirtyivät oitis tutkimaan puhujaa, joka lähelläni seisoin.
En voinut olla hymyilemättä hymyäni, joka paljasti ylempää hammasrivistöäni.
Ruskeat silmät, tumma tukka, parransänki ja vieno hymy…
Minun teki mieli nauraa. Oloni oli iloisenjännittynyt.
Sinä hymyilit yhä mysteerihymyäsi, pitäen ruskeiden silmiesi katseen naulittuna minussa.
Sielunpeileistäsi uhkui ystävällisyys ja lämpö, mutta niiden takana oli jotain muutakin. Jotain sellaista, jonka takia olit saanut kärsiä.
Hymyilimme toisillemme kuin rikostoverit tai salaliittolaiset.
Metrien päästä olin leimannut sinut kiinnostavaksi.
Nyt näin läheltä katsottuna olit minulle enemmän kuin kiinnostava.
Olit haaste ja arvoitus.
Olit totuus ja vastaus.
Hymähdit miltei ääneti ja huomasin arven, joka kulki oikeanpuoleisen silmäsi ylitse.
Arpi oli iänikuinen ja kertoi omaa tarinaansa ulkonäössäsi. En ollut ennen tuota piirrettä sinussa huomannutkaan.
Kallistin päätäni uteliaana ja odotin sinun sanovat jotain.
Ja niin sinä jotain sanoitkin:
”Onko tämä paikka varattu?”
Minä en voinut muuta kuin hymyillä.
----
Fin.
