Nimi: Kuun katseen alla
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: melankolinen draama
Hahmot: Katariina & Riia
Yhteenveto: Tänä yönä oli parempi antaa Katan olla etäinen.Haasteet: Albumihaaste #5 Pariisin Kevät –
Pentti Holappa, Originaali10 #4 ja FinFanFun1000 (135. Kuunsirppi)
A/N: Pitäisi kirjoittaa ylipäätään naishahmoista enemmän, mutta etenkin näistä kahdesta. Ovathan he yksinkertaisesti upeita ja hienoja hahmoja. Lukuiloa! ^^
Ficletissä on kursivoitu pätkä Pentti Holapan runosta Hiukan rikki.
Kuun katseen alla
Mulla oli lainaksi saatu pyörä, joka oli tuskallisen raskas ajettava. Katariina ajoi huomaamattaan monta kertaa kauas mun edelle ennen kuin se tajusi, etten mä pysynyt perässä. Se hypähti satulasta ja odotti mua tuijotellen tyhjyyteen. Poljin ja puhkuin sen viereen. Kata oli vaitelias ja apea. Tiesin syyn kysymättäkin. Tuskin se nimittäin oli enää humalassakaan. En ollut varma, kuuluiko mun antaa Katan olla vai keksiä jotakin puhuttavaa. Päätin kuunnella mun vaistoa, koska se oli lähes poikkeuksetta oikeassa, ja tänä yönä oli parempi antaa Katan olla etäinen.
”Voidaan vaihtaa pyöriä”, Kata vain sanoi.
Olin niin loppu, etten jaksanut edes näön vuoksi vastustella. Me tehtiin vaihto. Hypähdin Katariinan keltaisen jopon selkään, ja nainen otti kaverinsa viininpunaisen lainapyörän. Kata polki sitä paljon reippaammin kuin mä, mutta nyt me sentään pysyttiin rinnakkain. Katselin ympärilleni. Olin viettänyt viime kuukausina paljon aikaa Turussa, mutta en vieläkään hahmottanut keskustan ulkopuolisia paikkoja tai niiden välisiä etäisyyksiä. Nyt me pyöräiltiin pitkää, tylsää tietä, jossa ei ollut juuri nähtävää. Mun katse hakeutui ylemmäs. Hennon tummansinisellä taivaalla loisti hyvin ohut kuunsirppi. Nautin sen katselusta. Sen terävyydessä oli salaperäistä lumoa. Kun oikein tarkkaan katsoi, saattoi nähdä loput kuun tummasta varjosta. Arkinen kesäyö oli tyyni ja hiljainen, aivan kuten Katariinakin.
”Musta tuntuu kuin oisin oman elämäni unissakävelijä”, Kata sanoi aivan yhtäkkiä. ”Kaikki vain lipuu ohitse eikä mistään saa kiinni. Haluaisin ravistella itseni hereille, mutta en tiiä miten.”
Mietin naisen sanoja pitkään ja tiesin, mitä se kaipasi, mutta tiettyjä tunteita ja mielentiloja hallitsi vain aika. Ne olivat läsnä niin kauan kuin vain tahtoivat.
”Ehkä sä et oo vielä valmis heräämään”, sanoin. Kata katsoi muhun hämmästyneenä. ”Tiiän, tosi turhauttava vastaus, mutta ei susta tuntuis tolta, ellei sille ois jokin syy. Mikä se sitten on, sen vain sä tiedät. En tiiä. Eikö se oikeastaan oo ihan kivaa, kun elämään ja asioihin saa tietynlaista etäisyyttä eikä kaikki oo koko ajan iholla?”
”Tavallaan”, Katariina mumisi. ”On tää ehdottomasti parempi kuin se viha ja katkeruus, mitä mä tunsin ihan liian pitkään. Se oli tosi kuluttavaa.”
”Varmasti olikin.”
”Mieti, jos mä ja Heikki oltais erottu kaksi vuotta sitten. Miten pitkällä mä jo olisin”, Kata huokaisi. ”Mitä mieltä sä oot? Teinkö mä typerästi, kun aattelin, että voin korjata kaiken?”
”Et”, vastasin heti. ”Sä voit sanoa, että teit kaikkesi, mutta joitakin asioita ei voi muuttaa. Voi vain viivyttää väistämätöntä.”
”Jep. Oot varmaan oikeassa”, Katariina myönsi. ”Mut sä tajusit totuuden jo seitsemän vuotta sitten. Miten sä oikein teit sen?”
”Se oli aika ilmiselvää”, sanoin. ”Kalevi oli aivan paniikissa. Oli käytännössä ihan sama, mitä sen suu sanoi, koska katse sen silmissä kertoi asian, jonka mä olin jo tajunnut. Kalevi rakasti Heikkiä.”
”Vittu”, Katariina puuskahti.
”Niinpä.”
”Mä en varmaan halunnut nähdä sitä”, Kata sanoi. ”Takerruin mieluummin siihen, mitä Heikki sanoi, ettei se ollut mitään vakavaa…”
”Ei se mitätöi teidän yhteisiä vuosia”, yritin lohduttaa.
”Ei, mutta tuohan se niihin aika ruman särön”, Kata irvisti. Nainen polki raivokkaasti niin lujaa, että se hengästyi. En edes yrittänyt kiriä. Annoin Katan polkea, kunnes se uuvahti ja jäi odottamaan mua ohjaustankoon raskaasti nojaten. Naisen huohotus oli ainoa ääni viileässä yössä. Pysähdyin Katan viereen ja katsoin taas kuuta. Se oli niin kaunis kaikessa siroudessaan. Hymyilin.
”
Joka päivä menen hiukan rikki hitaan ajan huuhtelussa valittaen”, Kata sanoi yhtäkkiä. Katsoin siihen hämmästyneenä. Katariina katsoi takaisin, ja raivo oli kuollut sen pihkanruskeista silmistä. Jäljellä oli enää syvää surua. ”Tolta musta tuntuu nyt. Se on Pentti Holappaa. Mä ja Heikki luettiin sen runoja toisillemme, usein punaviinipäissämme. Meillä oli niin hauskaa syväanalysoida Holapan kauniita sanoja. Mut nyt se on vain yksi niistä jutuista, joita en tuu enää koskaan tekemään Heikin kanssa.”
Ojensin käteni, ja Katariina tarttui siihen. Puristin sen sormia tiukasti.
”On okei olla surullinen”, sanoin hiljaa. Katariina katsoi mua silmät kimmeltäen.
”Tiedän”, nainen kuiskasi. Kata nosti katseensa kuunsirppiin ja hymyili, kun kyyneleet valuivat sen poskille. ”Vau. Tuntuu niin hyvältä itkeä.”
”Haluatko sä –”
”En”, Katariina sanoi. ”Ajetaan vain.”
Me hypättiin takaisin pyöränsatuloihin ja poljettiin kuun ajattoman katseen alla.
