Otsikko: Aamukolmen kasteessa
Paritus: Aurora/Ville, Ville/Niilo
Ikäraja: K-11
Genre: Angstinen draama, polyamoria, triplaraapale
A/N: Selailin
juhannustaika-topaa etsien inspiraatiota. Nyt täytyy sanoa, että tämän tekstin alkuperäinen ajatus ei ollut aivan tällainen, mutta fiilis ja hetki vei mennessään. Toivottavasti tämä kelpaa
Arte taiaksi sinulle, vaikka polyamorian femme vaihtuikin slashiin, ja luonnon kuvailu onkin aiottua vähäisempää. <3
Aamukolmen kasteessa”Aurora se taas lähtee katselemaan auringonnousua aamukolmelta, vaikkei aurinko kai varsinaisesti missään vaiheessa ole laskenutkaan”, Niilo jälleen piikitteli niin kuin ikuinen piikki minun lihassani. Hänellä oli pelkkä lakana kiedottuna lanteilleen. Se oli samainen lakana, joka oli ennen peittänyt minun ja Villen lemmenpesää. Nykyään siinä lepäsi vieras tuoksu ja väärät hikipisarat, eivätkä omani olleet kirvonneet iholleni viikkoihin. Ainoa kosteus ihollani oli aamukolmen kaste jalkapohjissani, ja sekin kaste kylmäsi toisin kuin Villen kuuma vartalo hangatessaan lanteitani vasten.
Niin… Ennen se oli ollut minä ja Ville. Sitten se oli vaihtunut Villeen, minuun ja Niiloon. Nyt se oli Niilo ja Ville – ja minä. Ja siinä minä nyt sitten istuin: viljapellon laidalla muovitetun paalin päällä heinänkorsi huulieni välissä tuijotellen horisonttiin kellon lyödessä kolme.
Vaikka maailma ympärilläni hengitti ja eli, minä huokailin viimeisiä henkosiani kylmenneeseen yöhön. Hengitykseni huurusi ilmaan vieden sieluni mennessään. Heinikon suhina muistutti ääntä makuuhuoneesta, jonne oli lukitut ovet. Linnun sirkutus oli kuin lepertelyt, jotka supatettiin vääriin korviin. Vaatteisiin kietoutunut kaste oli kuin kostea peti, jossa oli kieriskellyt kaksi vartaloa, joista kumpikaan ei kuulunut minulle. Ja auringonnousu… se kaunein kaikista. Se kultasi viljan ja punasi taivaan niin kuin hehku hänen kasvoillaan kaiken sen jälkeen. Ennen minä sain sen hänessä aikaan. Nyt sen teki toinen.
En jaksanut enää edes itkeä. Ensimmäisinä öinä silmäni olivat punertaneet kuin taivas vähän kello kolmen jälkeen. Nyt ne olivat reunoilta valkeat kuin vaaniva talvi ja keskeltä ruskeat kuin lunta edeltävä rapainen maa.
Ja se oli maa, joka tömisi selkäni takana. Askeleiden sointi oli tasainen ja tarmokas, tuttu ja silti viime aikoina kuitenkin niin vieras. Suljin silmäni, koska en halunnut kohdata sanoja, joita olin jo pitkään pelännyt. Mutta hän tarttuikin jalkoihini lujaa, ja minä henkäisin, kun hän nykäisi minut suoraan syliinsä paalin päältä. Hän iski selkäni vasten märkää paalia ja upotti huulensa herkimmälle kohdalle kaulakuopassani.
Ja hän otti minut vielä kerran.
