Kirjoittaja - Vilna
Fandom - Hobitti
Ikäraja - S
Paritus - Ori/Dwalin
Tyylilaji - romanttinen ficlet
Yhteenveto - Eikä hän voinut tehdä retken aikana mitään muuta kuin rakastua Thorinin oikeaan käteen, kääpiöön jonka silmissä tanssi raivopäinen tuli.
A/N: Mulla on paljon purkamattomia Hobitti-feelsejä ja ne piti kirjoittaa johonkin. Jostain syystä tämä syntyi, koska mulla on heikko kohta molempiin kääpiöihin ja Dwalin on ihan liian suojelevainen Oria kohtaan, että se olisi pelkästään platonista... Lol. Headcanonit mulla on muodostunut jo aika vahvasti, ja tää nyt on pelkästään tämmönen mimmunmömmön, mutta kuitenkin halusin julkaista. Melkein meinasin nimetä tämän ficletin Happoradion Luonasi on linnani -biisin mukaan, koska se oli aika osuva mun mielestäni, vaikka sanat ei käykään yksiin. Tykkään palautteesta, kun julkaisen ensikertaa tätä fandomia. <3
Paikka sydänalassa
Oli sota, eikä Dwalinin sydämessä ollut paikkaa muulle.
Ei Dwalin ollut sitä tietenkään koskaan sanonut, mutta Ori näki sen tämän syventyneistä otsajuonteista, takkujen täyttämästä parrasta ja hurjistuneesta mielentilasta. Dwalinin sanat olivat vain murahduksia ja puhinaa ja käsivarsien suonet pullottivat kehon ollessa jatkuvassa valmiustilassa.
Eikä Ori osannut tehdä kyseisellä asialla oikein mitään, hän oli vain kirjuri aseenaan ritsa, josta ei ollut hyötyä kenellekään taistelukentällä. Eikä ollut kyse siitä, etteikö Ori olisi uskaltanut ottaa osaa taisteluun ja halunnut olla yhtä taitava ja rohkea kuin Dwalin, mutta kenties häntä ei vain oltu luotu taistelukentille, niin kuin Dori aina jaksoi muistuttaa. Ori oli lähtenyt seikkailuun uhmaa hohkaavana, mutta ajan myötä sitä oli ollut vaikea pitää yllä ja sen sijaan hän huomasi toisinaan vain olevansa epätoivoinen neuloessaan yön tuimaan ties kuinka monensia sormenlämmittimiä vain, jotta hän tunsi olonsa edes jotenkin hyödylliseksi.
Pelko oli ovela tuttava, sillä sitä ei välttämättä edes huomannut kuin vasta tositilanteessa, kun örkit, hukat ja ties mitkä oliot jahtasivat heitä kosto ja kuolema kannoillaan piiskaten niihin lisää vauhtia.
Mutta silloin Ori pystyi luottamaan siihen, että Dwalin piti aina hänen puoliaan. Ties kuinka monta kertaa oli kookas vanginvartija hänet pelastunut ja suojellut häntä hakkaamalla jonkin iljettävän örkin pään tohjoksi sotavasarallaan silmittömällä raivolla, ennen kuin se ehti edes koskea käpälillään Oriin. Aina tällaisen tilanteen jälkeen Dwalin suuteli Orin hiuksia hellästi ja vannotti tätä pysymään hänen lähellään.
Ettei sinulle käy mitään, pikkuinen.
Vaikka Ori ei pitänyt lempinimestään lainkaan, kuulosti se Dwalinin huulilta aivan erilaiselta kuin muiden. Se ei kuulostanut panettelevalta vaan pelkästään huolestuneelta ja lempeältä, kuin Dwalin olisi luvannut tekevänsä kaiken suojellakseen Oria. Ja hän tunsi olonsa niin erityiseksi, että oli saanut sellaisen kääpiön huomion, eikä hän voinut tehdä retken aikana mitään muuta kuin rakastua Thorinin oikeaan käteen, kääpiöön jonka silmissä tanssi raivopäinen tuli.
Se ei hävettänyt Oria tippaakaan, hän piti päänsä ylevänä niin kuin kunnon kääpiö, mutta ei hän koskaan sitä ääneen sanonut kenellekään. Hän kuitenkin oli varma siitä, että Dwalin oli nähnyt hänen silmissään ne tunteet, joihin tämä ei itse voisi luultavasti ikinä vastata.
Mutta koskaan ei hän kieltänyt Oria katselemasta häntä liian ihailevasti, eikä hän koskaan käskenyt Oria hakemaan seuraa muualta, kun Ori sysipimeinä iltoina käpertyi hänen viereensä lämpöä jakaakseen, eikä hän koskaan palauttanut Orin lahjaa: tämän itse neulomaa kaulaliinaa.
Sen sijaan Dwalin puhui hänelle ja kertoi asioita ja tarinoita. Hän kertoi toisinaan omista nuoruusvuosistaan Balinin kanssa ja naurahteli jykevästi, kun Ori kertoi Norin ja Dorin kinasteluista ja tappeluista varkauksiin liittyen ja miten Dori oli aina ollut heille kuin äiti. Ujostellen Ori huomasi puhuvansa omistakin kokemuksistaan ja salaisuuksistaan, joita hän oli varjellut sisimmässään. Dwalin ei koskaan keskeyttänyt häntä vaan kuunteli tarkkaavaisena, mikä sai Orin sydämen läpättämään.
Orille oli omistettu oma paikka Dwalinin sydänalassa, minkä hän sai tietää, kun he viimein saavuttivat Ereborin ja olivat maksaneet sen kalliin hinnan. Dwalin painoi Orin rintaansa vasten ja kuiskasi:
”Ghivashel, olemme kotona.”
