Villiviini, Remus/Nymphadora, angst & romance -ficlet (S)

[Thelina]

Ficin nimi: Villiviini
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: angst, romance
Ikäraja: S
Paritus: Remus/Nymphadora
Yhteenveto: Hän oli ollut poissa niin kauan, että kesä oli kääntynyt syksyksi, ja ehkä liian kauan löytääkseen kotoa muuta kuin kylmää tuhkaa.
Vastuunvapautus: Kunnia kaikesta J.K. Rowlingin luomasta kuuluu hänelle.

A/N: Osallistuu Loppusanabooli -haasteeseen. Pidin saamistani loppusanoista valtavasti heti ne nähtyäni, mutta silti oli kamalan vaikea päättää, millaiseen tarinaan ne oikein yhdistäisin. Lopulta päätin mennä ensimmäisellä mieleen tulleella ajatuksella, eli Remuksella ja Tonksilla. Kiitos kommenteista rakkaat hiddenben, Rosmariini ja jossujb ♥
 

Villiviini


Pihapolku oli sateesta liukas, eikä ikkunoista paistanut valoa. Seinää peittävä villiviini oli saanut punertavan sävyn, muutama irronnut lehti lojui jo käpristyneenä maassa. Oli hiljaista ja hämärää. Vain Remuksen omien askelten äänet kaikuivat korvissa, kunnes hän pysähtyi ovelle ja työnsi avaimen lukkoon. Kurkkua kuristi. Hän oli ollut poissa niin kauan, että kesä oli kääntynyt syksyksi, ja ehkä liian kauan löytääkseen kotoa muuta kuin kylmää tuhkaa.

Eteisen matto oli rutussa ja Remus kompuroi sisään, haparoiden sauvallaan kohti kynttilää. Liekki tarttui lyhyeksi kuluneeseen sydämeen ja poltti kynttilännysän loppuun sillä välin, kun hän ripusti kostean viittansa naulakkoon ja kuivasi kenkänsä nopealla loitsulla.

”Dora?”

Kukaan ei vastannut. Remus jätti kynttilän savuamaan eteiseen ja kurkisti keittiöön. Kattolamppu syttyi särähtäen. Tiskialtaassa oli yksinäinen vesilasi, pöydällä sotkuinen pino vanhoja Päivän Profeettoja. Kasvit ikkunalaudalla vaikuttivat kuolleilta: edes sointulilja ei laulanut hänelle.

Remus painoi kädet kasvoilleen. Katumus musersi hänen sydäntään tavalla, jota hän ei ollut koskaan uskonut edes mahdolliseksi. Miten hän olisi voinut aavistaa, että pelko Doran menettämisestä ylittäisi ennen pitkää kauhun, jonka tähän rakastuminen oli hänen mieleensä nostattanut? Että yksinäisyyttä olisi lopulta vaikeampi kestää kuin epäilystä siitä, saattoiko toinen todella haluta puolisokseen juuri hänet, köyhän ja itseään kolmetoista vuotta vanhemman ihmissuden? Remus oli säikähtänyt tunteitaan, ja annettuaan viimein niille vallan, hän oli kyennyt nauttimaan onnesta vain hetken. Tieto lapsen tulosta oli nostanut pintaan uusia pelkoja ja saanut hänet pakenemaan itseään ja vastuutaan, hylkäämään kaiken kuin laumastaan lähtenyt yksinäinen susi.

Laitettuaan vesipannun kiehumaan hellalle ja sytytettyään uuden kynttilän eteiseen Remus päätti tarkistaa talon muutkin huoneet. Olohuone oli tomuinen ja autio. Kivikylkinen takka hohkasi kylmää ympärilleen ja savupelti oli jäänyt auki. Vain sohvannurkkaan mytätty villaviltti kieli siitä, että joku olisi saattanut olla kotona, käpertyneenä kuluneen istuintyynyn tutunmuotoiseen kuoppaan. Remus ei kyennyt muistamaan, oliko asetelma sama kuin hänen lähtiessään.

Makuuhuoneen ovi oli raollaan. Remus tönäisi sen auki ja hätkähti nähdessään jonkun liikahtavan pimeässä nurkassa.

Se oli Dora. Hän istui nojatuolissa polvet sylissään, näpräsi jalkojen päälle venytettyä ohutta yöpaitaa sormillaan ja katsoi suoraan Remukseen, sanomatta mitään.

”Luulin, että sinäkin olit lähtenyt”, Remus sanoi hiljaa. ”Miksi istut täällä pimeässä?”

Dora puri huultaan ja käänsi päänsä koti villiviinin peittämään ikkunaa. Hänen hiuksensa näyttivät tummuvan pari astetta olohuoneesta kajastavassa heikossa valossa. Ne olivat kasvaneet pituutta monta tuumaa, aivan kuin Dora ei olisi jaksanut keskittyä pitämään niitä tavanomaisessa mitassaan.

”En tiedä”, hän vastasi viimein. ”Odotin sinua. Tai että lähtisit taas. En tiedä, kumpaa.”

Remus asteli hitaasti peremmälle huoneeseen, sytytti yöpöydillä olevat lamput ja istuutui varovasti sängyn jalkopäähän, aivan Doran tuolia vastapäätä.

”En jätä sinua enää. Jos vain annat minun jäädä.”

Yölamppujen pehmeä valo heijastui ikkunasta ja osui Doran kasvoille valuviin kyyneliin.

”Sinun talosihan tämä on.”

”Sinun myös. Jos vielä niin haluat.”

Remuksen polvi hipoi nojatuolin reunaa, mutta hän ei uskaltanut liikahtaakaan. Kyyneleet valuivat yhä pitkin Doran poskia ja tämä oli tuolissaan niin lähellä, mutta silti kaukana kuin Jupiterin kuut. Hiljaisuudessa oli jotakin haurasta ja terävää, jotakin peruuttamattomasti särkynyttä, jonka vain sanat ja aika voisivat korjata.

”Olen niin pahoillani”, Remus kuiskasi.

Dora käänsi katseensa häneen ja laski paljaat jalkansa lattialle Remuksen jalkojen väliin. Viileät sormet tarttuivat äkkiä tiukasti hänen käteensä ja kulmat kyyneleisten silmien yllä painuivat kurttuun.

”Vihaan sinua sen vuoksi, että lähdit. Ja vihaan sitäkin, ettet luota minuun kun sanon, että rakastan sinua. Etten välitä siitä mikä sinä olet tai et ole, kunhan olet minun. Mutta eniten kuitenkin vihaan sitä, että sanani ovat kaikesta huolimatta edelleen totta.”

Remus nousi ylös, vetäen Doran rintaansa vasten. Keittiöstä kuului kiehuvan veden kohinaa, mutta he seisoivat paikoillaan vielä kauan. Villiviinin lehdet värisivät tuulessa ikkunan takana, kun Remus painoi sormensa Doran hiljalleen punertuviin hiuksiin, kuunteli häntä ja puhui vihdoin omista tunteistaan ja peloistaan, kunnes sanottavaa ei enää ollut.

Vähitellen kyyneleet vaihtuivat varovaisiksi hymyiksi, eikä pimeys ollut enää uhka, kunhan vain muisti sytyttää valot. Sointulilja alkoi taas laulaa, villiviini pudotti lehtensä ja Remus kyllästi sen suojaloitsuilla, jotka suojasivat taloakin. Kun Dora iltaisin käpertyi sohvalle ja silitteli kasvavaa vatsaansa, Remus peitteli hänet hellästi viltillä, antaen vihdoinkin kiintymyksensä kasvaa.

Lopulta, ajan myötä, hän unohti koskaan pelänneensä rakastumista.

[Fiorella]

Myöhäinen kiitos kommenttiarpajaisten puolelta ja hyvää uutta vuotta!

Tonks/Remus on aina hyvä valinta tekstille! Minuun ainakin kolahtaa tämä rakas pari. Ja tämä oli ihan supersuloinen ficci haikeasta alustaan huolimatta.

Kasvit ikkunalaudalla vaikuttivat kuolleilta: edes sointulilja ei laulanut hänelle.

Minä niin tykkään tällaisista pienistä mutta suloisista taikamaailmaan viittauksista. <3 Ä

Tuli aivan sellainen tunne kuin koko pikku koti olisi heijastellut Tonksin tunteita siinä missä metamorfimaagiuskin. Kaikki on apeaa ja harmaata ja ihan loppumaisillaan. Oikeastaan se kuvaa hyvin myös Remuksen tuntemuksia siinä tilanteessa. Onko kaikki jo myöhäistä nyt, kun hän sittenkin haluaisi vilpittömästi palata?

Miten hän olisi voinut aavistaa, että pelko Doran menettämisestä ylittäisi ennen pitkää kauhun, jonka tähän rakastuminen oli hänen mieleensä nostattanut?

Aika hyvä huomio, Remus... Onneksi Doralla on vielä rakkautta runsaasti jäljellä, vaikka sen elvyttäminen vaatii hieman aikaa ja vaivaa, kuten sointuliljankin kohdalla.

Ficin loppuosan herkkä ja varovainen hellyys kosketti suloisuudellaan. Puhuminen auttaa, se kadottaa pelot ja poistaa huolet. Oli ihanaa, että nämä kaksi yksinäistä saivat ainakin aikansa vielä nauttia yhteisestä ajasta, onnesta ja lapsen odottamisen iloista. <3 Tosi ihanaa. Tykkäsin tästä ficistä kovasti ja olet muutenkin yksi ihan suosikkejani kirjoittajana, nautin teksteistäsi aina yhtä paljon tai joskus vieläkin enemmän. Kiitos!

[Vuorna]

Kommenttikampanjasta päivää!

Remus/Tonks on yksi mun lempiparituksista, mutta en jostain kumman syystä ole lukenut ficcejä heistä varmaan useampaan vuoteen. Senkin takia on hyvä palata juurilleen, ja voi että kun oonkin iloinen nyt sen tehtyäni. Voisin lukea tästä samasta skenaariosta eli Remusin palaamisesta vaikka miljoona erilaista versiota, ja joka kerta se vaan ilostuttaisi ihan yhtä paljon.

Tykkäsin ihan todella paljon sun yksityiskohtaisesta tavasta kirjoittaa. Villiviinit, kynttilät, yksinäinen vesilasi, sointulilja... Ne elävöittävät tekstiä hurjasti ja nautin tosi paljon niistä. Niiden luoma melankolinen tunnelma oli myös varsin osuva. Fiorella mainitsikin kommentissaan siitä tunteesta, kuin koko koti olisi heijastanut Tonksin tunteita, ja mulle tuli kieltämättä ihan samanlainen olo.

”Sinun talosihan tämä on.”

Tämä oli musta niin erinomaisesti Tonksille sopiva repliikki, että mun on pakko nostaa se esille. Mun pään sisällä Tonks osaa olla just tuollainen riidellessään, joten ilahduin tosi paljon näistä sanoista

Tämä ficci oli kokonaisuudessaan todella ihana, alun haikeus ja katumus yhdistettynä lopun toiveikkuuteen ja rakkauteen muodostivat varsin sympaattisen ja ihastusta herättävän kokonaisuuden. Remuksen päänsisäisistä mietteistä ja peloista on aina tosi mielenkiintoista lukea, ja mulle ainakin se, että hän vihdoin antaa itselleen luvan kiintyä ja rakastaa kunnolla on kyllä sellainen iloisuutta aiheuttava piirre teksteissä. Tää oli kiva teksti ja huomasin pitäväni sun kirjoitustyylistä tosi paljon. Iso kiitos tästä tekstistä!

[Thelina]

Fiorella: Ihanaa kuulla, että pidät minua yhtenä suosikkikirjoittajanasi, kiitos ♥ Remus/Tonks kuuluu suosikkeihini canonparituksista, mutta fikkejä en ole heistä kovin paljon lukenut. Tuossa tunnelmassa oikeastaan halusinkin kodin korostavan sitä, että kaikki on vähän rikki, on pelkoa ja epävarmuutta. Mutta sitten, kun asiat lähtevät korjautumaan, palaa kotiinkin lämpö ja rakkaus. Kivaa, että tykkäsit tästä, kiitos ihanasta kommentista ♥

Vuorna: Minä en ole ennen lukenut tästä tilanteesta fikkkejä, vaikka Remus/Tonks onkin yksi suosikkini canonparituksista. Mutta koska tykkään slashista, ajaudun sekä kirjoittajana että lukijana useammin esim. Sirius/Remukseen kuin tähän! Mutta oli virkistävää kirjoittaa vaihteeksi jotakin muutakin ja minusta nuo loppusanat vain sopivat tähän paritukseen erityisen hyvin. Kiva kuulla, että tykkäsit yksityiskohdista ja tunnelmasta ja olen kyllä samaa mieltä, että Remuksen mietteistä ja peloista on aina mielenkiintoista lukea ja myös kirjoittaa! Kiitos sinullekin ihanasta kommentista ♥

[Seila]

Kommenttikampanjasta iltaa!

Päätin napata kampanjasta vähän jotain erilaisempaa mitä yleensä luen. Potter-ficcejä tulee harvemmin luettua nykyään (ja vielä harvemmin kommentoitua), vaikka itse Pottereista tykkäänkin hurjasti. Erityisesti ficin nimi nappasi huomioni ja päätinpä tarttua tähän. Remus/Tonks paritus on kiva ja oli ihanaa kurkistaa verhon taakse, että mitä heidän välillään on saattanut tapahtua.

Tykkäsin paljon tämän kirjoitustyylistä. Sen verran mitä olen siulta tekstejä lukenut, niin olen muutenkin tykännyt tavastasi kirjoittaa. Kuten Vuorna jo sanoikin, niin tässä oli paljon kivoja yksityiskohtia kuten juuri tuo kynttilä, sointulilja ja erityisesti se villiviini. Tykkäsin kuinka villiviini kulki koko tekstin ajan mukana. Myös miulle, kuten aiemmillekin kommentijoille, tuli tekstiä lukiessa mielikuva, että talo tosiaan heijasteli Tonksin tunteita ja/tai Remuksen ja Tonksin välien tilaa. Oli niin kylmää, ankeaa ja harmaata. Tykkäsin myös kuinka tässä tekstissä oli pieniä taikuuteen viittaavia juttuja, sellaisia luonnollisia, jotka eivät pompanneet liikaa esiin eivätkä tuntuneet päälleliimatuilta ja väkinäisiltä.

Voi Remusta ja hänen pelkojaan. Toisaalta ymmärrän Remusta, kun on ihmissusi ja hyljeksitty niin totta kai sitä epäilee, että voisiko joku muka oikeasti rakastaa häntä. Toisaalta ymmärrän myös Tonksia, joka on turhautunut, vihainen ja surullinen siitä, ettei Remus usko hänen vilpittömiä sanojaan ja tunteitaan. Onneksi Remus kuitenkin palasi ja Tonks antoi miehelle vielä mahdollisuuden.

Kiitos paljon tästä tekstistä ♥ Olen erittäin iloinen, että nappasin tämän.

[Thelina]

Seila: Kivaa, että nappasit kommentoitavaksi jotakin erilaista, kuin mitä yleensä luet! Tämä paritus oli minullekin jotain erilaista, kuin mitä yleensä kirjoitan, vaikka Remuksesta kirjoitankin kyllä paljon, hän kun on lempihahmoni. Olen vähän samaa mieltä kuin sinä, että jollakin tavalla voin ymmärtää sekä Remuksen että Tonksin tilannetta: kummallakin on omat pelkonsa, suuttumuksensa ja surunsa, mutta yhdessä he onneksi voivat niistä selvitä. Ihanaa kuulla, että pidit noista taikamaailmaan sopivista yksityiskohdista ja että olet muutenkin tykännyt kirjoituksistani ♥ Kiitos ihanasta kommentista!

[Waulish]

Tervehdys Vaihdokkaista! Tuntuu, että tämä lukukokemus jätti minut aika lailla sanattomaksi (ehdottoman hyvällä tavalla!), mutta enköhän minä jotain itsestäni irti saa.

Remus/Tonks on yksi suosikkiparituksistani kaanonissa, ellei itse asiassa peräti suosikki. ♥ Heidän alkuvaiheensa ovat kiinnostavia, ajatuksia herättäviä ja samaistuttavia, ja nautinkin kovasti siitä, miten tämä tarina pureutuu parin kokemiin haasteisiin ja kuvaa käänteentekevän hetken heidän taipaleellaan. Ymmärrän tavallaan kumpaakin hahmoa - Remuksen epävarmuus ja pelko niin sitoutumisesta kuin menettämisestäkin on jotenkin tosi inhimillistä, etenkin kun huomioi hänen taustansa ja olosuhteet, ja Dora on ymmärrettävästi paitsi surullinen myös vihainen. Dorassa on minusta tosi ihailtavaa se, miten hän on niin varma ja päättäväinen tunteistaan eikä epäröi kertoa niistä Remukselle. Tuntuu, että Remus tarvitsee välillä sellaista ravistelua. Minusta on hienoa, miten Dora uskaltaa sanoa sekä vihaavansa että rakastavansa, ja se tuntuu avaavan keskustelu- ja tunneyhteyden kaksikon välille. Remus on tehnyt kurjasti paetessaan tilanteesta, mutta hänen katumuksensa vaikuttaa aidolta ja vilpittömältä, ja tuntuu siltä, että nyt hän on viimein valmis jäämään. Joskus kai vain pitää menettää tai olla vaarassa menettää, jotta tajuaa, millaisen onnen omistaa.

Sinulla on jotenkin tosi ominainen tyyli kirjoittaa, sellainen Thelinaksi tunnistettava, ja nautin tekstiesi lukemisesta aina kovasti niin kuin Fiokin. ♥ Sinulla on mielestäni ihailtava kyky kertoa kaikki oleellinen liikoja selittelemättä, muun muassa kuvaavien yksityiskohtien avulla. Tässä tekstissä on mielettömän voimakas tunnelma, ja koko talo niin ulkoa kuin sisältäkin on helppo kuvitella mielessään. Sointulilja ilostuttaa minuakin, ja samaten eteisen kynttilännysä, ikkunan villiviini ja muutkin maisemaa maalaavat yksityiskohdat. Talon pimeä ja tomuinen tila tuntuu tosiaankin heijastelevan Doran mielenmaisemaa ja hahmojen välisen suhteen aallonpohjaa, ja lopussa onkin ihanaa, kun mieleen maalautuu uusi kuva elämän- ja rakkaudentäyteisestä talosta. Näen tekstin alkupuolen mielessäni jotenkin mustavalkoisena, mutta lopussa kaikki on kodikkaiden värien kyllästämää. Tämä teksti jättää jälkeensä levollisen, luottavaisen fiiliksen. Vaikka sitä tietää, miten onnettomasti tälle parille kaanonissa käy, voi kuitenkin tuudittautua tietoisuuteen siitä että jonkin aikaa he saavat olla onnellisia. Luottamuksen uudelleenrakentaminen ottaa varmasti aikansa, mutta niin kauan kun molemmat ovat siihen sitoutuneita, on toivoa ja yhteistä tulevaisuutta.

Upea, vaikuttava, tunteisiin vetoava lukukokemus, joka sopi muuten täydellisesti Vaihdokkaiden tämänkertaiseen teemaan - kiitos! -Walle

[Thelina]

Walle, olipa ihanaa, että sait luettavaksi tämän, kun kyseessä on yksi lemppareistasi kirjojen parituksista. Olen myös aina pitänyt Remus/Tonksista, joskin ficcimaailmassa muut Remus-paritukset vievät kyllä vallan. Oli jännää kuulla, että näit mielessäsi alussa tekstin harmaana ja lopussa värikkäämpänä, koska sellaista ajattelin kirjoittaessakin, että värit palaavat kun onni lisääntyy. Remus tosiaan tarvitsee pientä ravistelua siinä, että osaa antautua rakastettavaksi ja luottaa siihen, että toinen on tosissaan ja yhdessä selvitään vaikka mistä. Kiitos ihanasta kommentista <3

[Pahatar]

Paljon onnea Kommenttiarpajaisten voitosta! Tiesin jo etukäteen, että minulle tulee tämän sinun listauksesi kanssa positiivinen ongelma, mitä tällä kertaa valitsisin aivan ihanasta tuotannostasi. Päädyin sitten tähän Remus/Tonksiin, ja pidin tästä todella paljon. Tämä oli samaan aikaan kaunis ja surullinen, ja hyvin mukaansatempaava, olisin lukenut tätä mielelläni paljon pidempäänkin.

Remus/Tonks on ollut minulle aina vaikea paritus. Luultavasti siksi, että minua on aina harmittanut se, millaisena heidän suhteensa kirjoissa esitettiin, ja varmaan kaikki lukemattomat Sirius/Remus ja Severus/Remus -ficitkin ovat vaikuttaneet asiaan. Lopputulema on ollut se, että olen ajatellut heidän välinsä kovin yksipuolisena ja sellaisina, että vain toinen eli Tonks oli rakastunut, mutta Remus ei ollut. Ja toisaalta juuri se on jäänyt vaivaamaan minua, kun tarinan ainoa aikuisten välille syttyvä rakkaus on jättänyt niin ikävän maun. Tätä ficciäsi lukiessa tuli kuitenkin sellainen tunne, että kerrankin pystyn uskomaan siihen, että myös Remuksen tunteet olivat syvät, ja se ilahdutti todella paljon. Tässä tuotiin hienosti esiin se, että asiat eivät ole aina kaikille yhtä yksinkertaisia, ja varsinkin Remuksen tuntui olevan niin vaikea uskoa ja luottaa rakkauteen, sen paremmin toisen kuin omaansakaan. Olinkin siksi todella iloinen, kun Remus pystyi palaamaan takaisin, vaikka se vaati varmasti häneltä todella paljon.

Vaikka tässä ei suoraan kerrottu, miten Tonksilla oli mennyt Remuksen poissa ollessa, siitä missä kunnossa heidän kotinsa oli, pystyi päättelemään yhtä ja toista. Sotkuinen, pimeä ja hiljainen talo kertoi siitä, miten vaikeaa Tonksilla oli ollut, ja minulle tuli mieleen, että se ahdistus, jota Tonks oli elänyt koko kuudennen kirjan ajan, oli ollut viimeksi kuluneina viikkoina Remuksen poissa ollessa moninkertainen. Eikä mikään ihme, kun luultavasti Tonksilla ei ollut käynyt edes mielessä, että Remus voisi jättää hänet naimisiinmenon jälkeen ja vielä vauvaa odottaessa. Olisi aivan hirveä tilanne, että saisi lopulta sen rakastamansa ihmisen vierelleen vain menettääkseen tämän. Ei mikään ihme, ettei Tonks pystynyt aluksi iloitsemaan Remuksen paluusta, kun oli kärsinyt niin kauan ja ehkä luullut, ettei Remus palaisi koskaan.

Pidin niin kovasti tästä Remuksen ja Tonksin sananvaihdosta, vaikka se oli myös surullinen. Siinä oli kuitenkin jotain hyvin rehellistä, ja sitä täytyi arvostaa. Ehkä juuri sen takia he onnistuivat löytämään toisensa uudelleen ja pystyivät jatkamaan yhdessä, kun asiat sanottiin suoraan. Minusta oli niin kaunis kohta, kun Remus ei pitänyt mitään itsestäänselvyytenä, vaan kysyi Tonksilta, ottaako tämä hänet takaisin. Ehdoton suosikkini oli kuitenkin tämä, yksinkertaisesti rakastin tätä kohtaa, joka oli niin kaunis ja kertoi Remuksesta niin hienosti:

Villiviinin lehdet värisivät tuulessa ikkunan takana, kun Remus painoi sormensa Doran hiljalleen punertuviin hiuksiin, kuunteli häntä ja puhui vihdoin omista tunteistaan ja peloistaan, kunnes sanottavaa ei enää ollut.

Loppu oli myös aivan ihana ja juuri oikeanlainen. Pidin valtavasti tuosta, miten Remus ja Tonks saavuttivat varovaisen yhteisymmärryksen, mikä oli tuossa tilanteessa varmasti parasta, mitä saattoi toivoa. Olihan tuollainen ero ollut molemmille niin raskas, ettei sen jälkeen voinut odottaa mitään suurta äkillistä onnea. Sen aika tuli sitten vähitellen, ja tämän lopun myötä minulle jäi todella hyvä mieli. Viimein he molemmat olivat onnellisia, vaikka saivatkin olla yhdessä vain vähän aikaa. Ehkä parasta oli se, että Remus oppi rakastamaan Tonksia niin paljon, ettei enää muistanutkaan, mitä epäilyksiä hänellä oli joskus ollut. Suuri kiitos tästä todella kauniista ja lämminhenkisestä sunnuntain ilosta!

[Thelina]

Pahatar, ihanaa kuulla, että olet tykännyt teksteistäni<3 Tämä on kyllä ristiriitainen paritus itsellekin: nuorempana kun luin kirjat ekaa kertaa, en pitänyt siitä että heillä oli ikäeroa (joka ei edes loppujen lopuksi ole kovin suuri moneen muuhun paritukseen verrattuna XD) mutta myöhemmin opin kyllä tykkäämään parituksesta, kunnes tapahtui lopullinen hurahdus Sirius/Remus-ficceihin ja heistä tykkään kyllä enemmän mutta canon-parituksista kyllä Remus ja Tonks kuuluvat suosikkeihini. Elokuvissa en tykkää sen paremmin Remuksen kuin Tonksinkaan hahmosta ja heidän suhteensa tulee aika puskista leffoissa, joissa sitä ei paljoa selitellä. On vaikea kuvitella, että kirjoittaisin tällä parituksella mitään yltiöromanttista, mutta minulle oli kirjojen pohjalta jäänyt mieleen tämä hetki, kun Remus meinaa jänistää ja hylätä perheensä. Kiva kuulla, jos tästä hetkestä inspiroitunut teksti jätti hyvän mielen, vaikka raskaita hetkiä käsittelikin! Tuo lainaamasi kohta on omakin suosikkini, ihanaa kuulla että pidit siitä <3 kiitos kommentista!