Nimi: Päivänvalo
Kirjoittaja: Kevytmelankolia
Genre: Drama
Ikäraja: K-11
A/N: Tämä novelli valmistui jo jonkin aikaa sitten, mutta vain muutama ihminen on sen saanut lukea. Joten seuraavaksi menen ja hyppään toiseen ääripäähän; Postaanpa sen Finiin. Kommentit hyvin toivottuja.
Päivänvalo
Miten aurinko voikaan olla niin kirkas. Ääniä en kuule, näen kaukaa miten tuuli heiluttaa puita ja yrittää nostaa lehtiä ilmaan onnistumatta siinä kunnolla, mutten kuule enkä tunne mitään. Mieli on täynnä kovaäänistä, tunnistamatonta puhetta, ja sitten hiljaisuutta. Kaikki tämä pyörii päässä pysäyttämättömänä virtana, enkä saa kiinni oikein mistään. Sekava valo leikkii verkkokalvoillani, ja hetken ajan minäkin vihaan sitä.
Keskiviikkoiltapäivä, kevätaurinko kurkistelee ujosti puolipilviseltä taivaalta koulun mutaiselle pihalle. Minä kävelen ulos pariovista, ja perässäni seuraa muutama kavereistani. Tarkoituksenamme on mennä kahville, ja sen jälkeen minä lähden katsomaan, miksei Erik ole tullut kouluun. Piha on täynnä ihmisiä, puiden varjojen ja auringon yhteisleikki muuttaa tuttujen ja tuntemattomien kasvot kirjaviksi, ja hetken kaikki ovat samaa ihonsävyä. Pieni hymy eksyy suupieleeni.
Melkein jo kesäiseen tuuleen sekoittuu säväys huolta. Erikillä on ollut vaikea vuosi, melkein liian vaikea. Ei hän itsekään tiedä, miksi masentui niin pahasti, enkä minä ole aina onnistunut tukemaan sitä, en ole osannut estää häntä kaatumasta omiin ajatuksiinsa silloin kun olisi pitänyt olla tukena.
”Hei, tule jo!” Minna huutaa minulle, olen huomaamattani jäänyt muista vähän jälkeen kuraisella jalkakäytävällä. Askeleita kiihdyttämällä saavutan kaverit, jotka kiistelevät pitäisikö meidän mennä uuteen kahvilaan vai vakiopaikkaan. Lopulta Essin ja Iiron mielipidettä noudatetaan ja me päädymme uuteen kahvilaan, jonka tummanruskea ja valkoinen sisustus on mukava, jotenkin kodikkaan ja lämpimän oloinen. Minä tilaan kaakaota, samalla kun muut juttelevat kovaan ääneen yläasteen päättymisestä. Itse osallistun keskusteluun vain mumisemalla ja nyökkäilemällä aina kun joku osoittaa kysymyksen minulle. Jossain välissä Minna vilkaisee minuun päin huolestuneen näköisenä, hänkin tietää että Erik on huonona. Minä olen kumminkin kaikkein huolestunein, ja kai se jonkin hullun logiikan mukaan kuuluu asiaan.
Kengät pitävät onttoa ääntä asvaltilla, samalla kun yritän imeä itseeni mahdollisimman paljon auringonpaistetta, jotta voisin viedä edes pienen palan kevättä Erikin pimeään maailmaan. Viime aikoina hän on vain maannut tuijottamassa seinää verhot ikkunassa. Joten pimeässä ovat kuluneet minunkin päiväni, tuijottaen tahraista seinää ja yrittäen turhaan tavoittaa pieniä, verhojen läpi suodattuvia auringonsäteitä keskellä pölyistä hämärää.
Paitsi kerran, viime viikolla löysin kalpean pojan istumasta parvekkeelta, vain pyjamanhousut ja t-paita päällä, vaikka silloin oli keväisen kylmä ilma. Erik katseli kaiteiden raosta pihalle ja näytti niin heiveröiseltä. Melkein kuin hänen ihonsa olisi lasia, minä ajattelin ja istuin sitten hänen kanssaan siellä parvekkeella melkein kaksi tuntia, ennen kuin suostui tulemaan sisään. Kiviseinä oli kylmä paksunkin paidan läpi, ja Erik yritti lämmittää sitä kättä, josta en pitänyt kiinni, istumalla sen päällä. Me emme puhuneet paljoakaan, Erik vain mainitsi jotain kevätlinnuista ja puroista, sen äänikin oli paperisen ohut. Minä pelkäsin hänen puolestaan. Ja pelkään yhä.
Kukaan ei tule avaamaan ovea, kun rimputan pyöreää ovikelloa. Ensin kerran, sitten useasti, kunnes uskon, ettei ketään ehkä ole kotona. Kierrän takapihalle, ja jähmetyn siihen paikkaan. Erikin huoneen verhot on vedetty pois edestä, minä tuijotan suoraan kohti hänen huonettaan, joka on toisessa kerroksessa.
”Minä en tykkää päivänvalosta. Se vain muistuttaa siitä mitä en pysty tekemään”
Vatsanpohjassani muljahtaa ilkeästi, ja kiiruhdan narisevalle takakuistille etsimään avaimia. Väistelen lahoja lautoja, naulanpäitä, ja löydän viimein tuhkakuppina toimineen kukkapurkin ja sen alta vähän ruostuneen avaimen. Kädet pikkuisen täristen minä palaan etupihalle ja hivutan avaimen lukkoon. Se sopii nihkeästi koloonsa, ja ovi loksahtaa auki. Puolikkaan henkäyksen ajan epäröin, kunnes astun sisään. Pimeä eteinen nielee minut, ja kurkkua kuristaa. Auringon lämpö jää ulos, kaikki sävyt karisevat yltäni. Pieni pelkohiiri juoksee kylmin käpälin pitkin selkääni.
Eteinen on hiljainen, naulakossa on sadetakkeja ja niiden alla saappaita, joita en ole koskaan huomannut kenenkään käyttävän. Eteisestä lähtevät portaat ylös sekä ovi keittiöön, jotenkin kaukaisilta näyttävät huoneet ovat kalpeita kevätauringossa. En kumminkaan jatka matkaani peremmälle alakertaan vaan ylös portaita. Jokaisella askeleella kuuluu narahdus, ja jokaiseen narahdukseen tuntuu sisältyvän muisto.
Miten minä ensimmäistä kertaa tulin tänne käymään.
Miten asiat selvisivät liian nopeasti kummallekin.
Riita, huutoa. Erik löi, ei osunut.
Sitten.. Tyyni joulukuuilta, pimeää. Muutama hengästynyt sana, käsi hapuili toista.
Pimeää.
Minä yritän uskotella että kaikki menee hyvin.
Kalpeat kasvot ikkunassa.
Älä koskaan jätä minua, ethän.
Ei mitään.
Yksi porras vaikenee, minä seisahdun hetkeksi, muistot jatkavat pääni ohi ja katoavat mustaan aukkoon, joka nielee ne ja röyhtäisee kiitokseksi. Räpäytän silmiäni muutaman kerran, sumeus katoaa ja sitten minä harpon loput portaat ylös niin nopeasti kuin pystyn. Vatsanpohjassa velloo jälleen.
Yläkerran aulassa on hieno vanhanaikainen peili. Poskeni ovat punastuneet nopeasta kiipeämisestä, mutta hämärä valo saa minut näyttämään harmaalta kaiken värinkin alla. Haamukuvajainen seisoo paikallaan sekunnin liikaa ja katoaa peilistä samalla hetkellä kun jatkan matkaani ovelle, joka on ollut koko ajan kiinni viimeisen kolmen kuukauden ajan.
Se on ihan tavallinen ovi, valkoinen ja täynnä sinitarratahroja. Kaiken kaikkiaan se on aika merkityksetön, minullekin se voisi olla sellainen, jos sitä ei olisi niin montaa kertaa paiskattu päin naamaa, samalla kun sydäntä nakersi yhtä aikaa viha ja pelko ja sadat muut tunteet.
Peitto on mytyssä, lattia täynnä rojua, vaatteita, kirjoja, roskia.. Harmaa, tunkkainen ilma, joka normaalisti aina takertuu kurkkuun ja laittaa yskimään, silmät eivät heti totu vähäiseen valoon. Taivas on peittynyt ulkona pilveen, pelätty päivänvalo on lähes kadonnut. Minä en yski, vaan katseeni kiertää huonetta peloissaan, hyppien kirjahyllystä lattiaan, pöydältä vaatekaapin avoimeen oveen, ja viimein sängyllä makaavaan, peiton kätkemään sykkyrään. Se on pelottavan pienen ja kuihtuneen oloinen. Hitaasti minä tunnen jalkojeni kävelevän sitä kohti, ohjaamatta niitä itse juuri lainkaan.
Polvistun hiljaa vuoteen vierelle, ei saa herättää Erikiä jos hän nyt vihdoin on saanut unta. Erik ei ole saanut nukuttua ollenkaan ja mustat silmänaluset kertoivat minulle aina uusista painajaisista.
Poika taitaakin nukkua tosi sikeästi, minä etsin pienen käden peiton alta ja puristan sitä hiljakseen, se on ihan kylmä ja pelottavan jäykkä, eikä vastaa puristukseen. Ei edes silloin, kun rutistukseni pitäisi jo tehdä kipeää.
Kuule, olit parasta mitä minulle tapahtui pitkään aikaan. Olen pahoillani, että satutin sinua. Anteeksi, että jouduit kanssani kestämään niin monien inhoavat katseet.
Auringonvalo on tänään niin kirkas, se muistuttaa kesästä ja kokonaisesta uudesta vuodesta. Se sama valo pistelee silmiäni, en kykene katsomaankaan ulos. Tai ajattelemaan. Kuulen vain, miten ulkona kaikki herää eloon. Ja samalla tajuan yhä selvemmin, että minä en herää.
Minä en tunne mitään, vaistoan vain jollain tasolla jalkojeni juoksevan alakertaan ja etsimään puhelinta, muistamatta omaa kännykkääni repun taskussa. Kädet alkavat täristä kun pitäisi näppäillä kolme tuttua numeroa. Yksi, yksi, kaksi, sormet lipsahtavat kolmosen kohdalle, kurkusta karkaa hätääntynyt valitus. Puhelin putoaa, patterit irtoavat, jalkani melkein pettävät ja yritän saada vierivää paristoa kiinni. Ovi käy, minä yritän yhä saada käsiäni toimimaan samalla kun vilkaisen hädissäni kuka seisoo keittiön ovella ja katsoo minua istumassa kalpeana kuin lakana lattialla ja toheloimassa puhelimen kanssa.
Joku saa asiat järjestykseen hetkessä. Värivalot hakkaavat silmiäni, ärsyttävät silmien aistinsoluja ja pakottavat sydämen epätasaiseen rytmiin.
Ei, mitä minä puhun. Ei tähän saa järkeä mitenkään.
”Mihin lukioon sinä olet menossa?”
”Sinne.. Keskustan lukioon”
”Haitko sinä sinne ensimmäisellä sijalla?”
”.. Joo..”
Meidän oli tarkoitus mennä sinne yhdessä, Erik.
”No, onneksi olkoon sitten vain”
Ja nyt sinä jätit minut selviämään yksin.
Iltaisin muistot aina palaavat, ja yleensä silloin alkaa itkettää. Öisin en saa unta, tai sitten saatan nukkua melkein pari päivää putkeen. Äiti ja isä eivät yritä puhua minulle, vaikka tiesivätkin että me olimme Erikin kanssa enemmän kuin ystäviä. He eivät koskaan osanneet suhtautua häneen tai minuun. Ehkä hekin pelkäsivät päivänvaloa, ja sitä, miten selkeästi kaikki siinä näkyi.
Lopulta, kun olen istunut kaksi viikkoa kesälomasta tuijottelemassa seiniäni suurella mielenkiinnolla, Minna ilmestyy katsomaan minua, ja pitää minulle seuraa sen aikaa kun perheeni on mökillä pari päivää. On mukavaa kun on joku, jolle puhua, joka ymmärtää. Etenkin se, ettei tarvitse olla yksin päivää toisensa jälkeen, helpottaa synkkää oloani.
Olemme olleet Minnan kanssa ystäviä rippileiriltä asti. Kun jälleen eräänä yönä en saa unta, mieleeni palaa leirimme eräässä läheisessä saaressa viime kesänä. Minä, joka kamppailin itseni kanssa, ja Minna, jolla oli ongelmia vanhempien kanssa ja koulussa. Koko leirin ajan me juttelimme keskenämme, yökaudet saatoimme istua rantakivillä ja puhua, ihan mistä vain. Leirille lähti kaksi nuorta, jotka eivät kuuluneet oikein mihinkään. Takaisin tulivat ystävykset, joilla oli toivoa.
Ennen lukion alkua ostelen kirjoja ja vaatteita, pahin suru alkaa hellittää rautaista otettaan sydämeni ympäriltä. Mutta vaikka kaikki on päällisin puolin hyvin, en silti pysty unohtamaan. En kosketusta, en tuoksua, en mitään. Kaikki se palaa unissa luokseni, ja näen unia miltei joka yö. Ne ovat katkeransuloisia muistumia, joten en ole parhaimmillani heti herättyäni.
Viime yönä näin unta, jossa seisoin järven rannalla, juuri sen järven, jonka luokse menin aina kun olimme riidelleet Erikin kanssa. Seisoin rannalla ja katsoin sumuiselle selälle, ja kaikki oli kaunista ja epäselvää. Olin turvassa sumussa, kukaan ei voinut nähdä minua, enkä minä ketään. Valo taittui kauniisti jostain sumun ulkopuolelta, se oli aika uskomatonta.
Jossain vaiheessa tunsin käden kädessäni. Silmiini osui Erik, hän hymyili niin kuin silloin kultaisina päivinä, kun kaikki oli helppoa keltaista auringonpaistetta. Saatoimme viettää sumuisella rannalla määräämättömiä aikoja, mutta tiesin koko ajan, että Erik katoaa heti kun poistun sumusta kirkkaaseen valoon, että kaikki on jo menetetty. Yritin ajatella jotain muuta, mutta samalla kun mieleeni vyöryivät kaikki riitamme ja ongelmamme, Erikin käsi muuttui kylmäksi ja jähmeäksi, hänen kasvonsa kuolleen pysähtyneeksi naamioksi. Hänen hengityksensä lakkaa kuin seinään, ja taas kerran minä heräsin silmät sokeina pimeydelle, huutaen kauhusta.
Päivällä, ihmisiä täynnä olevassa keskustassa, uni tuntuu kaukaiselta. Silti pieni pelko vihloo rinnassa, en tahtoisi ja tahtoisin edelleen nähdä unia. Sillä minulla on ikävä, niin kova ikävä. Kasvoni synkkenevät huolimatta auringonpaisteesta. Joku tuttu kävelee ohi ja hymyilee, tervehtien samalla.
Minä hymyilen automaattisesti takaisin, mutta samalla mieleeni muistuvat ne kerrat, kun kävelimme yhdessä, Erik ja minä. Silloin saimme enemmän vihamielisiä katseita kuin hymyjä, mutta toisaalta, silloin olin onnellinen.
Olisin valmis kääntämään kelloa taaksepäin vaikka heti. Opettaisin sinullekin sen mitä itse ymmärsin vasta nyt.
