Ikäraja sallittu
Armas/Mars
Sanat: 500
Haasteet:
Ime kappale tyhjiin biisillä Lyyti - Purppurakauppias
Kepeitä kesäromansseja biisillä Porcupine Tree - Trains
Kirjoittajan terkut: En nyt tiedä onnistuiko tämä olemaan kesäromanssi, mutta on tässä kesää ja romanssia.
Kävisi jatkoksi tälle: Noutajan aamu, S, mutta sopinee itsenäisenäkin :3En vaihtaisi häntä koko Lyydian maahan
”Mikä helvetti tämä on?” Mars kysyi ja kieputteli kädessään muovista esinettä, jossa oli pieni särkynyt lasiruutu ja kumisia numeronappuloita.
Aurinko porotti paskaisen ikkunan läpi ja kuumensi mun ihoa. Mä tiesin, että asfaltilta kohoaisi tänään kangastuksia. Mars oli saanut jo jalkaansa mustat virkahousut, mutta sen rintakehä oli vielä paljas.
”Luulen, että kännykkä”, vastasin käheyttä äänessäni.
”Ootko tosissas? Haloo haloo!” Mars nauroi ja piteli esinettä korvallaan.
Se kurkotti hyllyltä lisää mun kultaa varten keräämiäni romuja ja mua vitutti, vaikka en saanut katsettani irti sen venyvistä vatsalihaksista.
”Entäs mikä tää sit on?”
”Älä tongi mun kamoja.”
Mars tunki pientä metallista värkkiä mun naamalle. Sen kasvoilla oli leikkisä, vilkas katse ja sen harmaanruskea irokeesi roikkui puoliksi naamalla.
”No? Tiiätkö ees itse mikä tää on?” Mars kysyi haastetta virneessään. Saatana se osasi pistää mun plasmat kiehumaan.
”No joku vitun höyrystin se on, vittu.”
”Höyrystin? Niinkö joku kivikautinen vapo vai? Toimisko?” Mars naurahti ja onnistui ruuvaamaan esineestä auki jonkin luukun. ”Setit tänne vaan ja puf!”
”En usko et se on ees niin vanha, jotain kolkyt vuotta ehkä. Mut ei me saada siihen virtaa, joten anna nyt jo olla niin mennään, iltapäivä on jo pitkällä.”
Mars antoi olla, me laitettiin itsemme valmiiksi ja lähdettiin mun kämpiltä gearit kilisten ja kalisten.
Mä nautin siitä, kun me oltiin niin uhkaavan näkösiä univormuissa. Ne oli ihan vitun ankeet päällä, mutta jotain huumaavaa siinä oli, että jengi käänsi katseensa tai vaihtoi toiselle puolelle kuumasta höyryäviä katuja meidät nähdessään.
Oikeestihan siis ihan syyttä. Me ruumiinnoutajat vaan noudettiin niitä ruumiita, mutta jengi edelleen muisteli niitä Tikarin aikasia aikoja, jolloin se ja sen gängi välillä vähän listi viattomiakin henkiä.
Me ei tietenkään tehty mitään sellasta enää, eutanasiapistoksiakin sai antaa vain, jos kohteilla oli niiden tietokannoissa allekirjotetut suostumukset. Käsittämätöntä kyllä kelata, ettei aina niin ole ollut.
”Mulla ois Kantsussa porukkaa”, Mars sanoi ja runttasi kulmiaan. ”Minne päin sulla matka?”
”Mun pitää mennä junalla. Oon poissa pari päivää”, vastasin ja toivoin pettymystä Marsin kasvoille.
Me käveltiin yhdessä varikolle ja meidän hansikkaiden rystysvahvikkeet kilahteli välillä vastakkain, niin lähekkäin me oltiin.
Varikko oli yhden vanhan rautatien loppu, nykysin sillä radalla kuljetettiin vaan noutajia ja muuta sakkia toisiin kaupunkeihin. Varikolta noutajat saivat myös ottaa käyttöön fillareita, mopoja ja autoja.
Juna sihisi jo. Veturin piipusta pulppusi jo höyryä paksuina valkeina pilvinä. Mustissa asuissaan anonyymejä ruumiinnoutajia valmistautui yövuoroon. Me haettiin Marsille ajoneuvo ja pilli vislasi höyryveturin lähestyvän lähdön merkiksi.
Auringonlaskussa ja radan reunalla viipyvässä höyryssä Mars näytti komeammalta kuin yleensä ja mulle tuli sitä yhtäkkiä etukäteen ikävä.
”Pistä viestii, jos jotain tulee”, sanoin ja kirskutin hiekkaa työkengän ja betonin välistä Marsia päin.
”Armas… me nähdään taas ihan kohta”, se virnisti hampaillaan.
Mars vitutti mua kaikista eniten, enkä silti olisi vaihtanut sitä edes kaikkeen maailman romukultaan.
Suutelin sen päivettynyttä otsaa, nenänpäätä ja lopuksi huulia. Junan sihinää en enää kuullut, hetken siinä oltiin vain me.
”No moido sit”, Mars sanoi leveästi hymyillen, suikkasi vielä nopeasti suukon mun poskipäälle ja painoi sitten kypärän päähänsä.
Veturin pilli vihelsi vaativasti, kun muutaman sentin ilmassa lentävä motskari viuhahti matkaan ja vei mun suosikkiplaneettani mennessään.
