2. Muutto[/b]Aamu tuli nopeasti ja Harry kertoi aamiaisen jälkeen Ronille, Hermionelle ja Ginnylle yhtä aikaa, mitä yöllä oli tapahtunut. He kokoontuivat Ronin huoneeseen ja tukkivat kaikki aukot, jotta kukaan muu ei kuulisi, vaikka kotona olikin vain Molly.
Tunnelma oli painostava. Kukaan ei olisi halunnut puhua enää Voldemortista, joka oli aiheuttanut jo tarpeeksi suurta surua Weasleyn perheelle. Kun Harry oli kertonut näystään, tunnelma muuttui ahdistavammaksi ja haikeammaksi. Kukaan ei osannut sanoa hetkeen mitään, sillä he eivät olleet puhuneet tällaisista asioista yli vuoteen. Voldemorthan oli kuollut, eikä mikään herätä kuolleista. Ei mikään. Mutta jos Harryn uni piti täsmälleen paikkansa, niin Voldemortin ihailija oli elossa. Nainen oli kuitenkin niin tuntematon, ettei edes Hermione voinut kuin vain miettiä ja arvailla hiljaa itsekseen.
“Pyydän, sanokaa edes jotakin. En usko, että Hän on palannut, mutta… hän sanoi rakastaneensa Vol -”,
“Pyydän, Harry, älä sano sitä nimeä!” Hermione tiuskaisi Harrylle. Ja ennen kuin Harry ehti, Hermione jatkoi: “Kuuntele minua, Harry. Hän ei ole palannut, mutta luulen luulevani saamaa kuin sinä, että tällä naisella, Vadmella, on jonkinlainen yhteys Häneen. Tarkoitan, että Tiedät-Kai-Kenen nimen lausuminen voi olla yhä pahaksi. Vadmehan kutsuu häntä Tomiksi, ja se johtuu siitä, että nainen tunsi Hänet sennimisenä herrasmiehenä. Hän ei siedä, jos joku kutsuu Tiedät- Kai-Ketä sillä nimellä, jonka tämä sai mennessään pahan puolelle. Ja olen varma, että hän löytää sinut pian muutenkin kuin vain unien kautta. Luulenpa, että…”, Hermione keskeytti haikeana ja huokaisi syvään ennen kuin jatkoi: ”… sinun täytyy jälleen oppia sulkemaan mielesi.” Hermione oli oikeassa. Harry tiesi sen, mutta ei halunnut myöntää sitä. Hän ei halunnut sanoa, että hänen olisi jälleen oltava tekemisissä Voldemortin tai tämän liittolaisten kanssa. Olihan hän nyt melkein aurori, mutta siitä huolimatta hänellä ei ollut lainkaan halua ryhtyä taistelemaan naisen kanssa, joka oli ollut rakastunut Voldemortiin. Tosin voisi olla, että Vadme oli aika heikko ja helppo voitettava, mutta… unen aiheuttama kipu ja epätietoisuus olinpaikastaan olivat olleet liian voimakkaita. Liian voimakkaita heikolta noidalta. Huolimatta naisen voimakkuudesta, ainakin yksi asia oli varma.
“Ei siis vieläkään rauhaa”, sanoi järkyttynyt Ginny, joka katseli aamuauringon nousua. Säteet koskettivat hänen kasvojaan ja punaisia hiuksiaan. Harry katsoi häntä. Vain häntä ja ajatteli täysin samaa, mitä Ginny sanoi: “Minä vain niin toivoin. Todellakin toivoin…”
----
Oli kulunut jo kaksi viikkoa Harryn oudosta unesta, eikä se ollut vaivannut häntä enää ollenkaan. Pelkkä uni se ei ollut. Se oli varmaa. Ron oli kertonut Harryn menneen ihan sen näköiseksi kuin hänet olisi myrkytetty tai kärsisi jostain kohtauksesta. Harry oli kuulemma vapissut, huitonut ja huutanut, ja hänen silmänsä olivat menneet ylösalaisin. Ron oli ollut todella hädissään, mutta oli nopeasti tajunnut mitä tehdä, sillä hänen mukaansa Harry oli hetken näyttänyt siltä kuin olisi ollut tulessa. Siksi Ron oli tajunnut käyttää aquatulio- loitsua, joka oli todennäköisesti pelastanut Harryn.
Harry ei kuitenkaan uskonut, että Vadmentina oli sillä kerralla aikonut tappaa Harryn. Nainenhan oli väittänyt, että kävisi ensin Ronin ja Hermionen kimppuun. Nimenomaan sen takia Harry piti ystäviään ja erityisesti Ginnyä tarkasti silmällä. Hän ei kestäisi, jos joku heistä joutuisi kärsimään tai kuolemaan hänen takiaan. He kuitenkin suhtautuivat asiaan melko rauhallisesti tosin hiukan ahdistuneina. Yhtenä päivänä illallisella Ron sanoikin:
“Minusta, sinusta ja Ginnystä tulee auroreita ja Hermione on enemmän kuin pätevä taikaministeri. Ei sinun tarvitse meistä olla huolissaan. Kunhan vain pidät itsesi turvassa.”
“Ei hän minusta juuri nyt välitä. Tosin en ymmärrä, miksi hän minua pelkää”, Harry ihmetteli. Se tosiaan oli häntä häirinnyt. Hermionella oli kuitenkin jälleen vastaukset olemassa.
“Sinä voitit kaikkien aikojen vahvimman ja pahimman velhon, joka oli poistanut tieltään kymmeniä, mikseipä satoja ihmisiä, jotka vain vähänkin häiritsivät. Vadme tietää, ettet ole ihan mikä tahansa yhdeksäntoistavuotias velho. Toinen syy on myös se, että hän nauttii todennäköisesti kiduttamisesta yhtä paljon kuin Harmaaselkä ja… Bellatrix”, Hermionen ääni synkkeni mainitessaan Bellatrixin nimen. Hän muisti yhä, kuinka se nainen oli kiduttanut häntä vaatien tietoja. Hermione muisti sen hirveän kivun, joka oli kamalinta, mitä hän oli koskaan kokenut. “Mutta… mitä ja miten hän aikoo, onkin vaikeampi kysymys”, Hermionen suusta tuli jälleen järkeviä sanoja, ja viimeinen lause sai Harryn pään enemmän pyörälle. Oliko Vadmen aikomuksena todella vain kiduttaminen, tappaminen ja kostaminen? Jos näin, niin miten Vadme sen hoitaisi. Harry painoi mieleensä sanat: “Yritin samaan kuin Hän, mutta… luovutin liikaa liian suurelle voimalle, että joudun pian luopumaan omasta ruumiistani. En ole enää ihminen.”
Harry pystyi vain arvailemaan, mitä Vadme oli tarkoittanut sanoessaan: “En ole enää ihminen.”
---
Aika kului, ja pian oltiinkin jo lokakuussa, kun ei ollut kuulunut vielä mitään uutta Vadmesta. Sen sijaan Ron ja Hermione olivat keskittyneet johonkin muuhun askareeseen. Nimittäin muuttopuuhiin. Ajatus oli muuttunut teoksi, ja niinpä he olivat pakanneet kimpsunsa ja kimpsunsa, ja lähteneet Viistokujalle, missä heidän ensimmäinen, yhteinen omakotitalonsa sijaitsi. Talo oli laudoitettu, nätti, pieni talo, jonka hinta ei ollut ollut kamalan suuri. Vaikka Hermione oli tosiaan joka kolmannen talon kohdalla sanonut: “Täydellinen”, niin tähän taloon hän ihastui totaalisesti. Talo sijaitsi kaiken lisäksi lähellä heidän työpaikkojaan ja Weasleyn welhowitsejä. Heillä oli jopa pikkuinen piha, jonne sai yhden riippumaton ripustettua kahden puun väliin. Nämä mainitessaan, oli Ronkin jo valmis muuttoon. Ainakin melkein.
He istuivat Kotikolon ruokapöydällä nauttimassa pöydän antimista. Hermione hössötti koko ajan, kun taas Harry, Ginny, Molly, Arthur ja George vaihtoivat muutaman sanan toljottaen Hermionea kuin hullua. Ron puolestaan nojasi käsiinsä, latasi keittoa suuhunsa, eikä sanonut mitään. Hän oli hermostunut siinä missä Hermionekin.
“No niin… kai te nyt tiedätte, milloin tupaantuliaiset ovat?” Hermione kyseli.
“Joo, tiedämme”, Harry, Ginny ja Molly sanoivat turhautuneina, sillä Hermione oli kysynyt samaa kysymystä kymmenen minuutin välein ainakin kolme kertaa. Ginny huokaisi syvään ja oli juuri sanomassa jotakin, kun Hermione jatkoi:
“Okei, hyvä! No niin, ruokaa on, vaatteet on, kaikki tavarat on ja… ööh puuttuuko jotakin?”
Sama jatkui jonkin aikaa, kunnes Ron sanoi sanansa Hermionelle ja käski naisen lepäämään ennen varsinaista muuttoa. Hermione kieltäytyi, mutta Ron passitti hänet suoraan huoneeseensa hartioista kiinni pitäen.
“Hermione, hei, rauhoitu jo vähän, kun kaikki on jo viety taloon. En tajua, miksi olet noin kiihdyksissäsi”, Ron sanoi sulkiessaan oven takanaan. Hermione oli kävellyt ikkunalle ja näytti yhä todella hermostuneelta. Ron hymyili nuoren naisen selälle, kun tämä ei kääntynyt ympäri, vaan tuijotteli hiipivään illanhämärään. Aurinko laski. “Hermione?” Ron käveli tytön luokse ja kietoi käsivartensa tämän ympärille. Hermione huokaisi syvään ja nautti jokaisesta auringonsäteestä, joka häntä kosketti. Tulisivatko he tekemään näin lähes joka ilta? Katsellen auringon kultaista ja säteilevää laskua omasta talostaan, yhteisen huoneen ikkunasta? Ajatus oli niin kaunis ja onnellinen, että Hermione ei voinut estää onnen kyyneleitä pulpahtamasta silmäkulmiinsa. Hän muisteli niitä menneitä vuosia Tylypahkassa. Kuinka he ensin olivat vihanneet toisiaan, miten viha oli muuttunutkin ystävyydeksi ja myöhemmin rakkaudeksi. Kaikkea he olivatkin kestäneet. Yhdessä. Yhdessä keskellä vaaroja, kinastellen, mutta kuitenkin suojellen. Aina he olivat riitansa sopineet. Aina he olivat korjanneet väärän nuotin, ja kaikki olikin ollut yhtäkkiä kunnossa. Kinastelu olikin vain osoittautunut heidän tavakseen oppia tuntemaan toisensa yhä vain paremmin.
“En pelkää, enkä kadu tai mitään, mutta… tuntuu jotenkin oudolta jättää menneisyys taakseen. Kaikkien niiden vuosien jälkeen”, Hermione sanoi hiljaa kurkkua kiristäen. Katse ei värähtänytkään laskevan auringon valaisemasta nummesta. Ron oli hetken hiljaa, ja hänkin katseli tuota kirkasta valoa, joka tuntui valaisevan heille tien paratiisiin.
“Rakastan sinua, Hermione. Ja olen aina pitänyt sinusta. Ehkä rakastanutkin, joten ainakin se totuus kulkee mukana menneisyydestä nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Äh! Mitä oikein höpötän?” Ron läimäytti itseään otsaan, koska tunsi olonsa typeräksi puhuessaan ensimmäistä kertaa rakkaudesta ääneen. Vaikka Ron ei koskaan ole ollut mikään lemmensoturi, äskeiset sanat saivat Hermionen hymyilemään. Hän punastui hiukan ja hetkeäkään ajattelematta hän kääntyi sadasosasekunnin aikana ympäri ja suuteli Ronia intohimoisesti keskelle suuta. Ron näytti ensin säikähtäneeltä, mutta antautui nopeasti suudelmalle. Ron nosti tytön ilmaan - niin kuin oli tehnyt ensimmäisellä kerralla, keskellä sotaa, Harryn silmien edessä. Lopulta suudelma loppui, mutta Ron ei hellittänyt otettaan. He katselivat toisiaan ja he nauroivat hiljaa.
“Mennään kotiin”, Hermione sanoi ennen kuin Ron suuteli häntä vielä kerran, laski hänet lattialle ja sanoi:
“Mennään kotiin.”
---
Harry, Ginny, Molly, Arthur, George ja Percy seisoivat Kotikolon pihamaalla, talon edessä, katsellen kuinka Ron ja Hermione valmistautuivat lähtöön. Molly oli itkun partaalla, kun taas muut hymyilivät pirteinä.
“Äiti, älä ole niin hysteerinen. En minä nyt ikiajoiksi lähde”, Ron sanoi taputtaen äitiään lohduttavasti olalle. Molly nyyhkytti kuitenkin todella rajusti ja syöksyi halaamaan nuorinta poikaansa.
“Et tietenkään lähde. Anteeksi, mutta… tulkaahan käymään joskus”, Molly sanoi, kun Ron perääntyi takaisin Hermionen ja kahden matka-arkun luokse.
“Ei huolta, äiti. Näkemiin sitten…”, Ron ei vaikuttanut lainkaan haikealta, vaan kätteli ja halaili isänsä, veljensä ja siskonsa kuin se olisi vain normaalia rutiinia. “Harry”, Ron sanoi ja katsoi todella pitkään parasta ystäväänsä, jolle hän ei koskaan sanoisi hyvästi. “Nähdään, kaveri”, Ron sanoi ja sitten hän ja Harry halasivat. Kun Hermionekin oli hyvästellyt heidät melkein itku kurkussa, oli aika valmistautua ilmiintymiseen. Meni vain pari minuuttia, kun Ron ja Hermione olivat kadonneet jälkiä jättämättä. Molly nyyhkytti yhä vain entistä rajummin ja Ginny riensi lohduttamaan äitiään.
“Noh, noh, äiti. Olihan tämä jo arvattavissa, ja voimme nähdä toisemme vaikka joka viikko, mikäli se heille sopii. Äiti…”, Ginny hyssytteli kävellessään Mollyn, Arthurin, Georgen ja Percyn mukana takaisin talon sisälle. Harry seisoi paikoillaan ja katseli taivaalle, jonne alkoi pikku hiljaa ilmestyä tähtiä. Aurinko värjäsi taivaanrannan punaisellaan. “Harry! Etkö tule sisälle? Täällä on niin kylmä”, Ginny kysyi kääntäen päätään Harryyn päin. Harry nielaisi, ja kääntymättä ympäri hän vastasi:
“Jään tänne hetkeksi. Tulen ihan kohta”, Harry sanoi äänellä, joka ei tuntunut lainkaan hänen omaltaan. Ääni tuntui yhtä aikaa viisaammalta, mutta hiukan herkemmältä. Kuullessaan oven käyvän takanaan, Harry asteli rauhallisin askelin eteenpäin suoraan omenapuun alle. Hän istuutui alas ja nojautui puuta vasten. Nuoren miehen vihreät silmät kiersivät puun lehtiä, omenoita ja taivaanrantaa. Ihan kuin taivas olisi peittänyt taakseen menneisyyden ja tulevaisuuden. Taivas ei kuitenkaan välittänyt tietoja kielellä, jota Harry olisi ymmärtänyt. Vain menneisyyden hän tiesi ja muisti, mutta sen kulkua nykypäivään asti - sitä hän ei ymmärtänyt. Kuinka ystävyys olikaan kestänyt niin monta vuotta ja kesti yhä.
Harrya väsytti, joten hän päätti ottaa nokoset ennen sisälle menoa. Kyllä Ginny hänet hakisi, jos todella olisi myöhä. Niinpä Harryn silmäluomet alkoivat hiljalleen painua alas, kunnes Harry kadotti kaiken tietoisuutensa oikeasta ympäristöstään.
“Harry…”, kuiskasi ääni. Harry havahtui hereille. Hän tähyili ympärilleen, mutta näki vain saman ruohon ja yläpuolelleen kohoavan omenapuun. Poika pudisti päätään turhautuneesti ja nukahti jälleen. Ääni kaikui taas ja nyt hän myös näki. Hän näki unen.
“Harry… minä kostan, Potter”, Harry oli jälleen merenrannalla. Tuuli puhalsi ja aallot iskivät rantaan. Harry tiesi heti, mistä oli kyse ja yritti parhaansa mukaan paeta unesta. Mutta hän ei onnistunut. Naisen ääni raapi hänen korviaan ja silmiään, kun karmeat äänet ja kuvat ilmestyivät hänen eteensä. Ensin hän kuuli Hermionen tuskan kiljuntaa, Ronin hätääntyneitä huutoja ja sitten kuvia, kuinka Hermione huusi kivusta liekkien keskellä, Ronin yrittäessä auttaa rakastaan.
“He tulevat kärsimään ja kuolemaan ennen omaa vuoroasi, Potter. Jos yrität auttaa, kärsit kauan ja kuolet hitaasti.” “Ei… EI! Ron… Hermione… Ei… Ginny! EI!” Harry voihki, kun kuvat kuolleista ystävistään ja Ginnystä välähtelivät hänen ohitseen kuin kuvanauhalla. Ja äkkiä hänen arpensa valtasi suuri kipu, kuin helvetin liekit, jotka tuntuivat nuolevan Harryn kasvojakin. Se ei ollut todellista! Sellainen kipu ei voinut olla todellista! Harrysta tuntui kuin hän räjähtäisi! Hän ei päässyt kivusta eroon, vaikka hän kuinka karjui. Karjui unissaan, mutta onneksi… joku kuuli.
“Harry! HARRY!” lopulta Harry heräsi säpsähtäen ja karjuen todellisuuteen. Kipu lakkasi äkkiä, joten tällä kertaa hänen oli onnistunut irtautumaan itse unesta. Hetken hän siinä huohotti ja ajatteli niitä kuvia ja ääniä silmät järkytyksestä pyöreinä. Ron… Hermione… Ginny. Kuolleita. Eivät he voisi olla. Harry ei ikinä antaisi niin käyvän. Hän suojelisi heitä, vaikka oman henkensä uhalla. Hänen oli pakko. “Harry?” kuului Ginnyn huolestunut ääni Harryn viereltä. Lopulta Harry pystyi avaamaan silmänsä oikealle ympäristölleen. Hän näki omenapuun, vihreät nummet ja hämärän, yön taivaan, jota aurinko vielä maalasi punaisellaan. Ginnyn ruskeat silmät, joista loisti pelko ja huoli, katsoivat häntä vahtivasti. Harry katsoi häntä suoraan silmiin, pelosta kangistuen. Hän ei kuitenkaan osannut selittää sitä helpotuksen tunnetta, kun hän näki Ginnyn edessään elävänä.
“Ginny…”, Harry sanoi heikolla äänellä, kun Ginny kietoi kätensä pojan ympäri. Harry painoi kasvonsa tytön leuan alle ja jatkoi huohottaen: “Se oli Vadme. Hän aikoo tappaa sinut ja… ja Ronin ja Hermionen!” äkkiä Harry havahtui Ginnyn syleilystä. Valtava pelko ja huoli täyttivät hänen mielensä, kun hän tuli ajatelleeksi sitä. “Ron ja Hermione! Ginny, mene sisälle, käyn Ronin ja Hermionen luona.”
“Vastahan he muuttivat”, Ginny sanoi.
“Niin, mutta… he voivat olla vaarassa. Pyydän, Ginny, mene sisälle ja pysy perheesi lähellä. Palaan mahdollisimman pian. Rakastan sinua”, Harry suukotti tytön todella nopeasti ja yhtä nopeasti hän oli kadonnut Kotikolon omenapuun alta Ronin ja Hermionen talon katon alle.
“HARRY! Argh!” Ginny ärsyyntyi, kun ei tiennyt yhtään, mitä hänen poikaystävänsä oli juuri sanonut ja minkä takia tämä oli yhtäkkiä kaikkoontunut. Mutta enempää mukisematta, hän lähti sisälle vanhempiensa ja veljiensä luokse.
Harrylla oli kuitenkin syynsä lähteä. Hänen oli pakko saada tietää, että Ron ja Hermione olivat kunnossa. Niinpä hän päätti ilmiintyä suoraan heidän eteiseensä.
“Ron! Hermione!” Harry ehti juuri sanomaan, kun yhtäkkiä kuului hirveä kauhun kiljuntaa ja huutoa, joiden perään Harry alkoi heti huutamaan vastareaktiona. Talossa oli ensin ollut ihan pimeää, kunnes valot syttyivät hieman toisenlaisten huutojen jälkeen:
“Älä hemmetti soikoon säikyttele tuolla tavalla, Harry!”
“Älkää nyt hemmetissä säikyttäkö tuolla tavalla, Ron ja Hermione!” Ron ja Harry karjaisivat yhteen ääneen. Hermione oli painautunut peloissaan Ronin rintakehää vasten, ja vasta kuultuaan Harryn äänen, tyttö uskaltautui kääntymään ympäri. Ronin suojeleva halausote ei kuitenkaan hellittänyt. Hetken Ron ja Harry katsoivat toisiaan, huohottaen ja hengittäen syvään kuin kaksi karhua. Sydän jyskytti yhä tuhatta ja sataa heidän kaikkien rinnan alla. Kun hengitys lopulta tasaantui, Ron onnistui virnistämään leveästi ja sanomaan:
“Oho! Taisi jo tulla ikävä, Harry? Tosi kiva, mutta… voisitko ilmiintyä vaikka kotioven ulkopuolelle ja koputtaa, ennen kuin tulet sisälle, kiitos. En haluaisi saada sydänkohtausta kaiken kokemamme jälkeen”, Ronin sanoista huolimatta, Harry ei voinut niellä niitä heti. Hänen täytyi varoittaa heitä. Että jos joku todella yhtäkkiä ilmiintyisi heidän taloonsa, se ei välttämättä olisi Harry.
“Anteeksi, mutta… asia liittyy Vadmeen”, Harry henkäisi, ja sulkiessaan silmänsä, hän ei nähnyt Ronin ja Hermionen vakavoituneita ilmeitä. Ron ja Hermione vaihtoivat katseita(Ron ei ollut vieläkään päästänyt Hermionesta irti). Miksi nyt, kun he olivat juuri muuttaneet?
“Harry. Kerro tarkemmin. Äh, Ron, päästäisitkö jo irti? En saa happea”, Hermione ähkäisi ja Ron päästi hänet kävelemään Harryn luokse. “Näitkö taas unen? Mutta miten näin nopeasti?” ja Harry kertoi kaiken. Miten hän oli nukahtanut omenapuun alle, nähnyt unen kymmenen sekunnin aikana, ja mitä uni oli näyttänyt.
“Siksi… pyytäisin, että olisitte varuillanne. Olen nyt varoittanut teitä, mutta minulla ei ole aikomustakaan olla täällä kaikki päivät vain vartioimassa teitä. Halusin vain varmistaa, että olitte kunnossa”, Harry sanoi katsoen Hermionea ja Ronia, jotka huokaisivat hiljaa, mutta syvään. Hermione oli selvästi jo löytänyt sanansa, ja oli juuri aikovinaan sanoa ne ääneen, kun Ron sanoi:
“Harry, olemme kyllä turvassa. Mistä Vadme voisi tietää, missä olemme, kun olemme juuri muuttaneet? Sinähän se tässä olet vaarassa, emmekä me. Sinut hän haluaa tappaa, koska… Tiedät-Kai-Kuka halusi myös. Ja koska sinä tapoit hänet, Vadme haluaa kostaa”,
“Ei, Ron. Hän haluaa kiduttaa teitä ja tappaa. Hän pistää minut ensin kärsimään, kunnes minusta tulisi niin heikko, etten näkisi enää mitään syytä elää. Juuri nyt -”,
“Harry, se, että onnistuit tappamaan kaikkien aikojen pahimman pimeyden velhon, ei tarkoita sitä, etteikö jokin muu velho tai noita voisi sinua tappaa. Tiedät-Kai-Kukahan teki sinusta hirnyrkin, minkä ansiosta sinulle jäi täydet mahdollisuudet voittaa hänet. Vadme ei välttämättä ole niin heikko, mitä hän väittää olevansa. Hänhän luovutti voimiaan liian suurelle voimalle, mutta… miksi. Miksi hän siis luovuttaisi voimiaan ja mille? Hänellä on varmasti muutakin tekemistä, kuin tappaa meidät ja sinut, ja kostaa rakkaimpansa kuoleman. Harry, sinun täytyy olla varovainen, mutta niin meidänkin. Minä olen taikaministeri ja Ron aurori, siinä missä sinäkin olet. Et kai aliarvioi meitä, Harry? Ethän?” Hermione sanoi huolestuneeseen äänen sävyyn. Hänen katseensa oli lasittunut niin voimakkaasti Harryyn, että Harry ei voinut pistää hanttiin. Tietenkään hänellä ei ollut paljoa vastaan sanomista, sillä Hermionen sanoissa oli kyllä jotakin perää.
“En tietenkään aliarvioi. Anteeksi. Pääasia, että kuitenkin tiedätte vaarasta”, Harry sanoi hymyillen ja huokaisi ennen kuin jatkoi: “Okei. Lähden nyt takaisin Kotikoloon ja huolehdin Ginnystä. Eli…”
“Älä kuitenkaan liikaa touhota, ettei Ginny hermostu. Okei, okei… ymmärrän, haluat vain suojella häntä”, Ron sanoi ja Harry lisäsi:
“Ja teitä. Mutta hyvää yötä!” sitten hän katosi ennen kuin Ron ja Hermione ehtivät edes toivottamaan hyviä unia.
“Onpa hän nyt hermostunut”, Ron hymähti.
“Kyllä minäkin olisin hänen tilassaan. Ja nyt kun asumme vielä erillämme, niin… ymmärrän häntä kyllä. Tosin en itse jaksaisi nyt olla huolissani, kun vastahan me muutimme”, Hermione totesi heilauttaen taikasauvaansa matka-arkkujen suuntaan. Arkut leijuivat nyt ilmassa ja liikkuivat Hermionen mukana yläkertaan. Ron kulki hänen perässään heidän makuuhuoneeseensa, joka oli heti ensimmäinen huone rappusten yläpään vasemmalla puolella. Yläkerrassa oli myös kaksi muuta huonetta, jotka oli tarkoitettu tulevaisuuden varalle. Eipähän tarvitsisi enää uudestaan muuttoa suunnitella.
“Olet oikeassa. Minä voin purkaa tavarat, niin voit käydä laittamassa jotain iltapalaa”, Ron sanoi rauhallisesti hymyillen. Hermione vastasi myöntävästi ja lähti sitten alas laittamaan jotakin syötävää.
Hermione pystyi vain hymyilemään, vaikka Harry olikin ilmestynyt tyhjästä pimeyteen ja varoittaen Vadmesta. Vaara oli olemassa, Hermione tiesi sen, mutta ei voinut vain ajatella, että se jahtaisi heitä. Niin kuin Ron oli sanonut, eihän Vadme voinut edes tietää, missä he olivat. Joten kumpikaan heistä ei oikein jaksanut ajatella, että jokin saattaisi hyökätä heidän kimppuunsa.
Päästyään keittiöön, Hermione ensin vain katseli kaikkea, mikä silmiinsä pisti. Jääkaappi, uuni, levyt, kaapit, ruokapöytä ja kaikki, mitä ikinä keittiössä olikaan. Hänen ja Ronin yhteinen keittiönsä. Ruokapöytä oli ikkunan vieressä. Siinä he tulisivat syömään aamiaiset, päivälliset ja iltapalat yhdessä. Hän ei vieläkään oikein kunnolla tajunnut, kuinka hänen elämänsä oli juuri lähtenyt uudelle raiteelle. Kaikki tuntui olevan paremmin kuin hyvin.
“Iltaa, Hermione”, kuului vieras, täysin tuntematon naisääni Hermionen selän takana. Hermionen sydän pomppasi kurkkuun, mutta hän ei inahtanut lainkaan. Hän pystyi tuskin liikkumaan, sillä naisen äänessä oli jotain hyistä ja pelottavaa, joka sai Hermionen ihon kananlihalle.
Kuitenkin juuri ja juuri, vaivoin hän pystyi kääntymään ympäri. Hän näki edessään naisen, haamun. Ei, haamu hän ei ollut, mutta läpinäkyvä kuitenkin. Nainen näytti riutuneelta, huumeissa olevalta noin 25-vuotiaalta naiselta. Hänen mustat lainehtivat hiuksensa ulottuivat ristiselälle asti. Yllään hänellä oli pitkä, sinimustapuku. Hän näytti paljon Bellatrixiltä, mutta oli kuitenkin kasvonpiirteiltään hiukan erinäköinen. Tämä nainen näytti siltä kuin ei olisi syönyt viikkoon mitään. Hermione pystyi heti tajuamaan, kuka nainen oli, mutta ei voinut uskoa sitä. Juuri äsken Harry oli käynyt Hermionea ja Ronia varoittamassa ja siinä se nainen nyt seisoi. Suoraan Hermionen nenän edessä hymyillen kylmästi ja niin murhanhimoisena kuin Hermione oli kuvitellutkin. Harryn kuvailut täsmäsivät.
“Si- sinä… olet Vadmentina, etkö olekin?”
---
A/N: Ja jatkuu seuraavassa osassa….
Tähän piti sisällyttää vielä yksi kohtaus, mutta se jääköön seuraavaan osaan, ettei osista tule liian pitkiä. Toivottavasti tykkäsitte ja anteeksi, kun kesti kirjoittaa tämä toinen osa. Meinasi mennä yhdessä vaiheessa liian tylsäksi, enkä voinut noin vain pistää Ronia ja Hermionea yhtäkkiä oman katon alle, kun ekassa he vasta muuttoa suunnittelivat. Mutta toivottavasti tykkäsitte, ja kommenttia taas kehiin.
