Title: Jäniksenkäpälöintiä
Author: Larjus
Fandom: Junjou Romantica
Chapters: Oneshot
Pairing: Takahashi Misaki/Usami Akihiko
Genre: Arkinen romance, parisuhdeangsti, loppua kohden jopa vähän fluffia
Rating: K-11
Warnings: Vähän ei-toivottua käpälöintiä
Disclaimer: Hahmot on luonut Nakamura Shungiku ja ne kuuluvat hänelle. Tarinan olen kirjoittanut ihan omaksi ilokseni ilman mitään korvauksia.
Summary: Usagi-sanin nopeat kädet ja päällekäyvä lähestymistapa ovat joskus Misakille(kin) liikaa.
A/N: Tää idea on ollut mulla mielessä jo muutaman vuoden, mutta se on ollut mun päässä lähinnä lyhyt, hivenen epämääräinen kohtaus, eikä todellakaan mikään valmis fici. Nyt sitten hiljattain eräänä aamuna tää palasi mieleeni ja sillä aikani mässäiltyä päätin, että tästä saa ficin ja sen on korkea aika tulla kirjoitetuksi. Kyseinen kohtaus on pyörinyt mun päässä, koska vaikka Romantica-parituksesta tykkäänkin, mua on aina mietityttänyt Usagin käytös etenkin sarjan alussa. Onhan se aika ”perinteistä semeä” Junjoun kaltaiselle vanhalle BL-sarjalle, mutta mun mielestä siitä ei tartte digata saati sitä hyväksyä, vaikka sarjasta muuten nauttiskin. Musta tuntuu, että tää on sellainen asia, mitä moni vastaavanlaisista BL-sarjoista tykkäävä on ainakin joskus miettinyt (ja itse asiassa Junjoussa itsessäänkin asiaa on sivuttu ainakin muutaman kerran).
Tää on huomattavasti angstisempi kuin ehkä mitään, mitä oon kirjoittanut. Vähän jopa itteenikin pelottaa
Mut tuntien voi kuitenkin olla aina varma, että loppu on kuiteski ihan onnellinen (ja esim. eroja en kestäis ikinä joten niitä ei tartte pelätä).
Osallistuu haasteeseen
Otsikoinnin iloja (yksisanainen otsikko).
JäniksenkäpälöintiäSinä aikana, kun Misaki oli asunut Akihikon kanssa, hän oli huomannut, ettei tällä ollut oikeastaan minkäänlaista rytmiä arjessaan. Päivittäiset ja jopa viikoittaiset rutiinit puuttuivat oikeastaan kokonaan, vaikka Misaki yrittikin omalla tavallaan luoda ja ylläpitää niitä kotiaskareista ja aterioista huolehtimalla. Misaki kuitenkin joutui ja oli aina joutunut hyväksymään sen, että Akihiko eli miten sattui, koska kirjailijan työ sen hänelle salli, ja koska hän oli mitä todennäköisemmin elänyt niin lapsesta saakka.
Nytkin viimeiset pari viikkoa olivat kuluneet omituisesti. Akihiko oli selvästikin saanut niin hyvän inspiraation uudelle kirjalleen, että kulutti suurimman osan ajastaan omassa huoneessaan kirjoittamassa (Misaki toivoi syvästi, ettei kyseessä ollut taas yksi homoeroottinen pornoromaani, jossa Akihiko välttämättä halusi käyttää heidän nimiään). Akihiko oli välillä valvonut parikin päivää putkeen kirjoittaessaan, sitten nukkunut kellon ympäri ja ylikin kuin Ruusunen, ja sitten taas valvonut yötä myöten. Vain pari yötä oli kulunut kutakuinkin normaalisti tavallisella vuorokausirytmillä (tosin sekin johtui oikeastaan vain siitä, että Misaki oli toiminut silloin käytännössä Suzuki-sanin korvikkeena). Misakin mielessä oli käynyt muutaman kerran ajatus, pitäisikö hänen omatoimisesti ehdottaa, että voisi tuurata jättikokoista pehmokarhua useamminkin, mutta oli joka kerralla vain järkyttänyt itseään, vaikka olikin toistellut mielessään, että tekisi sen vain saadakseen Akihikon elämään edes vähän enemmän ihmisen lailla.
Koska Misaki loppujen lopuksi pystyi vaikuttamaan varsin vähän siihen, noudattiko Akihiko ihmisen keskivertoa vuorokausirytmiä (eikä hän ikinä haluaisi häiritä tämän työskentelyä), hän yritti parhaansa mukaan hyötyä ”Usagi-vapaasta” ajastaan. Pyykkääminen ja siivoaminen oli huomattavasti helpompaa, kun Akihiko ei kesken kaiken kaapannut häntä makuuhuoneen puolelle. Lisäksi osa hänen kursseistaan oli sisällöiltään niin monimutkaisia, että vaikka hän kotona kuluttikin paljon aikaa luentomateriaaleja kerraten, hän ymmärsi vain hädin tuskin, mistä luennoilla edes puhuttiin. Hemmetin demoniprofessorit. Yksikin kosketus tai eroottisesti sävytetty lause Akihikon suusta olisi saanut hänet putoamaan lopullisesti kärryiltä opintojen suhteen. Hemmetin Usagi-san.
Misaki oli levittänyt luentomuistiinpanonsa ja niihin liittyvän oheiskirjallisuuden sohvapöydälle ja lattialle. Hän istui itsekin lattialle jalat ristissä käsissään tyhjä vihko, pyyhekumi ja kaksi lyijykynää. Tänään hän alkaisi käydä läpi vanhoja muistiinpanojaan ja kurssikirjojaan ja siinä samalla kerätä ylös tärkeimpiä havaintojaan. Urakka oli suuri, Misaki tiesi sen itsekin, mutta toisaalta hänellä oli nyt erinomaista opiskeluaikaa. Kyllä se onnistuisi. Jos Akihiko yhtään pitäisi kiinni tämänhetkisestä ”vuorokausirytmistään”, tämä ilmaantuisi Misakin nähtäväksi aikaisintaan päivällisaikaan.
Kun oli kulunut vajaa kaksi tuntia, ja päivälliseen oli vielä pitkä aika, Misakista tuntui, että hänen aivonsa olivat ylikuumentua. Omia muistiinpanoja oli helppo seurata ja ymmärtää, olihan hän ne itse alun perin kirjoittanutkin, mutta muiden kirjoittamat valmiit teokset… Miksi niiden piti olla niin käsittämättömiä? Vai oliko hän itse vain tyhmä? Olettivatko professorit, että he ihan totta ymmärsivät sellaisia kirjoituksia? Ymmärsikö hän mitään yhtään mistään? Miten hän edes oli päässyt yliopistoon? Miksei mikään käynyt järkeen? Miksi elämä oli niin vaikeaa? Miksi hän edes eli?
Ehkä oli parempi pitää tauko. Misaki nousi ylös lattialta, jolle oli lopulta päätynyt makaamaan selällään, ja venytteli kipeytyneitä jäseniään. Hän asteli ohimoitaan hieroen keittiön puolelle. Toivon mukaan pieni välipala auttaisi häntä jatkamaan opiskelua, ilman että pää hajoaisi siinä sivussa. Jääkaapin sisältöä läpikäydessään Misakille tuli mieleen, että Akihiko oli ollut hänen tutorinsa, kun hän oli opiskellut yliopiston pääsykokeisiin. Ilman Akihikoa hän ei olisi varmaan ikinä päässytkään sisälle. Hän kuitenkin heti muistutti itseään, että Akihikon kirjoitustyötä ei häirittäisi. Hän opiskelisi yksin eikä pyytäisi apua, tai muuten Akihiko keskittyisi sataprosenttisesti häneen ja jättäisi oman työnsä, mikä puolestaan aiheuttaisi vain ongelmia ei paitsi Akihikolle vaan myös muille, jotka työskentelivät kustantamolle. Akihikon oli muutenkin vaikea pysyä deadlineissa.
Syöminen helpotti oloa hieman, mutta Misakin oli myönnettävä itselleen, ettei järin innoissaan palannut opintojensa pariin. Mutta kun homma oli aloitettu, ei ollut mitään järkeä jättää sitä kesken. Hän kuitenkin lupasi itselleen, ettei huomenna edes vilkaisisikaan mokomiin kirjoihin. Nyt pitäisi vielä jaksaa. Misaki teki itselleen muutaman voileivän lisää ja palasi sitten leipälautasen ja mehulasin kanssa olohuoneen puolelle. Ehkä lukeminen – ja luetun tekstin ymmärtäminen – sujuisivat helpommin, jos voisi syödä samalla. Hän istui tällä kertaa sohvalle, laski välipalansa pöydälle papereita sivuun siirrellen ja nosti syliinsä kirjan, jota oli ennen taukoaan yrittänyt lukea. Mekaaninen lukeminen oli tosin sujunut ihan hyvin, ihan niin kuin nytkin, mutta Misaki tajusi, että lauseiden merkitykset pysyivät hänelle mysteerinä. Kuin olisi yrittänyt lukea jotain vierasta kieltä.
Syöminen lukiessa ei tehnyt tekstistä yhtään sen ymmärrettävämpää, mutta se, että hänellä oli jotain muutakin tekemistä kuin pitkien ja monimutkaisten lauseiden tulkitseminen, teki koko prosessista helpomman kestää. Lopulta Misaki kuitenkin päätti, että ei turhaan yrittäisi päästä kirjoittajan sielunelämään sisälle, vaan etsisi jotain helpommin ymmärrettävää tai ainakin lyhyempää. Jotain loppupäätelmiä tai tiivistelmää tai jotain. Niin hänen olisi pitänyt tehdä jo aikoja sitten.
Jossain aukesi ovi. Hetken kuluttua se pamahti kiinni. Misaki huomasi lopettavansa lauseen lukemisen kesken. Oven aukeaminen ja sulkeutuminen saattoi tarkoittaa vain sitä, että Akihiko oli valveilla ja joko saanut kirjansa valmiiksi tai piti Misakin tapaan taukoa. Milläköhän tuulella tämä oli?
”Äh, helkutin Usagi-san, sotkemassa taas opiskelujani”, Misaki mumisi itsekseen kun oli tajunnut, että hänen ajatuksensa olivat tehneet syöksylaskun koulumaailmasta Akihikoon alle sekunnissa. Eikä niin pitänyt todellakaan käydä. Hän läimäytti itseään kämmenellä otsaan ja pakotti ajatuksensa takaisin kirjaan. Ajatusten palauttaminen helpottui heti, kun hän löysi kirjan lopusta tiivistelmän, joka käsitteli aikaisempia lukuja. Siitä hän voisi ehkä saadakiin jotain irti. Ainakin sen lukeminen olisi huomattavasti nopeampaa kuin kahlata kymmenittäin sivuja, jotka olivat viimeistä milliä myöten täynnä tekstiä.
Misaki kuuli, miten Akihikon jalat laahasivat lattiaa pitkin. Kylpyhuoneen ovi narahti. Hän yritti olla ajattelematta Akihikoa, pohtimatta, palaisiko tämä työnsä pariin kylpyhuoneesta tultuaan, oliko tämä nälkäinen, tai ehkä sittenkin vain väsynyt, vai oliko tällä – niin kuin Akihiko itse sanoi, Misakin pieneksi, nolostuneeksi kauhuksi –
puutetta Misakista. Se sai kylmät väreet väkisinkin Misakin iholle.
”Oli mitä oli”, Misaki tuhahti katse kirjassa, ”se saa odottaa. Minun pitää opiskella.”
Tiivistelmän myötä hän oli ehkä sittenkin tajunnut jotain. Onnistumisen tunne lämmitti rinnassa. Kerrankin jokin sujui! Misaki avasi vihostaan uuden tyhjän sivun. Hänen täytyisi äkkiä kirjoittaa muistiin tajuamansa asiat, niin että hänen olisi helppo palata niihin myöhemmin. Hänen täytyisi-
”Misaki.”
Kynä tipahti Misakin sormien välistä ja asettautui vihon aukeaman keskelle. Misaki itse kääntyi katsomaan taakseen. Hänen sydämensä hakkasi tuhatta ja sataa, kun hän näki Akihikon seisovan sohvan takana, valkea kauluspaita ryppyisenä kaksi ylintä nappia auki, hiukset sotkuisina, lasit hieman vinossa.
”Hu-huomenta, Usagi-san”, Misaki sanoi hivenen konemaisella äänellä.
”Kello on vartin yli kolme”, Akihiko totesi riisuessaan lasinsa.
”No päivää sitten”, Misaki sanoi nopeasti ja kääntyi takaisin muistiinpanojensa puoleen. Hän poimi kynän täriseviin käsiinsä. ”Kuule, minulla on opiskelu kesken, joten-”
Hän ei ehtinyt sanoa lausettaan loppuun. Akihiko oli kumartunut kietomaan kätensä hänen ympärilleen.
”Mitä sinä-”
Akihiko pakotti hänen kasvonsa puoleensa ja suuteli häntä voimakkaasti suulle. Kynä tippui uudestaan Misakin kädestä, tällä kertaa lattialle. Samalla vihko ja kirja putosivat hänen sylistään, kun Akihiko kiipesi sohvan selkänojan yli hänen päälleen, pakottaen hänet selälleen sohvalle. Misaki yritti katkaista suudelmat, mutta Akihiko painautui aina vain lähemmäs.
Akihikon erittäin… määrätietoinen lähestymistapa oli aina herättänyt Misakissa ristiriitaisia tuntemuksia. Toisinaan (eli varsin usein) se kiihotti häntä, toisinaan (eli vieläkin useammin) hämmensi ja vähän nolottikin, ja toisinaan se vain ärsytti. Hänen tämänhetkiset tuntemuksensa menivät ensisijaisesti viimeiseen kategoriaan. Hän ei ollut sillä tuulella. Hän ei halunnut tätä, ei nyt, kun hän oli vihdoin edennyt turhauttavassa ja henkisesti uuvuttavassa itseopiskelussaan.
”U-Usagi-san, älä”, Misaki älähti, kun sai viimein huulensa irti Akihikosta. Hän tunsi miehen vasemman käden paidan alla kyljellään, oikean takapuolellaan. Otteet olivat normaalia kovemmat; niistä puuttui tavanomainen hellyys. Liikkuessaan hänen kropallaan vasen käsi pakotti paitaa ylös, paljastaen hänen vatsansa.
”En minä-”
Mutta Akihiko ei tuntunut kuulevan. Kädet jatkoivat vaelteluaan Misakin osittain paljastetulla keholla, ja huulet kulkivat pitkin kaulaa jättäen jälkeensä kostean vanan.
”U-Usa… Usagi-san”, Misaki voihkaisi. Hän halusi kirota Akihikon alimpaan helvettiin, kun tämä sai hänet kuulostamaan siltä kuin hän olisi erittäin kiihottunut ja suorastaan anelisi tavaraa sisäänsä, vaikka todellisuudessa hän vain halusi Akihikon irti itsestään. Samalla hän kirosi itseään.
Miksi hänen piti kuulostaa tältä tällaisessa tilanteessa?
”Lopeta...”
Misakin sanat menivät yhä kuuroille korville. Akihiko pakotti heidän huulensa yhteen. Misaki ei suostunut vastaamaan suudelmiin mutta ei voinut estää Akihikoa työntämästä kieltään hänen suuhunsa. Veri kohisi Misakin korvissa, ja sydän tuntui hakkaavan jossain aataminomenan tienoilla. Hän yritti kiemurrella irti Akihikon alta, mutta tämä oli vastassa lähes koko painollaan, joten poispääsyä ei oltu todellakaan tehty helpoksi.
Tämä tilanne ei ollut normaali. Vaikka Akihiko usein tuntuikin ottavan hänen ensimmäisen kieltonsa lähinnä merkityksettömänä hiljaisuuden rikkojana, pakollisena osana heidän intiimiä kanssakäymistään, hänestä ei koskaan tuntunut siltä, että Akihiko pakottaisi häntä. Hän oli aina voinut luottaa siihen, että tämä kyllä lopettaisi, jos hän todella niin halusi. Mutta nyt hänestä kuitenkin tuntui siltä, ettei voisi täysin luottaa Akihikoon asian suhteen. Oli aivan kuin Akihiko ei oikeasti kuulisi.
Misakin sydän hakkasi aina vain kovempaa, ja vaikka se tällaisissa tilanteissa useimmiten johtuikin haluista ja himoista, joita hän ei vieläkään kehdannut Akihikolle koko sydämestään paljastaa, ja niistä aiheutuvasta häpeästä, nyt hänen rinnassaan hakkasi huoli. Pelko. Akihiko oli pelottavan hiljaa. Sen jälkeen, kun tämä oli todennut kellon olevan yli kolme, tämä oli pysynyt vaiti. Yleensä tällaiset tilanteet olivat täynnä Akihikoa toistelemassa Misakin nimeä ja rakkaudentunnustuksiaan kiusallisuuteen saakka. Nyt? Ei mitään. Ja se jos mikä pelotti Misakia.
”Usagi-san, lopeta”, Misaki käski yrittäen samalla työntää tätä kauemmas. ”En halua. Ihan oikeasti. Minä en...”
Eikä vieläkään mitään. Nyt Misakin sisällä alkoi huolen, pelon ja ärsytyksen lisäksi sykkiä raivo. Hän oli saanut tarpeekseen.
Jos Usagi-san vielä kerrankin tunkee kielensä suuhuni, puren sen poikki, Misaki huomasi ajattelevansa. Vaikka ei hän tietenkään halunnut satuttaa Akihikoa, hän sai aggressiostaan voimaa. Hänen oli päästävä pois. Misaki alkoi toden teolla pyristellä irti ja työntää Akihikoa kauemmas.
”Usagi-san, älä...”
Hän puri huultaan.
”LOPETA!!” hän karjaisi lopulta niin kovaa, että kurkkuun ihan sattui. Mutta se tepsi. Akihiko lähes jähmettyi paikoilleen, mutta niin, että Misaki sai hänet työnnettyä kauemmas ja noustua istumaan. Akihiko oli kutakuinkin ilmeetön ja eleetön, mutta Misakin sisällä kytevä raivo oli valmiina roihahtamaan liekkeihin. Hän hengitti melkein yhtä nopeasti kuin sydänkin tykytti. Hänen poskensa olivat punaiset ja silmäkulmiin oli kohonnut kyyneleitä.
”Mikä helvetti sinua vaivaa!?” Misaki suorastaan huusi. ”Mi-miksi sinä et lopettanut kun minä pyysin?!”
Hän nousi seisomaan ja peruutti muutaman askeleen. Akihiko kokosi itsensä jäykästi istuma-asentoon. Hänen hiuksensa olivat sekaisin pitkin kasvoja, eikä Misaki nähnyt hänen silmistään kuin vilauksen. Ei sillä että Misaki halusikaan katsoa Akihikoa suoraan silmiin. Hän ei pystynyt.
”Miksi…
miksi sinä et lopettanut?”
Misakin ääni murtui. Kyyneleet valuivat pitkin hänen poskiaan, hänen sanansa olivat katkonaisia, ja hänen olkapäänsä tärisivät. Hän niiskaisi ja pyyhkäisi kämmenselällään kyyneleitä vasemmalta poskeltaan.
”Miksi sinä et sano mitään?”
Misaki katsoi Akihikon suuntaan ja yritti saada tunnekuohunsa haltuunsa. Kyyneleet sumensivat hänen näkökykyään, mutta hän erotti melko selvästi Akihikon, joka edelleen istui jäykästi sohvalla ja mitä luultavimmin tuijotti lattiaan.
”Misaki”, matala, käheä ääni lopulta sanoi. Misaki pysyi hiljaa jääden odottamaan nimelleen jatkoa, mutta Akihiko oli vaiennut ja oli nyt aivan yhtä hiljaa.
Kului puolisen minuuttia ennen kuin Misaki kuuli seuraavan sanan.
”Anteeksi.”
Ja sitten:
”Olen pahoillani.”
Anteeksipyyntö rauhoitti Misakin mieltä hitusen, mutta hänen sisällään vellovat tunteet eivät olleet vielä valmiita laantumaan. Hän otti askeleen kohti Akihikoa ja pakotti hengityksensä tasaantumaan edes sen verran, että pystyisi puhumaan kutakuinkin eheillä sanoilla.
”U-Usagi-san?” hän kutsui miestä kuin kokeillakseen, kuuliko tämä. ”Miksi… miksi sinä… kun minä pyysin… käskin...”
No, nyt hän ei enää sitten saanut puhuttua eheillä lauseilla. Nyt hänen kasvojaan punoitti häpeästäkin.
”Mi-minua pelotti”, Misaki sanoi sitten, kun edellisestä lauseista ei ollut tullut mitään. Vaikka häntä kismitti ja nolostutti hetkellinen kyvyttömyytensä puhua eheillä, järkevillä lauseilla, Akihikon vähäpuheisuus ja ilmapiirin painostava hiljaisuus ahdistivat häntä huomattavasti enemmän. Hänen oli pakko puhua, kun Akihiko ei niin tehnyt.
”Ihan kuin et olisi kuullut minua. Ja minä halusin, että… en halunnut… tai siis, kun sinä et...”
Misaki seurasi, miten Akihiko nousi hyvin hitaasti seisomaan. Tämän katse oli yhä painunut alas. Mutta vaikka Misaki ei nähnytkään tämän kasvoja saati niiden ilmettä, hän tiesi, että Akihikoon sattui. Vaikka Misaki ei normaalisti halunnutkaan, että Akihikoon sattui, tässä tilanteessa se tarkoitti, että hänen sanansa olivat menneet perille, mistä hän oli hyvillään. Kärsikööt hetken. Hän tuijotti Akihikon jalkoihin, jotka tulivat askeleen lähemmäs.
”Misaki”, Akihiko sanoi hiljaa. ”Saanko… halata sinua?”
Jokin pieni häivähdys lämpöä syttyi Misakin rinnassa. Hän ei sanonut mitään vaan levitti käsiään kuin olleen valmiina ottamaan Akihikon vastaan, jos tämä päättäisi hypätä hänen käsivarsilleen, vaikka siinä tapauksessa he olisivat molemmat hetkessä lattialla ja hän liiskana jossain Akihikon alla.
Hetkeen ei tapahtunut mitään. Misakin katse oli pysytellyt Akihikon jaloissa, jotka pysyivät paikoillaan. Lopulta hän nosti katsettaan sen verran, että näki Akihikon kasvoista sen, mitä niistä hiusten seasta pystyikään erottamaan. Tämä ei tehnyt elettäkään, että olisi tullut halaamaan häntä.
”No”, Misaki sanoi. ”Ala tulla, kun kerta pyysit.”
Yhdellä askelella Akihiko oli hänen edessään. Tämä kietoi varovasti kätensä hänen ympärilleen. Misaki asetti levitetyt kätensä Akihikon selälle ja vastasi halaukseen yhtä varovasti. Akihikon kanssa halaukset johtivat yleensä varsin nopeasti suudelmiin, ja siitä hyväilyyn, ja vielä mahdollisesti siitä riisumisen kautta seksiin, mutta nyt Misaki oli varma, että tästä halauksesta ei seuraisi mitään sellaista, edes suudelmaa. Tilanne oli sellaiseen liian hauras.
”Misaki… rakastan sinua.”
Akihikon ääni oli hiljainen ja sävy pahoitteleva.
”Ei.”
Misakin ääni oli yhtä hiljainen mutta sävy kireä ja tiukka. Hän päästi irti Akihikosta ja työnsi tämän kauemmas. Akihiko ei estellyt häntä: tämä oli selvästikin pelästynyt Misakin aiempaa käytöstä, ja oli itsekin irrottanut otteensa samalla sekunnilla kun oli huomannut Misakin tekevän niin.
”Ei se ole mikään perustelu. Jos… jos rakastaa toista, niin silloin myös kuuntelee ja uskoo, kun toinen sanoo ei.”
Misakin katse oli painunut lattiaan. Hän ei halunnut, että Akihiko perustelisi kaiken rakkaudellaan ja olettaisi sillä tavoin saavansa kaiken automaattisesti anteeksi. Ei sen niin kuulunut mennä.
”Olet oikeassa”, Akihiko sanoi. Hän tuijotti lattiassa samaa kohtaa kuin Misakikin. ”En tarkoittanut sitä perusteluksi. Minä vain… minä todella rakastan sinua, ja… Anteeksi, Misaki. En tiedä, mikä minuun meni. Olen todella pahoillani. En halua vahingoittaa sinua.”
Misaki oli vastata ”tiedän”, mutta ei pystynyt. Se ei johtunut siitä, että se olisi valhe, sillä hän todella tiesi, että Akihiko rakasti häntä eikä halunnut hänelle mitään pahaa, tiesi koko sydämestään. Ihan niin kuin hänkin rakasti Akihikoa eikä halunnut aiheuttaa tälle surua, kipua tai ongelmia. Hänestä vain tuntui, että hänen äänensä särkyisi, jos hän sanoisi sen. Vastaamisen sijaan hän asteli taas lähemmäs Akihikoa ja siirsi hiukset pois tämän kasvoilta niin, että heidän katseensa kohtasivat. Akihikon silmät näyttivät poikkeuksellisen kosteilta.
”Näytät väsyneeltä”, Misaki sanoi sitten ja sipaisi sormenpäillään hellästi Akihikon leukaa. ”Oletko nukkunut lainkaan?”
Akihiko pudisti päätään tietämättömän näköisenä kuin sanoakseen, ettei hänellä itselläkään ollut harmainta aavistusta, mitä nukkuminen edes tarkoitti. Misaki epäili, että Akihiko oli valvonut koko edellisen yön kirjoittamassa.
”Mitä minä teen sinun kanssasi?” Misaki huokaisi ja huomasi, että pieni hymy oli kohoilemassa hänen huulilleen. ”Sinun pitää muistaa nukkua. Tajuatko? Muuten sekoilet täällä toistamiseen.”
Hän kääntyi poispäin Akihikosta mutisten samalla, ettei tämä ollut varmaan syönytkään mitään.
”Olet aikuinen mies. Sinun pitäisi pystyä huolehtimaan itsestäsi! En halua...”
Lause jäi kesken, sillä Misakista tuntui taas siltä kuin hänen äänensä särkyisi. Hän ei huomannut kättä, jonka Akihiko oli kohottanut kuin olisi halunnut laskea sen rauhoittavasti Misakin olalle mutta ei uskaltanut.
”En halua, että… en halua, että vahingoitat itseäsikään.”
Kyyneleet nousivat taas Misakin silmiin, mutta ainakin hänen äänensä oli kestänyt särkymättä. Olihan sekin saavutus.
”Olen pahoillani”, Akihiko sanoi ties kuinka monennetta kertaa. Kun Misaki kääntyi hänen puoleensa, hän oli jo laskenut kätensä.
”Äh, mene nukkumaan”, Misaki tuhahti silmäkulmaansa pyyhkien. ”Ota edes nokoset siinä sohvalla.”
Akihiko istahti sohvalle tottelevaisesti. Hetken kuluttua hän levitti kätensä samalla tavalla kuin Misaki oli levittänyt omansa aiemmin. Misaki istui sohvalle Akihikon viereen ja vastasi halaukseen. Halaus oli lataukseltaan melkein yhtä samanlainen kuin heidän aikaisempansa. Misaki huomasi kuitenkin, että Akihiko oli laskenut toisen kätensä hänen jalalleen, ja se viipyili siinä eksyneen näköisenä. Aivan kuin se olisi kysynyt lupaa, voisiko nostaa Misakin Akihikon syliin. Kun Misaki itse nousi sen verran, että pääsisi istumaan Akihikon syliin, käsi oli heti auttamassa häntä.
Pari minuuttia he vain istuivat sylikkäin ja halasivat toisiaan. Halaus oli luja mutta hellä ja jotenkin niin hauras. Kuin yksikin väärä liike tai ele voisi rikkoa sen. Misaki katseli Akihikon olan yli huoneistoon mitään aidosti näkemättä. Hän oli keskittynyt aiemmasta tilanteesta selviämiseen, mielensä rauhoittamiseen ja Akihikon lämpöön.
”Anteeksi kaikesta, Misaki”, Akihiko melkein kuiskasi.
”Sa-saat anteeksi”, Misaki vastasi kuin automaattisesti. Hän ei edes tajunnut, että ne olivat sanat, jotka Akihiko oli niin kovasti halunnut kuulla.
Jonkin ajan kuluttua Misaki vetäytyi pois Akihikon sylistä. Oli ilmiselvää, että Akihiko olisi mieluusti pitänyt Misakin sylissään pidempäänkin, mutta ei vastustellut, kun tämä lähti pois.
”No niin, nyt saat luvan nukkua siinä”, Misaki sanoi. ”Minä teen päivällistä. Et ole varmaan syönytkään mitään sitten eilisen.”
Misaki keräsi aiemmin levittämänsä kirjat ja vihot yhteen pinoon sohvapöydän reunalle. Opiskelut saivat luvan olla tältä päivältä ohi, hänestä ei ollut enää siihen. Sitten hän siirtyi keittiön puolelle, ja Akihiko jäi sohvalle istumaan hänen peräänsä katsellen. Kun Misaki jonkin ajan kuluttua ruoanlaiton lomassa vilkaisi sohvan suuntaan, hän näki Akihikon makuulla ja mitä ilmeisemmin unessa. Hän jätti veden kiehumaan ja kalan paistumaan ja meni katsomaan Akihikoa lähempää. Tämä todella nukkui jo.
Se oli Misakista rauhoittava näky. Akihiko oli taas oma itsensä. Se Akihiko, jonka Misaki tunsi ja jota hän rakasti. Se, jota hänen ei tarvinnut pelätä. Hänen Usagi-saninsa. Hänen
rakas Usagi-saninsa.
Misaki kumartui Akihikon ylle ja varovasti sipaisi sormellaan tämän vasenta silmäkulmaa, josta erottui pieni kyynelten jättämä juova. Sitten hän katseli hetken Akihikon nukkuvia kasvoja. Hän epäröi, lähestyi ja perääntyi monta kertaa, ennen kuin lopulta painoi huulensa nopeasti Akihikon otsalle. Hän perääntyi äkkiä kauemmas sydän hillittömästi hakaten kuin peläten, että Akihiko heräisi. Kun mitään ei tapahtunut, Misaki rauhoittui ja lähestyi Akihikoa uudelleen. Hän painoi toisen suukon tämän otsalle ennen kuin palasi keittiöön, jossa kala oli ehtinyt tummua toiselta puolelta turhankin paljon. Yrittäessään pelastaa kalasta sen, mitä vain pystyi, hän mietti, pitäisiköhän hänen olla ensi yönä Suzuki-sanin tuuraajana.
”I-ihan vain että Usagi-san ei taas valvoisi koko yötä”, hän vakuutti itselleen posket punaisina, vaikka tiesikin, ettei se ollut koko totuus.
