FF100 | Petunia/Vernon + Petunia/OC + Dudley/OC | raapalesarja
Disclaimer: Potterit ovat J.K Rowlingin omaisuutta, Maya vain leikkii.
Title: Rakkauden monet muodot
Author: Maya
Beta: Cattleya
Pairing: Petunia/Vernon + Petunia/OC + Dudley/OC
Rating: S
Genre: fluff, draama
Summary: Neljä ystävänpäivää, neljä erilaista elämäntilannetta. Yksi rakkaus.
A/N: Ystävänpäivähaasteen -ficci, ja deadlineenkin on puolitoista tuntia. Jei. Lisäksi tungen tämän sataseen (aiheena Dursleyn suku) sanalla 011. Punainen. Nauttikaahan:)
Rakkauden monet muodot
Ainutlaatuisuus
Petunialla oli polvessaan kaunis laastari. Se esitti kissanpentuja hyppimässä ruohikossa. Hänen äitinsä oli laittanut sen siihen, jotta pieni tyttö unohtaisi mikroskooppisen naarmun aiheuttaman mielipahan. Parasta lääkettä kipuun oli kuitenkin isosiskon kateellinen huokaus tämän tarkastellessa siskonsa saamaa laastaria. Petunialla oli jotain, mitä siskolla ei ollut koskaan ollut; edellisissä laastareissa oli ollut koiranpentuja.
Seuraavana aamuna tarhassa Petunian täytyi aivan ensimmäiseksi esitellä ystävilleen upea laastarinsa. Ystävät ihastelivat sitä kuten asiaan kuului, ja sitten Cecilia ehdotti että he voisivat piirtää vahaliiduilla sydämiä kissojen väliin. Sydänten juhlan kunniaksi.
Myöhemmin iltapäivällä kaikille oli jaettu pienet syvän punaiseen paperiin käärityt suklaasydämet, jotka erään lapsen äiti oli heille ostanut. Petunia ei oikein osannut päättää, söisikö omansa heti kuten kaikki muut tekivät, vai säästäisikö herkun kotiin asti ja jakaisi sen sitten siskon kanssa. Pohdinta keskeytyi, kun eräs poika irtaantui ystäväjoukostaan runsaiden kannustushuutojen säestämänä. Poika käveli hitaasti Petunian luo, hymyili ja sanoi: ”Minusta sinä olet aika kiva.” Hermostuneet huulet moiskauttivat erittäin märän suukon tytön poskelle, ja äkkiä Petunia ei oikein tiennyt, miten olla. Ujostutti ja punastutti ja poika odotti jonkinlaista reaktiota.
Petunia hymyili.
Kaukana kaukana jossain toinen nuori poika heräsi äkillisesti päiväuniltaan mielessään vain hämäriä viitteitä painajaiseen ja rinnassaan outo, kaihertava tuntemus, jonka nimen poika oppisi vasta paljon myöhemmin: mustasukkaisuus.
Toiveikkuus
”Saisiko neidille olla hieman lisää punaviiniä?”
Petunia hymyili ja nyökkäsi. Hänellä oli ollut omat epäilyksensä ystävänpäivän vietosta ravintolassa, mutta illan kuluessa Vernon oli osoittanut tyttöystävälleen kyynisyyden huonoja puolia. Mauttoman kliseiseksi mielletty ravintola oli kynttilänvalossa osoittautunut yllättävän romanttiseksi, eivätkä hiljaisena taustalla soiva viulumusiikki ja erittäin herkullinen ruoka ainakaan huonontaneet tunnelmaa.
Petunia vilkuili Vernonia vaivihkaa ripsiensä lomasta kohottaessaan viinilasia huulilleen. Pariskunta oli tapaillut kohta vuoden, mutta ujous iski silti ajoittain.
Varsinkin hieman erikoisemmissa tilanteissa. Ja Vernon näytti melkein suhteettoman tyytyväiseltä, virnuili aina kun kuvitteli Petunian keskittyvän ruokaansa.
Tarjoilija keskeytti Petunian mietteet tuodessaan heille jälkiruoaksi mansikkakakkua. Äkkiä Vernonin ilme muuttui hyvin hermostuneeksi, ja poika pomppasi ylös tuoliltaan. Petunia oli juuri kysymäisillään missä paloi, kun poika keskeytti hänet asettumalla hänen tuolinsa eteen polvilleen. Vernon ryki hieman vaikean näköisenä, tarttui tyttöä käsistä ja otti itseään niskasta kiinni: ”Minä rakastan sinua.”
Petunia katseli poikaystäväänsä hetken silmiään räpytellen. Pieni ääni takaraivossa vaati hänen huomiotaan, nyt tapahtui jotain todella tärkeää, mutta Petunia oli liian hämmentynyt ajatellakseen rationaalisesti. Sen sijaan hän hymyili, ja jatkoi kaikkien tuntemaa käsikirjoitusta: ”Minäkin rakastan sinua.”
Vernon näytti melkein tyytymättömältä. Sitten hän nielaisi: ”Tule minun vaimokseni.”
Nyt Petunia tiesi, miltä tuntui pudota istualtaan; tätä hän ei ollut odottanut. Mahdollisia vastauksia ei siltikään ollut kuin yksi.
Epävarmuus
”Shh, kulta, älä itke. Äiti tulee kohta hulluksi.”
Dudley ei välittänyt äitinsä rukouksesta, vaan jatkoi tauotonta parkumista. Petuniankin teki mieli itkeä. Hän oli syöttänyt poikansa, vaihtanut tämän vaipan, yrittänyt leikkiä tämän kanssa ja lopulta yrittänyt laittaa tämän nukkumaan, mutta vauva oli kaikesta huolimatta jatkanut huutamista. Koko illan.
Petunia huokaisi syvään, siirsi Dudleyn vasemmalta olkapäältä oikealle ja jatkoi pienen ympyrän kiertämistä keskellä makuuhuoneen lattiaa. Hän alkoi vähitellen ymmärtää toisinaan lehtiin ilmestyviä juttuja hermonsa menettäneistä äideistä; hänenkin teki mieli laskea parkuva vauva pinnasänkyyn ja juosta niin kauas kuin mahdollista. Vauvan huuto aiheutti hänelle melkein fyysistä kipua. Pikkuisella oli jokin hätänä, eikä hän osannut tehdä mitään.
Lisäksi hänen ei juuri sinä iltana olisi pitänyt olla kotona vauvan kanssa. Hänen olisi kuulunut olla hienossa ravintolassa syömässsä suklaajälkiruokaa ja kuuntelemassa, kuinka Vernon kehui hänen silmiään. Hän oli odottanut iltaa jo viikkoja, ja Vernon oli unohtanut sen. Heidän vuosipäivänsä.
Kun Dudley viimein nukahti, Petunia ei kyennyt kuin istumaan sängyn vierellä kuuntelemassa siunattua hiljaisuutta. Vähitellen myös huoli ja jokin synkempi tunne luikersivat naisen mieleen; Vernon oli lähtenyt raveihin, ja kello oli jo yksitoista...
Yhdeltä Petunia makasi jäykkänä sängyssä ja esitti nukkuvaa, kun Vernon hiippaili hänen viereensä.
Töistä palaava mies oli yhtä hymyä ojentaessaan vaimolleen rasiaa. Rasiassa oli timanttikaulanauha.
Kestävyys
”Minä kuulin, että teillä on hääpäivä tulossa”, hoitaja rupatteli vaihtaessaan vauhdilla lakanoita. Petunia tarkasteli naista hetken ja vastasi sitten hivenen unelmoivalla äänensävyllä: ”Niin, minä olin kahdeksantoista ja Vernon kahdenkymmenen. Hän kosi minua ystävänpäivänä, ja me menimme naimisiin sinä kesänä.”
”Kosi ystävänpäivänä? Enpä olisi kuvitellut herra Dursleyta romantikoksi.”
Petunia hymyili. ”En minäkään.”
”Iltapäivää, kultaseni”, Vernon sanoi ojentaessaan tummanpunaista ruusua vaimolleen, ja kumartui sitten antamaan suukon naisen poskelle. Petunia hymyili miehelleen, ja tämä pysähtyi pitkäksi toviksi tarkastelemaan tuttua olemusta. Aurinkoa harmailla hiuksilla. Silmäkulman hitusen vinoa, muita syvempää juonnetta. Silmien nälkäistä, jokaisen juorun huomaavaa tuiketta.
”Sinä muutut kauniimmaksi päivä päivältä.”
Petunia katsoi miestä kulmat arvioivasti koholla ja naurahti. ”Sinun olisi jo aika vähentää rakkausromaanien lukemista, ne alkavat vaikuttaa aivotoimintaasi.”
Vernon tunsi vaimonsa terävän kielen ja vaihtoi nopeasti aihetta. ”Dudley on tulossa käymään illemmalla. Hän tuo varmaan Sarahin mukanaan.”
Petunian ilme muuttui muistelevaksi. ”Tiedätkö, minusta tuntuu että Sarah on taas pieniin päin.”
Vernon räpytteli hetken silmiään ja vastasi sitten, vaikka tiesikin Petunian kanssa väittelyn turhaksi. ”Enpä tiedä, kai he olisivat tuleville isovanhemmille kertoneet?”
Petunia kohautti olkapäitään ja päätti, että tästä aiheesta oli turha keskustella miehen kanssa; ei tämä kuitenkaan ymmärtäisi. Sen sijaan hän nojasi päätään miehen olkaan ja huokaisi. Enää tarvittaisiin yksi sana.
”Rakastan.”
