Nimi: Albuksen viimeinen toive
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Henkilöt: Albus + Aberforth
Genre: Angst
Yhteenveto: Albuksen päivät alkavat loppua, mutta hän ei aio lähteä maailmasta ennen kuin kertoo veljelleen jotain
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
A/N: Osallistuu haasteisiin
12 Hahmoa,
Kerää kaikki hahmot II,
Neljän tuvan haaste III,
Teelusikan tunneskaala II ja ff100
Lehmänkello kolahti, kun Albus heilautti Sianpään oven auki. Albus ei yllättynyt siitä, ettei paikalla ollut ristin sieluakaan. Jos hän olisi saapunut mihin tahansa muuhun juomapaikkaan, hän olisi epäröinyt oliko paikka auki, mutta joka vuosi ennen kouluvuoden alkua Sianpäässä ei todellakaan tarvinnut varautua ryysikseen. Ei sillä, että siellä ikinä oli ryysistä, sinne kun ei kannattanut mennä, jos teki mieli kohtalaista juotavaa.
Takahuoneesta ilmestyi tiskin taakse aina yhtä yrmeän näköinen Aberforth harmaassa kaavussaan, johon miehen yhtä harmaat hiukset ja parta sulautuivat niin, että näytti melkein kuin ne olisivat jonkinlainen kaulus kaavulle.
”Hyvää iltapäivää Aberforth”, Albus toivotti pirteästi kävellessään tiskin luokse ja istui baarijakkaralle.
Aberforth mulkoili häntä kulmiensa alta, eikä sanonut mitään, vaan kaatoi hänelle vain suttuiseen lasiin kermakaljan ja työnsi sen Albuksen eteen.
”Kiitos”, Albus sanoi ja laski muutaman sirpin tiskille, käyttäen huomaamatta sitä kättään, jota koristi komea musta kuolio. Aberforth tuijotti kättä, mutta ei vieläkään sanonut mitään, otti vain rahat ja heitti ne kassakoneeseen. Sitten hän kääntyi hinkkaamaan likaisella rätillä tiskiä, jota hän oli hinkannut viimeiset neljäkymmentä vuotta saamatta yhtäkään tahraa pois.
Albus antoi katseensa kiertää typötyhjää pubia. Ikkunanraoista puski aurinkoisella säällä sisään pieniä valojuovia, joissa pölyhiukkaset pääsivät viihdyttämään katsojia tanssillaan. Sianpäässä sellainen viihdykekin oli jotain.
”Tämä sinun paikkasi on kyllä oivallinen, kun haluaa nauttia viimeisistä hetkistä yksinäisyydestä ennen kouluvuoden alkua”, Albus sanoi hyväntuulisesti ja siemaisi kermakaljaansa, joka oli ihan yhtä kauheaa kuin aina ennenkin.
”Milloin?” Aberfort keskeytti.
”Ai koulu alkaa? Ensi viikolla, syyskuun ensimmäisenä ihan niin kuin aina. Minun ei varmaankaan tarvitse muistuttaa, että oppilaat saattavat yrittää taas keksiä jotain metkuja ostaakseen alkoholia, mutta sinun-”
”Ei, kun milloin tuo leviää niin pahaksi, että arkku kutsuu”, Aberfort keskeytti.
Albus laski katseensa käteensä. Mustuminen oli alkanut etusormesta, johon hän oli sormuksen laittanut ja edennyt siitä parissa viikossa jo muihin sormiin. Pikkurillin ulkosyrjässä näkyi vielä hieman tervettä ihoa, mutta Albus tiesi, ettei menisi montakaan päivää, ennen kuin sekin mustuisi hiilen näköiseksi.
”Severus sanoi puolisen vuotta. Hyvällä tuurilla”, Albus totesi neutraalisti.
Aberforth korskahti partaansa ja jatkoi tiskin hinkkaamista. Ääni ei ollut pahantuulinen, enemmänkin väliinpitämätön ja epäyllättynyt, niin kuin Aberforth olisi odottanut jotain tälläistä tapahtuvaksi. Aberforth ei kysynyt enempää kysymyksiä. Ei sen pitäisi olla yllätys Albukselle, mutta ei hän voinut mitään sille, että häntä hieman harmitti veljensä välinpitämättömyys. Ei syy ollut pelkästään Aberforthin, kyllä Albus sen tiesi. Hän oli itse syy siihen, mikseivät he olleet koskaan olleet läheisiä. Hän oli kuitenkin herätellyt toiveita siitä, että voisi korjata asiat pikku hiljaa, mutta näköjään Aberforth ei tuntenut samoin.
”En ikinä ehtinyt kertomaan heille, että olen pahoillani, Aberforth”, Albus sanoi hiljaa ja vilkaisi taas kättään, koskettaen kohtaa, johon oli pujottanut elpymyskivellä varustetun hirnyrkin toivoen näkevänsä perheensä. ”Hivenen ironista ehkä, että juuri se koitui kohtalokseni. Se, että halusin saada mahdollisuuden anteeksiantoon”, Albus tuumi ja vilkaisi sitten taas veljeään, joka piteli yhä rättiä tiukasti kädessään tiskin yllä, muttei enää liikuttanut sitä sen pintaa pitkin.
”Mutta ehkä se on vain oikein, että minun loppuni on hidas”, Albus jatkoi. ”Ainakin minulla on monta kuukautta aikaa pyytää sinulta anteeksiantoa.”
”Entä jos en anna anteeksi?” Aberforth murahti.
”Etkai aio evätä kuolevalta mieheltä viimeistä toivetta?” Albus sanoi puoliksi vitsaillen. Aberforth vain mulkaisi häntä, jolle Albus hymähti. ”No, sitten minä käyn täällä joka päivä, niin että kyllästyt minuun ja sinun on pakko antaa anteeksi silkasta suuttumuksesta.”
Aberforth päästi hieman naurahdukselta kuulostavan äännähdyksen ja kohotti Albukselle kulmaansa. ”Se kuulostaa ihan sinun tapaiseltasi”, hän mutisi ja alkoi taas pyöritellä rättiä tiskin yllä. Albus istui paikoillaan vielä viitisen minuuttia siemaillen huoneenlämpöistä kermakaljaansa, mutta hän vaistosi, että keskustelu oli ohi.
Albus nousi hiljalleen ylös ja otti muutaman askeleen ovea kohti, mutta kääntyi vielä katsomaan veljeään. Hän halusi sanoa jotain, mitä ei ollut ikinä sanonut Arianalle, äidilleen tai isälleen. Hän oli aina katunut sitä ja yrittänyt sanoa ne sanat Aberforthille jo vuosia, mutta sanat olivat aina jumittuneet kurkkuun. Ehkä ylpeys oli estänyt tai ehkä syvällä sisimmässä piilossa oleva itsesuojeluvaisto, joka kielsi häntä yrittämästä, jottei hän pettyisi. Ehkä hän oli odottanut, että Aberforth sanoisi sen ensin, tai edes antaisi vihjeen siitä, että välitti jonkin verran. Katsellessaan veljensä rypyttynyttä otsaa, parran alla hivenen mutristuneita huulia ja silmiä, joista paistoivat vuodet ja suru, Albus vaistosi, että Aberforth halusi antaa anteeksi, muttei osannut pukea sitä sanoiksi jääräpäisyytensä takia. Hän oli ollut joskus samanlainen.
”Minä rakastan sinua. Tiedäthän sen?”
Aberforth pärskähti yllättyneenä ja nosti katseensa häneen. ”Kuinka humalaan sinä puolesta tuopillisesta pääsit?”
Albus hymyili surullisesti. Ehkä hän sitten oli ikuinen optimisti. ”Ehkä sinunkin pitäisi koettaa.”
Aberforth avasi suunsa, mutta sulki sen sitten, kun ei näyttänyt tietävän mitä sanoa. Sitten hän kääntyi taas tiskin puoleen ja alkoi hinkata puupintaa. Juuri, kun Albus oli tarttunut ovenkahvaan, Aberfort selvitti kurkkuaan.
”Yritä kestää niitä ipanoita. Saatat saada alennusta seuraavasta tuopillisestasi, sitten kun saat heistä tarpeeksesi ja kaipaat tänne yksinäisyyteen”, Aberforth tokaisi katse rätissään.
Albuksen suupielille nousi pieni hymy. ”Minun sietäisi saadakin, sinun litkusi on melko kauheaa.”
Aberforth naurahti, muttei kääntynyt katsomaan häntä. Se oli kuitenkin tarpeeksi Albukselle. Astuessaan hämärästä pubista auringonpaisteeseen, Albus tunsi olonsa hivenen toiveikkaammaksi.
