Otsikko: Loiva mutka
Kirjoittaja: kaaos
Ikäraja: K11
Tyylilaji: angstinen slice of life
Sanoja: noin 900
Kuvaus: Toivon Pov. Milo on irtautunut suhteesta ja Toivoa vaivaa kaipuu.
Varoitukset: mainintoja sadistisesta seksistä ja väkivallasta ja väkivaltaisista ajatuksista.
Osallistuu haasteisiin Teelusikan tunneskaala II tunteella ikävä ja Originaali10 #4 sanalla iloinen.A/N: Tämä on viides osa tähän tarinaan, suosittelen tutustumaan aiempiin osiin ensin <3
01
riippuvuus :
Lunta, K15
02
myötäeläminen :
Leinikkejä, K11
03
kiinnostus :
Leninkejä, K15
04
väsymys :
Lomaa (susta), S
05
ikävä :
Loiva mutka, K11
06
katumus :
Lankeen, K15
07
tyytyväisyys :
Lue lyriikat mun huulilta, K15
l o i v a m u t k a
iloinen
Kesäkuu tuo Toivolle tauon opiskelusta, kurssit hän sai suoritettua ja kuoroharkoistakaan ei pahemmin lintsannut, vaikka harkitseekin vaihtoa johonkin vähemmän vakavaan kuoroon. Laulaminen tuntuu olevan enemmän jotain Toivon menneisyydestä, kuin nykyisyyttä.
Toivo vie matot mattolaiturille, antaa kesän tulla. Leipoo pitkään kohotettavia leipiä ja yrittää sitten olla vehnätön, kun sai työn kahvilasta. Liikaa liikaa pullaa viinereitä ja puusteja.
Kaikkea puuhaa, vieraille ja tutuille hymyilyä, nutturan sitomista korkeammalle, mekkoja joka päivä, Milon ikävöimistä joka yö.
Kesä paiskoutuu Toivon kasvoille ja polttaa posket punaisiksi. Toivo levittää palovammoihinsa aloe veraa ja toivoisi, että voisi olla suojaamassa Miloa auringonpuremilta. Hyvänen aika, se lapsi ei osaa varmasti edes tarkistaa itseään punkeilta.
Sitten sille tulee borrelioosi, eikä se tajua ajoissa mikä ihmeen renkula, kun se ei kestä katsoa kaunista kehoaan, ei edes kasvojaan peilistä.
Kesäkuun Toivo antoi Milon olla, mutta heinäkuun alussa henkinen reikä rinnassa tulehtui, eikä Toivo voinut enää olla huomioimatta sykkivää haavaa.
”Mitä asiaa?” ”Moi! Tota, miten on mennyt?”
”Paskaaks tässä.” ”Mentäiskö uimaan joku päivä? Ota Tiitu ja Inari mukaan.”
”Okei. Hietsu, perjantaina kasilta.” ✧✧✧
Inarilla on vaaleanpunainen polkupyörä, jonka tarakalla istuu Milo ja perässä skeittaa Tiitu. Inarilla on pitkät, ruskeat hiukset, kukkamekko ja iso rantakassi olalla ja on hämmästyttävää, että se pystyy ajamaan pyörää kassin ja Milon kanssa. Tiitu on taas värjännyt hiuksensa eri värisiksi, sillä on lippis, shortsit ja huppari. Milon kasvot eivät ole palaneet, eikä se ole varmaan saanut borrelioosia, jos se on ollut koko kesän yhtä kauttaaltaan vaatettu.
Pyörä humpsahtaa hiekkaan ja Inari halaa Toivoa lämpimästi kertoen, että on ollut ikävä. Tiitu muksauttaa nyrkkinsä Toivon kämmeneen ja Milo kyykistyy piirtelemään kepillä hiekkaan, eikä edes moikkaa.
Ikävä on särkenyt Toivoa, mutta hänelle on ollut tärkeää kunnioittaa Milon tarvetta etäisyyteen. Toivo kyykistyy Milon viereen ja kurkistaa toisen lippiksen alle.
”Mooi?”
”Moi.”
Katse Milon tummanruskeissa silmissä on ontto ja samea. Nenällä on pisamia ja lipan alta valuva kihara osuu aurinkoon ja hehkuu kultaisena. Poskipäällä on paraneva mustelma.
”Ootsä saanu turpaas?” Toivo kysyy. Nyt hän voi. Nyt hänen ei enää tarvitse varjella itseään Milon äksyilyltä. Nyt Toivo suorastaan
toivoo, että Milo ärjähtäisi.
Mutta ei Milo ärjähdä. Inari ja Tiitu yrittävät esittää, etteivät salakuuntelisi ja laittavat matkakajareista musaa soimaan.
”Henkka vähän lyö joskus, kun me pannaan”, Milo sanoo ääni värähtämättä ja katse tiukasti Toivossa.
”Mitä vittua…”
”Mä pidän siitä, se tuntuu
joltain.”
Olisit huutanut, olisit vittuillut, se ei olisi sattunut niin kuin rauhalliset sanat sattuvat. ✧✧✧
Milo on ollut niin epäreilu, että Toivon pitäisi oppia vihaamaan sitä. Tavallaan Toivo vihaakin, jotain ainakin. Ei varmaan Miloa. Ei, viha kohdistuu omaan avuttomuuteen ja siihen, että antoi toisen mennä niin helposti.
Toisia ei saa pidätellä, ne on oikeita ihmisiä, joilla on oikeat tunteet ja omat elämät. Ei ole Toivon syy, ettei Milo enää halua häntä. Eikä ole Milon syy, ettei Toivo kiinnosta enää.
Mutta saako lyödä, vaikka lyöty sanoisi anna mennä? Kuunteleeko Henrik Miloa? Näkeekö se sen?
”Saatko sä vittu jotain helvetin kiksejä nuorten poikien hakkaamisesta!?” Toivo kiljuu Henrikin ja Kriston summeripuhelimeen. Taloyhtiö on vaihtanut ovikoodin, ensimmäistä kertaa pariin vuoteen. ”Saatanan kusipää!”
”Toivo, mee kotiin”, Milon ääni mutisee kaiuttimesta. Klik.
✧✧✧
Parin viikon väsytyksellä (ja Tiitun ja Inarin avustuksella) Milo päästää Toivon lähemmäs. Nyt he kaikki viettävät perjantaita Inarin luona ja Toivo pelaa Tiitun kanssa lattialla. Videopelin äänet peittävät hiljaisuutta, Milo ravaa tupakalla ja sen kädessä pysyy kylmä koff. Tyhjät tölkit se jesaroi yhä vaan pidemmäksi pötköksi. Kun tölkkimiekka on seitsemän koffia pitkä, Milo nostaa sen kaksin käsin päänsä päälle ja paukauttaa sillä Toivoa päähän. Ei niin, että sattuisi, mutta niin, että Toivon ukkeli lentää radalta ja Tiitu saa etumatkaa.
”Milo!” Inari komentaa ja repii miekan humaltuneelta. Milo nauraa, muttei ole iloinen.
Jos Toivoon sattui ikävä, niin hän oli kyllä väärässä kuvitellessaan, että lähellä Miloa parantaisi. Päinvastoin. Sumeat silmät, iloton käkätys ja laihtuva, rapistuva pojan keho syövät Toivoa.
”Ei se mitään, ihan reilua auttaa Tiitua. Ei sillä ois muuten ollu mitään mahkuja", Toivo sanoo virnistäen ja hetken Milon katse roihuaa.
✧✧✧
Kahvilassa on kiireistä. Toivo hyppelehtii pöydästä pöytään, pyyhkii käsiään essuun ja kirjoittaa tilauksia pieneen vihkoon koukeroisella käsialallaan.
”Ja tänne?” Toivo kysyy ja tuijottaa lehtiötään asiakkaan sijasta.
”Jätä Miuku mun riesaks jo vähitellen”, sanoo ääni, joka saa Toivon käsivarret kananlihalle vihasta.
Henrikillä on mustat aurinkolasit, liian lihaksikkaat hartiat ja iljettävä virne.
”Sä oot saatanan hullu", Toivo sihahtaa ja kääntyy poistuakseen.
”Tuo laittikokis!”
Toivon niskaa kiristää. Huultaan hampailla kiskoen hän avaa lasipullon ja tosissaan harkitsee sen rikki paukauttamista ja siruilla Henrikin kastroimista. Mieluiten nimenomaan siinä, kesäisellä ja täpötäydellä terassilla.
”Sä revit sen riekaleiksi, sun jäljiltä sitä ei ole jäljellä”, Toivo päästää suustaan ja Henrikin kasvoille nousee irstas hymy.
✧✧✧
Kuumana lauantai-iltana Toivo on näkemässä ystäviään. Hildalla ja Toivolla on siiderit edessään ja puheensorina täyttää kattoterassin. Eräällä Toivon vanhoista tutuista on kaksvitoset ja lyhdyt valaisevat pimenevää heinäkuun lopun iltaa.
”Mitäs sille sun söpölle poitsulle kuuluu?” Hilda kysyy iloisena ja Toivo käsittää, ettei ole nähnyt Hildaa kasvokkain sen katastrofaalisen illallisen jälkeen.
”Suoraan sanottuna ei kovin hyvää. Se jätti mut ja on nyt ilmeisesti väkivaltaisessa suhteessa… Eikö Janina oo kertonut? Se on sen Kriston kämppiksen kanssa.”
”No joo, kyl mä kuulin jotain. Pelkäsin, että se pettää sua tai jotain”, Hilda myöntää.
Toivo pudistelee päätään ja siemailee siideriään.
”Mä en pääse siitä irti. En oo koskaan ollut kenessäkään yhtä kiinni aiemmin. Se kohtelee mua miten sattuu, mutta mä tiiän kuinka siihen sattuu.”
”Kuulostaa, että nyt on mutkia matkassa, mutta kyllä se siitä. Ihan loivia mutkia vaan", Hilda hymyilee kevyesti.
Se helpottaa. Toivo antaa itsensä velloa milonkaipuussa ja odottaa vaikka seuraavaan kesään, jos tarvitsee.
