S
Kirjoitin tämän raapaleen Finin joulukalenteriin, mutta julkaisen sen nyt täälläkin haastetta (
Teelusikan tunneskaala II vapaavalintaisella tunteella
toiveikkuus) ja listaukseen linkkaamista varten.
Kari piteli Oulan rukkasia tämän kumartuessa sytyttämään jätkänkynttilää. Oula oli tampannut sille tasaisen alustan etupihan pihapolun varteen, suunnilleen puoliväliin, niin että he saattaisivat ihailla sitä sisältäkin keittiön ikkunasta, ja niin että siitä voisi olla iloa naapureille ja ohikulkijoillekin.
Siinä se seisoi jykevänä ja ylväänä, rakkaudella rakennettu puolimetrinen puupölkky. Oula oli jo kevättalvella etsinyt metsästä sopivan kelohongan ja omin käsin sen kaatanut, pilkkonut, kuivattanut kesän yli ja sahannut ristiin jätkänkynttilöiksi niin kuin oli isoisältään lapsena oppinut. Uudenvuodenaattoa sopi juhlistaa sellaisella. He olivat vieneet kaksi kynttilää joululahjoina molempien vanhemmille, ja viimeinen valaisisi heidän kotipihaansa uuden alun kunniaksi.
Niin,
kotipihaa. Kari katseli ympärilleen pienen, puisen omakotitalon lumen peittämällä etupihalla. Heillä oli takanaan vaikeita vuosia, Karin leukemia ja Oulan työuupumus, mutta pikkuhiljaa hämärä oli alkanut valjeta. Oula oli piristynyt silminnähden, kun he olivat syksyllä muuttaneet kerrostalosta omakotitaloon ja saaneet oman pihan, jonka parissa puuhastella, ja Kari oli saanut terveen paperit ja alkanut vähitellen tunteakin itsensä terveeksi. Koko elämänsä kerrostalossa suurkaupungin sydämessä asunut Kari ei aluksi ollut käsittänyt Oulan kaipuuta syrjäseudulle, mutta heidän muutettuaan hän oli yhtäkkiä ymmärtänyt. Siellä oli kevyempää vain
olla; se tuntui sallitummalta kuin kaupungissa, jossa ihmisvilinä ja alituinen tietoisuus ajan kulusta vaativat suorittamaan, olemaan hyödyllinen, olemaan enemmän,
enemmän.
Se todella tuntui uudelta alulta. He olivat kuluneen vuoden aikana käyneet lähempänä eroa kuin koskaan, mutta kuihtuneesta maasta oli kai versonut toivonvarpu. Ehkä he olivat istuttaneet sen jo silloin, kun he parikymppisinä nuorukaisina olivat pujottaneet titaanisormukset toistensa nimettömiin. He rakastivat yhä, ja he halusivat nähdä yhteisen huomisen, uudestaan ja uudestaan.
Oula sai jätkänkynttilän yläpäähän asettamansa tuohet syttymään, ja hän perääntyi Karin viereen katselemaan, kuinka tuli kiemursi niissä. Pian se leviäisi kelohongan sydämeen, hehkuisi puuhun sahattujen railojen läpi ja valaisisi pimeyden. Jätkänkynttilä oli lumoava ilmestys, eikä Kari voinut muuta kuin ihailla Oulan taitoa ja ennen kaikkea tahtoa luoda jostain kuihtuneesta jotain niin kaunista.
Oula hymyili ensin aikaansaannokselleen ja sitten Karille. Pakkanen punersi jo poskissa, ja hengitys höyrystyi ilmaan. Jossain etäällä paukahteli sarja ilotulitteita. Lähtölaskenta uuteen vuoteen oli alkanut. Jälleen kääntyisi uusi sivu elämän mittaisessa tarinassa. Vielä vuosi sitten sen tyhjyys oli pelottanut, ammottanut ja kammottanut kaikessa toivottomuudessaan, mutta ei enää.
Jätkänkynttilä paloi läpi yön.