Skorpioni, Ihana kuulla, että tämä on herättänyt kysymyksiä! Niin sen kuuluukin
Itse tykkään kaikista pienistä ja suurista mysteereistä tarinoissa, toivottavasti osaan sellaisia ujuttaa myös tähän omaani. Kiitos paljon kommentistasi <3
Meldis, Ihanaa, että pidit tuosta aloituksesta! Se oli myös hyvin visuaalinen omassa mielessäni, kun sitä kirjoitin. Minä oon itsekin yllättynyt, miten omaehtoiseksi taikuus tässä tarinassa on kehittynyt, alkuperäisessä suunnitelmassa taikuuden piti olla erittäin säännönmukaista ja melkein ”tieteellistä”, mutta kirjoittaessa se onkin muodostunut ihan päinvastaiseksi. Mutta on kivaa itsekin yllättyä!
Kiitos paljon taas kommentistasi <3
A/N: Olen tätä toista lukua pyöritellyt nyt jonkin aikaa, mutta nyt se alkaa olla sellaisessa pisteessä, että olisi varmaankin aika päästää siitä irti (ainakin siihen asti kunnes saan lopun kässärin valmiiksi ja aloitan uuden hikisen editointiurakan
). Toivottavasti pidätte!
2. lukuJoko–taiSeuraavana aamuna Miilo makasi sellin punkalla ja laski kattolautojen oksankohtia, kun lukko naksahti ja Edvin astui ovensuuhun. Ylikonstaapelin kasvot olivat vakavat eikä hänellä ollut mukanaan tavanomaista aamupalatarjotinta, mistä Miilo tiesi, ettei tästä putkavierailusta tulisi samanlaista kuin kaikki aikaisemmat.
”Meidän täytyy jutella”, Edvin sanoi yhtä vakavalla äänellä kuin hänen ilmeensäkin oli. Miilo pyyhki hikeä kämmenistään.
Aamu oli hiljainen. Heidän kahden lisäksi poliisikamarilla ei ollut ketään. Ikkunat olivat pienet ja päästivät sisälle vain vähän aikaisen aamun valoa. Keittokomeron avonaisesta ovesta leijui sisälle tuoreen kahvin tuoksu. Edvin kehotti häntä istumaan kirjoituspöydän ääreen. Miilo oli pettynyt, ettei Edvin tarjonnut hänelle kahvikupillista vaan kävi mitään sanomatta istumaan pöydän toiselle puolelle. Lamppu heidän yläpuolellaan särisi.
”Juttelin vielä eilen rouva tuomarin kanssa”, Edvin sanoi.
”Ja?”
Ylikonstaapeli huokaisi. Se oli turhautunut huokaisu.
Minä sanoin sinulle, että tässä kävisi näin tapainen huokaisu. ”Hän haluaa lähettää sinut suolakaivoksille”, hän sanoi.
Miilo räpäytti silmiään. ”Suolakaivoksille”, hän sitten toisti ja hymyili vähän, ”vitsailet varmasti.”
Edvin pudisti vakavan näköisenä päätään.
”Lopeta”, Miilo sanoi, ”on aivan liian aikaista tällaiseen. Etkä sinä ole edes tarjonnut minulle kahvia.”
”Minä en vitsaile, Miilo. En tässä asiassa. Tämä on jo neljäs kerta, kun jäät tässä kuussa liemikaupoista kiinni.”
”Mutta suolakaivoksille?” Miilo sanoi tyrmistyen. ”Sellaisen asian takia?”
Edvin kohautti olkiaan.
”Ette te voi lähettää minua suolakaivoksille”, Miilo kivahti, ”ette pelkkien unien takia!”
”Sinä myyt pelkkiä unia nyt, mutta entä –”
”Älä viitsi”, Miilo keskeytti, ”sinä tiedät, etten minä ikinä myisi mitään laitonta.”
”Sinä myyt jo!” Edvin huudahti.
”Mutta ne ovat unia!” Miilo intti. ”Pelkkiä harhakuvia! Ei sellaisista ole vaaraa kenellekään.”
Edvin katseli häntä arvioiden. ”Ja entä, jos alat kantaa unia?”
Miilo tuijotti Edviniä ja yritti ymmärtää, oliko ylikonstaapeli vakavissaan vai ei. ”Et voi tosissasi edes ehdottaa tuota”, hän sanoi, ”luuletko oikeasti, että minä ryhtyisin sellaiseen?”
”Et ehkä nyt”, Edvin sanoi häntä edelleen katseellaan arvioiden, ”mutta entä, jos joku kysyy? Entä, jos joku maksaa siitä hyvin?”
Miilo avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta tajusi sitten, ettei hän ollut itsekään varma, puhuisiko silloin totta. Neuvosto oli kieltänyt unenkannon – ja siksi sillä tienasikin hyvin, jos löysi oikeat ihmiset maksamaan. Mutta kuvitteliko Edvin todella, että hän vajoaisi niin alas? Että kaiken heidän kokemansa jälkeen hän edes uskaltaisi ajatella rikkovansa säännöstöä?
”Miilo”, Edvin huokaisi ohimoitaan hieroen, ”minä en tiedä enää, mitä tekisin hyväksesi. Sinä olet tiennyt, että tämä päivä vielä koittaa.”
”En minä ajatellut, että Suvena lähettäisi minut
suolakaivoksille näin vähäpätöisen asian takia.” Miilo pudisti tyrmistyneenä päätään. Ajatus tuntui täysin uskomattomalta.
”Lain rikkominen ole millään muotoa vähäpätöinen asia”, Edvin huomautti.
”Sinun täytyy puhua hänen kanssaan”, Miilo yritti vedota, ”sinä et voi antaa hänen lähettää minua kaivoksille.”
”Tiedät, ettei minulla ole valtaa vaikuttaa näihin asioihin.”
”Sinulla on
kaikki valta vaikuttaa näihin asioihin!” Miilo kivahti. ”Se haahka on sinun vaimosi!”
”Älä kutsu Suvenaa haahkaksi”, Edvinkin korotti ääntään.
”Heti, kun lakkaat kohtelemasta minua kuin olisin jokin… jokin
rikollinen!”
”Sinä Miilo
olet rikollinen!”
Miilo löi kirjoituspöytää. Edvin säpsähti. Taika pöllähti ilmaan pölypilven lailla hänen kämmenensä alta.
”
Miilo!” Edvin jyrähti. He tuijottivat toisiaan. Miilo odotti, että Edvin nousisi ja läimäyttäisi häntä kasvoille, ja Edvin ehkä odotti hänestä samaa. Kumpikaan heistä ei liikkunut. Miilo tiesi, että hänen vastarintansa oli turhaa ja hän käänsi katseensa heistä ensimmäisenä. Edvin ja Suvena olivat hänelle kuin toinen perhe. He olivat auttaneet häntä enemmän kuin hän voisi koskaan maksaa heille takaisin. Ehkä juuri siksi Miiloon sattuikin niin paljon se, että he olivat valmiita lähettämään hänet suolakaivoksille pelkkien uniliemien tähden. Hän ei selviäisi sieltä hengissä takaisin kotiin. Jos hän ei tippuisi kaivoskuiluun tai raataisi itseään hengiltä, joku noitavastainen mielipuoli varmasti viimeistelisi homman.
”Sinä tiesit, että näin lopulta kävisi”, Edvin sanoi taas.
”Mutta suolakaivoksille…” Miilo mutisi surkeana. ”Unet ovat aivan harmittomia…”
”Me voimme vielä auttaa sinua”, Edvin sanoi lempeämmin, ”me emme halua lähettää sinua pois, emme tietenkään. Mutta sinun
täytyy lopettaa liemien kauppaaminen. Me emme voi antaa sitä sinulle jatkuvasti anteeksi.”
Miilo pureskeli alahuultaan. Mitä muutakaan hän elämällään tekisi? Ryhtyisi juoksupojaksi, kuten nuorempi konstaapeli oli edellispäivänä ehdottanut, ja unohtaisi, että edes osasi loihtia? Pelkkä ajatuskin masensi.
”On tietenkin toinen vaihtoehto”, Edvin jatkoi varovaisemmin, ”voisit palata takaisin kouluun.”
”Ei”, Miilo henkäisi tyrmistyneenä, ”et voi olla tosissasi!”
Edvin pudisti päätään ja hieroi taas ohimoitaan.
”Minä en palaa Harmaaluodolle”, Miilo jatkoi, ”on naurettavaa, että edes ehdotat mitään tuollaista.”
”Menet mieluummin kaivoksille kuin kouluun?”
”Mieluiten en menisi kumpaankaan”, Miilo tokaisi. Hän nojasi kirjoituspöydän ylle ja risti kätensä. ”Etkö voisi vain puhua Suvenaa ympäri?” hän aneli.
”Ei, Miilo. Minä en aio puhua Suvenaa ympäri. En enää. Ja rehellisesti sanottuna minä olen hänen kanssaan aivan samaa mieltä. Sinä olet valinnut erittäin huonon polun itsellesi. Jos jatkat tähän malliin, Neuvosto saa lopulta vihiä sinun puuhistasi ja olen varma, etteivät he anna sinulle toisia mahdollisuuksia, kuten minä ja Suvena olemme sinulle antaneet.”
”Mutta –”
”Miilo!” Edvin jyrähti. ”Lopeta hyvän sään aikaan!”
Miilo nojasi tuolin selkänojaan ja pisti kätensä puuskaan.
”Tämä on sinun viimeinen mahdollisuutesi”, Edvin sanoi, ”palaat kouluun ja me emme lähetä sinua kaivoksille. Se on joko tai.”
”Aika kova uhkavaatimus pelkkien unien takia”, Miilo mutisi happamena.
”Tiedät, ettei kyse ole pelkistä unista”, Edvin sanoi, ”tai unenkannosta. Tai mistään muistakaan laittomista loitsuista. Kyse on siitä, millaisen tulevaisuuden sinä aiot nyt itsellesi valita.”
”Ja minullako ei ole muka mitään muita mahdollisia tulevaisuuksia kuin koulu tai kaivokset?”
”Ei ole. Ei enää.” Edvinin ilme kävi ankarasta surulliseksi, mitä kauemmin hän Miiloa katsoi. Miilo tunsi olonsa vaivaantuneeksi ja katsoi muualle.
”Hyvä on”, hän sanoi ja kohautti olkiaan, ”kai minä sitten menen kaivoksille.”
”Miilo…” Edvin huokaisi uupuneena.
”Mitä minun sitten pitäisi valita!” Miilo kivahti. ”Ei Harmaaluodolle noin vain voi
palata! Ja miten minä edes maksaisin viimeisen vuoteni siellä? Sinä et halua, että myyn edes unia!”
”Teet tästä nyt paljon vaikeampaa kuin sen tarvitsee olla”, Edvin sanoi, ”te voitte myydä kotitalonne ja –”
”Ketkä ’te’?” Miilo keskeytti.
”No
te”, Edvin toisti kuin asian olisi pitänyt olla Miilolle päivänselvä, ”sinä ja Marius.”
”Ehei”, Miilo sanoi ja pudisti päätään. ”Me emme aio sekoittaa Mariusta tähän yhtälöön.”
”Voisit pyytää, että hän kirjoittaa vanhalle rehtorillenne”, Edvin jatkoi häntä huomioimatta, ”hehän tulivat aina hyvin toimeen? Marius voisi varmasti auttaa sinua myös talonne tyhjäämisessä.”
”Ei”, Miilo sanoi heti. ”Ei missään nimessä. Mieluummin tipun kaivoskuiluun kuin pyydän Mariuksen apua.”
”Älä ole lapsellinen. Hän on sinun veljesi.”
”Millainen veli ei edes
kirjoita isän kuoleman jälkeen!” Miilo löi taas pöytää ja uusi taikapilvi pöllähti hänen kämmenensä alta.
Edvin pudisti päätään. ”Hänellä on varmasti ollut syynsä.”
Miilo puri hampaitaan yhteen. Hänen kämmeniään kirveli ja taika pisteli hänen ihollaan. Hän ei ollut vielä koskaan halunnut läimäyttää ketään yhtä kovin kuin hän nyt ylikonstaapelia halusi.
”Rauhoitu”, Edvin sanoi tiukasti. Hän tunsi ehkä ilman vavahtelevan, kuten oli tehnyt edellisenä iltanakin. ”Tämä ei ole asia, jonka takia sinun kannattaa menettää malttisi.”
”Mariuksen ei tarvitse tietää tästä”, Miilo sanoi.
Marius ei ikinä anna minun unohtaa tätä, hän lisäsi mielessään,
Marius nauraisi minulle ja sanoisi, että saisin selvittää itse omat sotkuni.Edvin naputti kirjoituspöytää etusormellaan. Sitten hän kohautti olkiaan ja nousi ylös. ”Hyvä on”, hän sanoi, ”kerron Suvenalle, että menet mieluummin kaivoksille kuin yrittäisit tehdä jotain omaksi hyväksesi.”
Miilo ähisi ja tarttui Edvinin hihaan, kun tämä käveli hänen ohitseen. ”Odota”, Miilo pyysi.
Edvin katsoi häntä tiukasti. Sitten hän poimi tyhjän paperin yhdestä kirjoituspöydän paperipinoista ja läimäytti sen Miilon eteen. Miilo katsoi paperia kulmat kurtussa.
”Nyt sinä kirjoitat Mariukselle ja sitten minä vien kirjeen postiin”, Edvin sanoi. Miilo avasi suunsa väittääkseen vastaan, mutta Edvin hiljensi hänet tiukalla kädenliikkeellä. ”Ei”, Edvin sanoi häntä kuulematta, ”me emme keskustele tästä asiasta enempää. Annan sinulle vartin keksiä jotain sanottavaa. Muuten minä vien sinut takaisin vanginpitohuoneeseen ja pyydän Suvenaa sähköttämään kaivoksille.”
Miilo tuijotti tyhjää paperia. Hän räpytteli kirveleviä silmiään. Edvin taisi sen huomata, sillä tämä painoi käden hänen olalleen.
”Anna me autamme sinua”, Edvin sanoi pehmeämmin.
”Kyllä minä annankin”, Miilo mutisi, ”mutta ihan millä muulla tavalla kuin tällä. En halua Mariuksen apua.”
”Sinä
tarvitset hänen apuaan.”
”Edvin”, Miilo aneli.
”Ei, Miilo, tämä asia on jo käsitelty loppuun”, Edvin sanoi lopulliseen äänensävyyn, ”sinulla on ollut monta tilaisuutta valita oikein jo paljon aiemmin. Nyt minä teen valinnan sinun puolestasi.”
Miilo tuhahti ja pyyhki silmiään. ”Sinä varmasti kyllä muistat, miksi minä lähdin Harmaaluodolta”, hän sanoi vaisusti.
Edvin oli pitkään hiljaa. ”Niin, kyllä minä muistan”, hän lopulta vain sanoi ja päästi hänen olastaan irti. Miilo odotti, että tämä vielä jatkaisi, tarjoaisi ehkä lohduttavia sanoja tai uuden olanpuristuksen, mutta Edvin ei tehnyt muuta. Ylikonstaapeli käänsi hänelle selkänsä ja käveli keittokomeron ovelle. Keskustelu oli ohi. Miilo pyyhki valuvan nenänsä paidanhihaan.
”Otatko kahvia?” Edvin kysyi kääntymättä.
Miilon ei enää tehnyt mieli.
A/N2: Miilosta on tullut paljon äkäisempi hahmo kuin ensi alkuun ajattelin, mutta tykkään kyllä tästä suunnasta, mihin ollaan menossa
Tämän luvun jälkeen olisi luvassa vielä yksi luku, joka pitäisi (melkein) tyhjästä nyhjästä. Mutta sen jälkeen sitten seuraavat about seitsemän kohtausta on kutakuinkin valmiita! Näin nanon aikaan pitäisi varmaankin vain keskittyä kirjoittamaan täysin uutta tekstiä, mutta ehkä suon tämän editoinnin ilon itselleni