Ficin nimi: Olkaa kanssani
Kirjoittaja: Lyra
Fandom: Star Wars
Vastuunvapaus: En omista kyseistä elokuvasarjaa, enkä saa tästä tuotoksesta rahaa
Ikäraja: S
Varoitukset: -
A/N: SPOILAA uusinta Star Wars -elokuvaa, The Rise of Skywalker. Kiitoksia kovasti
moodroselle avusta tämän kanssa! <3
//tiedättekö kuinka vaikeaa on kirjoittaa teksti niin ettei vahingossakaan joudu taivuttamaan nimeä Finn?
Olkaa kanssani
1.Kun Rey katsoo ylös hän näkee vain tähdet ja tumman avaruuden. Hän ei näe sinisiä salamoita, jotka pudottavat Vastarinnan alukset taivaalta. Hän ei näe kuolemaa ja tuhoa. Hän näkee tähdet ja niiden kalpean valon mustaa taivasta vasten.
Sillä tavalla hän on valmis kuolemaan. Hän on väsynyt. Väsyneempi kuin koskaan, mutta kipu on mennyt. Siitä hän tietää, että kuolema on lähellä. Enää ei satu. Olo on voimaton, eikä hän oikeastaan jaksa olla surullinen, vaikka tietää kuolevansa pian.
Avaruus on kaunis. Sen kylmyys kurkottelee sormiaan kohti häntä ja väsymys painaa silmäluomia. Hän ei kuitenkaan sulje silmiään. Hän tahtoo vielä viimeisenä katsoa tähtiä.
2.
Kuoleminen on kovin hidasta. Rey räpäyttää silmiään, kerran, toisen, ja se tuntuu ikuisuudelta. Kun hänen silmänsä ovat kiinni, hän ei näe valkoisia tähtiä. Hän kuitenkin näkee
jotain. Hahmojen ääriviivat ovat hatarat ja ne ovat kaukana hänestä, mutta ne ovat siellä.
Rey yrittää kohottaa kättään hahmoja kohti, mutta ei jaksa nostaa sitä ylös kylmästä maasta. Sitten hänen silmänsä ovat jälleen auki ja hän katsoo tähtiä kaukana yläpuolellaan. Kuoleminen on hiljaista. Hänen on kylmä ja hän on yksin. Vaikka avaruus on kaunis, kauneus ei vie sen kylmyyttä pois. Eikä hän koskaan tahtonut kuolla yksin.
“Olkaa kanssani”, hän kuiskaa viimeisillä voimillaan kohti tähtiä.
3.Finn tuntee sen sydämessään. Kun elämä viimein valuu ulos Reystä ja hän kaatuu kylmään maahan. Finn horjahtaa.
“Rey”, hän kuiskaa. Hän tietää jo, että toinen on poissa, mutta hän ei halua uskoa sitä. Rey, kuollut. Se ei voi olla mahdollista, mutta samaan aikaan tyhjä tunne hänen sydämessään kertoo toista.
“Poe”, Finn huokaisee mikrofoniin.
“Tiedän”, Poe vastaa. “Minäkin tunsin sen.” Finn hoippuu paikoillaan. Heidän välillään on ollut jotakin jo viikkojen ajan, mutta kukaan ei ollut vielä saanut suutaan auki kertoakseen tunteistaan. Finn oli yrittänyt, ennen kuin oli uponnut hiekkaan, mutta pelästynyt sitten ja jättänyt sen sanomatta. Hänen olisi pitänyt kertoa silloin.