Nimi: Preussilaista marssimusiikkia
Kirjoittaja: Sielulintu
Fandom: Hetalia
Ikäraja: S
Genre: romance, fluff
Paritus: PruAus, eli Preussi/Itävalta
vastuunvapaus: Himaruya Hidekaz omistaa Hetalian hahmoineen, enkä saa tästä minkäänlaista taloudellista hyötyä.
Yhteenveto: ”Syntymäpäivinähän halataan niitä, joista oikeasti välitetään”, Gilbert kuiskasi suoraan hänen korvaansa.
A/N: Oon nyt näköjään jumittunut tähän fandomiin ihan kokonaan, mutta kirjoitellaan nyt, kun ideoita kerrankin tulee melkein enemmän kuin mitä ehtii toteuttaa. Tällä kertaa kuitenkin kokeillaan uutta paritusta, josta oon innostunut jostain syystä ihan älyttömästi lähiaikoina.
Tämä osallistuu haasteeseen
Arkifest II haasteella numero 10.
Valtioita ovat, mutta ihmisnimet taas käytössä.
Itävalta = Roderich Edelstein
Preussi = Gilbert Beilschmidt
Saksa =Ludwig Beilschmidt
Ranska = Francis Bonnefoy
Espanja = Antonio Fernandez Carriedo
Preussilaista marssimusiikkia
Roderich huokaisi syvään ja sulki silmänsä. Hän yritti uppoutua monimutkaisen sävelmän rauhalliseen, harmoniseen maailmaan ja sulkea ympäristönsä täydellisesti tietoisuutensa ulkopuolelle. Keskittymisestä ei kuitenkaan tullut enää mitään. Hän tunsi hetki sitten luvatta saapuneen vieraan vaativan tuijotuksen niskassaan joka hetki, eikä edes pianon ääni onnistunut peittämään epätoivotun vierailijan jatkuvaa yksinpuhelua.
”Mitä sinä teet?”
”Yritän saada jotain aikaan ja tehdä jotakin hyödyllistä toisin kuin sinä”, Roderich äyskähti takaisin itselleen epätyypillisen kiukkuiseen sävyyn.
Hän ei enää kyennyt teeskentelemään, ettei toista ollut olemassakaan. Lopulta tässä aina kävi näin. Hänen kärsivällisyytensä yksinkertaisesti loppui. Hänen sävellyksestään ei tullut mitään, ja syy siihen seisoi aivan hänen takanaan. Gilbert oli poikkeuksellisen kyvykäs hänen ärsyttämisessään. Mitään muuta typerä albiino tuskin osasikaan.
”Millä tavalla pianon pimputtelu muka hyödyttää ketään? Sinun olisi paljon järkevämpää vain luovuttaa ja keskittyä kokonaan mahtavan minun läsnäoloon”, Gilbert jatkoi Roderichin vastauksesta lainkaan häkeltymättä.
Roderich huokaisi syvään ja yritti säilyttää rippeitä siitä ihanasta, rauhallisesta tunnelmasta, joka oli vallinnut ennen kiusanhengen tuloa. Hetken rauhoituttuaan hän kääntyi alistuneesti ympäri ja nousi pianonsa äärestä. Hän ei tulisi pääsemään toisesta eroon mitenkään, ellei ensin suostuisi kuuntelemaan, mitä hänellä sitten ikinä olikaan sanottavanaan.
”Tiedätkö mikä päivä tänään on?”
”Totta kai. Miksi sinä tulet tänne asti kysymään sitä minulta? Vaikka itselläsi ei kalenteria olisikaan, mitä epäilen, eiköhän sinun veljeltäsi kuitenkin sellainen löydy.”
”Minun mahtavuuteni on aina perillä päivistä. Tänään on torstai, koska me ollaan huomenna menossa perjantain kunniaksi Antonion ja Francisin kanssa... No, ehkä parempi, kun et tiedä. Joka tapauksessa sinulla on syntymäpäivä.”
”Siitä on itse asiassa jo viikko”, Roderich vastasi hiukan kuivaan sävyyn.
Häntä suorastaan pelotti jo pelkkä ajatus siitä, mitä kauhukolmikko oli suunnitellut perjantain kunniaksi tekevänsä. Hän ei myöskään voinut olla hiukan huolestumatta leveästä virneestä, joka oli parhaillaan noussut toisen kasvoille. Tuo ilme ei koskaan enteillyt mitään hyvää, ja siitä hänellä oli kokemuksia enemmän kuin hän halusi edes muistaa.
”Ihan sama. Ei se niin tarkkaa voi olla. Joka tapauksessa, onnea”, Albiino sanoi astahtaen hiukan lähemmäksi.
Hetken Roderich harkitsi perääntyvänsä, mutta jähmettyi paikoilleen nähdessään Gilbertin kaivavan taskustaan litteän ja kulmikkaan paketin. Itselleen harvinainen, hiukan kiusaantunut ilme kasvoillaan hän työnsi sen suoraan hämmentyneen pianistin käsiin. Maailma oli varmasti loppumassa. Muuta Roderich ei voinut tilanteesta ajatella. Gilbert ojentamassa hänelle syntymäpäivälahjaa oli epätodennäköisimpiä tilanteita, joita hän saattoi kuvitella.
”Avaa se”, Gilbertvaati saman tien innokkaana kuin pieni lapsi.
Hiukan edelleen epäröiden Roderich alkoi repiä papereita pois. Niiden sisästä hän veti esiin mitäänsanomattoman näköisen levykotelon, jonka kannessa ei lukenut yhtään mitään.
”Mikä tämä on?”
”Minulla ei ollut enää alkuperäistä koteloa jäljellä. Siinä on kuitenkin melko epämahtava levy täynnä sitä jotakin, mitä sinä kutsut klassiseksi musiikiksi. Laitoin mukaan myös levyllisen mahtavaa preussilaista marssimusiikkia.”
Roderich jäi tuijottamaan toista suu auki loksahtaneena. Musiikki ei koskaan ollut ollut albiinon vahvuuksia, eikä hän osannut kuvitella toista sen paremmin levykauppaan kuin lukemaan musiikkitietouttakaan.
”Klassista? Mistä sinä löysit sitä? Tiedätkö edes, mitä se tarkoittaa?”
”Enpä oikeastaan. Ja vastaus ensimmäiseen kysymykseesi, vein sen lännen kirjahyllystä. Siinä kohdalla luki klassinen. Ei hän niillä kuitenkaan mitään tee.”
Roderich ei voinut kuin pyöritellä silmiään toisen omintakeiselle logiikalle.
”Kiitos”, hän lopulta sanoi mahdollisimman tavanomaiseen sävyyn painaen samalla mieleensä, että palauttaisi Ludwigille kuuluvan omaisuuden ensitilassa.
Vaikkei hän ikinä olisikaan vapaaehtoisesti kuunnellut vanhaa preussilaista marssimusiikkia, hän päätti kuitenkin jo siinä hämmentyneenä levy kädessään, että säilyttäisi sen. Näin historiallisesta tapahtumasta oli pakko saada todistusaineistoa. Sitä paitsi, olihan tavallaan aika suloista, että tuollainen kiusanhenki oli jopa nähnyt hiukan vaivaa suunnitellessaan hänelle lahjan.
Ehkä hän voisi myös tehdä poikkeuksen ja kuunnella marssilevyltä ainakin yhden kappaleen. Sen hän päätti kuitenkin tehdä joskus sydänyön tunteina, kun voisi olla ehdottoman varma, ettei ketään olisi lähistöllä kuulemassa. Jos Gilbert joskus saisi tietää hänen itse asiassa avanneen vapaaehtoisesti kyseisen levykotelon, hän ei saisi enää milloinkaan hetken rauhaa. Koko maailma saisi luultavasti alle tunnissa kuulla tarinan mahtavasta preussilaissankarista, joka oli saanut Itävaltalaisen muusikonkin rakastumaan oman maansa mahtavaan musiikkiin. Ajatus oli hyytävä.
”Mahtava minä tekee aina kaiken loppuun asti”, Gilbert ilmoitti kovalla äänellä ja sai Roderichin hypähtämän kirjaimellisesti ilmaan säikähdyksestä.
Hänen levyä pyöritellessään preussilainen oli hiipinyt äänettömästi aivan hänen eteensä. Ennen kuin Roderich ehti kysyä, mitä toinen mahdollisesti tarkoitti, hän oli jo päätynyt Gilbertin tiukkaan halaukseen.
”Syntymäpäivinähän halataan niitä, joista oikeasti välitetään”, Gilbert kuiskasi suoraan hänen korvaansa.
Äkkiä mikään ei tuntunut sen luonnollisemmalta kuin kietoa kätensä häntä halaavan preussilaisen ympärille.
Tämä saattoi sittenkin olla paras syntymäpäivä, jonka hän oli ikinä viettänyt. Mitä väliä loppujen lopuksi olikaan sillä, että Gilbert oli onnistunut erehtymään oikeasta päivämäärästä kokonaisella viikolla, tai edes sillä, etteivät he yleensä onnistuneet viettämään viittä minuuttia pidempää aikaa toistensa seurassa päätymättä väittelemään. Määrätietoisesti hän karkotti kaikenlaiset pohdiskelut tilanteen omituisuudesta mielensä taka-alalle, ja päätti tiukasti, että keskittyisi ainoastaan nauttimaan hetkestä turhia ajattelematta. Saman tien hän työnsi pois mielestään myös kysymykset siitä, millainen heidän suhteensa oli ja millainen hän mahdollisesti toivoisi sen olevan. Niitä kysymyksiä hän ajatteli omasta mielestään aivan liian usein jo muutenkin. Sitä paitsi Gilbert oli moneen kertaan valittanut hänelle liiasta ajattelusta ja tilanteisiin heittäytymisen puutteesta. Ehkä juuri nyt oli sellainen hetki, jolloin kannatti myöntää, että toinen saattoi sittenkin joskus olla oikeassa, ja vain keskittyä siihen uskomattomaan tunteeseen, jonka Gilbertin läheisyys sai aikaan.
Myöhemmin sinä iltana Roderich löysi itsensä kyykistelemästä levysoittimen edessä syntymäpäivälahjansa käsissään. Hän ei ollut yksin, kuten oli suunnitellut, eikä sydänyö ollut vielä lähelläkään, mutta Gilbertin sinnikäs pyytäminen, anominen ja kiristäminen oli lopulta kantanut hedelmää.
Pitkän vastustelun jälkeen hän oli lopulta suostunut kaivamaan esille soittimen, jonka avulla he voisivat perehtyä preussilaismusiikin saloihin. Hänellä vain oli tunne, että toinen osasi jo valmiiksi jokaisen kappaleen muutenkin ulkoa vaikka takaperin. Hän oli pariin kertaan yllättänyt Gilbertin tämän entistä maata esittävien vanhojen karttojen parista, joten vanhojen laulujen kuuntelukin saattoi hyvin kuulua tämän harrastuksiin. Totuuden nimissä hänen oli myönnettävä, että levy herätti hänessäkin pientä uteliaisuutta.
Rytmikkään musiikin täyttäessä koko huoneen he päätyivät lojumaan läheiselle sohvalle. Kuten Roderich oli ounastellutkin, levyn sisältö ei ollut sellaista, mistä hän olisi voinut sanoa erityisemmin nauttivansa. Silti hetkessä oli jotakin, joka sai hänet sulkemaan silmänsä ja toivomaan, että aika pysähtyisi. Hänestä tuntui, ettei loppuikuisuuden viettäminen Gilbertin lämpimään kylkeen painautuneena olisi lainkaan huono vaihtoehto.
