Huomata asioiden muuttuneen | S, Hermione/Ron, Rose

[Parris]

Nimi: Huomata asioiden muuttuneen
Kirjoittaja: Bluji Ronen
Ikäraja: S
Genre: parisuhdedraama, angst
Hahmot & paritus: Hermione/Ron, Rose
Vastuuvapaus: En omista mitään HP:sta tunnistettavaa, enkä tienaa.
Haasteet: Het10 #2; Ihanat, kamalat kakarat; Potter-pokeri hahmolla Rose Granger-Weasley

A/N: Irina lauloi Petran Kiitos kaikesta -kappaleen uudella Vain elämää -kaudella, ja sain vision.




Sinä syksynä Rose huomaa asioiden muuttuneen.

Äidin kirjeiden pergamentti tuntuu hauraalta, lasisen läpikuultavalta kuin siihen uponneet sanatkin. Joskus muste on tahriintunut eikä Rose saa täydellisesti selvää siitä, mitä äiti yrittää sanoa. Sitä ei ole tapahtunut koskaan aiemmin. Kun Rose kysyy äidiltä takaisin, onko jotain tapahtunut, äiti vakuuttelee kaiken olevan aivan kunnossa. Rose ei kuitenkaan ole tyhmä, kaikkea muuta.

Isä lähettää vähemmän kirjeitä eikä lopulta enää yhtään. Rose ei saa marraskuun myrskyihin yhtään yhteisiä kirjeitä vanhemmiltaan. Jokin on muuttunut, ja Rose haluaa tietää totuuden. Kuun lopulla isä ja äiti pyytävät kirjeessä, että Rose ja Hugo jäisivät Tylypahkaan jouluksi. Hugo tottelee sokeasti, mutta Rose lähettää vanhemmilleen tyynesti kirjeen, jossa kertoo tulevansa kotiin.



”Rose kulta.”

Äidin halaus on tiukka, kun Rose astuu junasta matkatavaroineen. Rosesta se tuntuu siltä kuin äiti yrittäisi pitää kiinni jostain, jonka pelkää menettävänsä, mutta samalla hän ajattelee ylitulkitsevansa. Ehkä äiti on vain erityisen onnellinen siitä, että Rose tulee viettämään joulunpyhiä. Isä ei ole laiturilla vastassa, äiti sanoo hänen olevan töissä niin kovin kiireellinen.

Rose kertoo autossa innolla vuoden viimeisistä liemi- ja muodonmuutostunneista, niistä joista ei ole vielä ehtinyt ammentaa kirjeeseen. Välillä äidin huulille lipsahtaa hymy, kun Rose kertoo onnistuneensa jossakin neljännen vuoden opiskelijalle haastavassa taiassa. Rose tietää, kuinka hyvä äiti oli koulussa aikoinaan, joten taitojen periytyminen on äidille iloinen uutinen. Kun Rose kysyy, miten kotona menee, äiti vastaa ympäripyöreästi töistä, perheystävistä ja lumisateesta.



Albus lähettää Roselle joululahjaksi lumotun lumisadepallon, jonka sisällä joulukylä elää omaa elämäänsä. Rose istuu sängyn laidalla ja ravistelee palloa varovasti, katselee lumoutuneena hämmentävästi Tylyahoa muistuttavaa maisemaa. Rose sukii punaisia hiuksiaan kirjoittaessaan Albukselle kiitoskirjettä. Pergamentti rapisee sulkakynän alla, mutta Rose kuulee hetkeksi pysähtyessään seinän läpi kuuluvat vaimeat sanat.

Rose ei uskalla salakuunnella vanhempiaan sen tarkemmin, mutta hän hiipii käytävään ja kuulee oven läpi, kuinka kiihkeää sanojen vaihto äidin ja isän välillä on. Keskustelun äänentaso nousee hetkeksi, ja Rose ymmärtää äitinsä äänensävystä, että oven toisella puolella riidellään. Tulee tauko ja Rose pakenee oman huoneensa oven taakse, koska tietää, että jompikumpi osapuoli – todennäköisemmin isä – poistuu kohta huoneesta. Isän äänen viimeisenä kuuluvat rippeet ovat melkein myrkylliset. Rose hätkähtää, kun isä läimäisee makuuhuoneen oven täysillä kiinni niin, että koko talo tuntuu tärähtävän.

Kun Rose viimein tulee ulos huoneestaan, hän kuulee vanhempien makuuhuoneesta nyyhkytystä ja katkonaisia sanoja.

”Mitä minä – väärin? Miksi – tuollainen?”

Rose arvaa, että tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun äiti ja isä ovat riidelleet niin, että ovet paukkuvat. Siksi kirjeissä ei ole ollut molempien nimiä.



Isä on joulun töissä. Tapaninpäivänä äiti istuu keittiössä, antaa Selestiina Taigorin muinaisen hitin valua radiosta (vaikka Rose tietää äidin vihaavan Taigorin musiikkia) ja lehteilee jotakin paperinivaskaa. Rose tulee käytävästä huoneeseen, ja äiti kääntää paperit toisinpäin, ettei Rose näe niitä.

”Tule tänne.”

Äiti siirtää yhden tuolin eteensä ja Rose istuu siihen, selkä äitiin päin. Äiti sormeilee Rosen kiiltävät hiukset auki ja alkaa letittää niitä. Rose katselee polviaan eikä tiedä, mitä sanoa. Saatuaan hiukset ojennukseen äiti huokaisee syvään ja kietoo kätensä Rosen ympärille. Sitten Rose keksii oikeat sanat.

”Onko kaikki hyvin, äiti?”

Äiti hymisee Rosen niskaan. Rose kääntyy ja näkee äitinsä haikean ilmeen, joka kohoaa vaivoin hymyksi Rosen huolestuneiden kasvojen vastineeksi.

”Rakas, minulla ja isällä on nyt vähän… ongelmia. Enkä minä tiedä, ovatko ne sellaisia ongelmia, että voimme ratkaista ne.”

Rose katsoo kysyvästi äitiään pää vähän kenossa.

”Mutta Rose kulta, riippumatta siitä, mitä äidille ja isälle tapahtuu, sinun täytyy tietää, että me rakastamme sinua ja Hugoa aivan loputtoman paljon – se ei tule koskaan muuttumaan. Mikään tästä ei ole teidän syytänne, ei tietenkään, mutta… tästä tulee olemaan teillekin vaikutuksia. Koska sellaisia aikuisten vaikeat, sotkuiset ongelmat ovat.”

Rose nyökkää, mutta ei osaa vastata. Hän laskee katseensa keittiön pöydälle ja näkee äitinsä vihkisormuksen, jota hän ei ole koskaan aiemmin nähnyt poissa äitinsä vasemmasta nimettömästä. Äiti huomaa Rosen katseen suunnan ja laskee toisen kätensä pöydälle sormuksen viereen. Rose nostaa päänsä ja hymyilee äidilleen.

”Minäkin rakastan sinua ja isää, ihan varmasti rakastan aina, vaikka teillä olisi millaisia ongelmia tahansa.”

Sitten Rose halaa äitiään uudestaan ja äiti henkäisee syvään Rosen selkään.

Piste laitettu on paperille
Ja kirjoitettu nimet alle
Sormus irtoo saippualla
Kaiverrus on ihon alla
Otan mukaani nyt eri naisen
Sinä rakastit musta tällaisen
Sulle palautan sormuksen
Ja lausun kiitoksen
--Kiitos kaikesta, Petra (2016) / Irina (2017)

[Arte]

Etsin kommenttihaastetta varten Hermione/Ronia ja päädyin tämän pariin.

Oli tosi kiva lukea Rosen näkökulmasta siitä, miten vanhempien eroaminen näyttäytyy lapsen silmin. Voi Rose-parkaa. Tai ehkä vielä enemmän voi Hugo-parkaa, joka ei vielä tajua mistään mitään. Siinä se shokki vasta onkin, kun kaikki tulee aivan puskan takaa. Siispä olen vähän helpottunut Rosen puolesta siitä, että tämä huomaa asiat jo ennen kuin niistä hänelle kerrotaan. Haluaisin uskoa sen auttavan edes vähän.

Tykkäsin tästä Ron/Hermionesta, koska tykkään kaikista Romione-ficeistä, joissa parilla menee huonosti, heh. Sinänsä harmi, ettei tässä tullut esiin syitä sille, miksi pari on eroamassa, mutta se kyllä sopii tähän näkökulmaan hyvin. Varmasti Rose vielä tulee kysymään, miksi vanhemmat erosivat, mutta tuskinpa hän mitään hyvää vastausta saa, koska vanhemmat yleensä tuppaavat olemaan sellaisia - lapsille kerrotaan vain pakollinen, ja yleensä siitäkin vain murto-osa. Voih. Eroaminen ei ole helppoa kellekään.

Tämä oli mukavasti kirjoitettu. Ihmettelin kyllä sitä, että Hermione ja Ron pyysivät lapsia pysymään Tylypahkassa joulun, mutta no, ratkaisunsa kullakin. Tuo loppuun laitettu biisi kyllä sopi tähän tilanteeseen tosi hyvin eikä ihmekään, että oot saanut siitä inspan. Kiitos tästä!

[Tuittu]

Satuin lukemaan tämän ja halusin kommentoida, koska minusta tämä oli niin kiva. Ihanasti kirjoitettu Rosen näkökulmasta, äiti ja isäkin ovat vain äiti ja isä, vaikka lukijat tuntevatkin heidät Hermionena ja Ronina. Rosella tuntuu olevan kouluälyn lisäksi myös tunneälyä, kun näkee kertomattakin, mistä on kyse, ja osaa valita oikeita sanoja.

Tykkäsin kirjoitustyylistä myös kovasti, jotenkin sellainen yksinkertaisuus vetoaa minuun. Minulle on sanottu, että pitäisi kirjoittaa pidempiä virkkeitä ja välttää nimien toistelua, ja lopputuloksena olen tainnut päätyä kirjoittamaan sellaisella tyylillä, josta en itse edes pidä. Tätä lukiessa tajusin, että se on juuri oikein, jos henkilöistä kirjoittaa niiden oikeilla nimillä ilman mitään kikkailuja, ja asiat sanoo niin kuin ne on, ilman ylimääräisiä koristeluja. Ja ainakaan tässä yksinkertaisuus ei todellakaan tarkoita tylsää, tässä on paljon eläviä sanavalintoja, jotka tuovat tunnetta tekstiin. Aivan mahtavaa, ihan kuin joku kirjoitusesikuva minulle

[LillaMyy]

Huomenta vaihdokkaista!

Au, au, au! >: En ehkä ole mikään suuren suuri Romionen ystävä, mutta nyt sattuu siitä huolimatta. Kaikista eniten tämä kyllä sattuu ehkä ihan vain siksi, että Rose-raukka näkee ja ymmärtää kaiken. Ei ehkä ihan vielä ymmärrä, mitä se tarkoittaa, että äidin kädessä ei ole enää isän antamaa vihkisormusta, mutta ymmärtää kuitenkin tarpeeksi. >: Kenenkään lapsen ei pitäisi joutua katselemaan vanhempiensa avioeroa vierestä, mutta sitten taas toisaalta kenenkään ei pitäisi myöskään pysytellä lasten takia yhdessä, jos siinä suhteessa ei ole enää muuta jäljellä, joten tämä on kovin kinkkinen onkelma.

Musta on kuitenkin aivan älyttömän hienoa, miten jotenkin arkisella tavalla olet kirjoittanut tämän. Tässä ei ole mitään superkorukielisiä sanoja tai taiteellisia lauserakenteita, vaan asiat enimmäkseen vain kerrotaan niin kuin ne ovat. Kyllähän siellä vähän oli niitä taiteellisempiakin ilmauksia, mutta enin osa tästä oli kuitenkin aika suoraan kerrottua, mikä tekee tästä paljon todentuntuisemman ja aidomman, kun ei pakoteta niitä taiteellisia osia sinne, vaan annetaan tekstin tulla ihan luontaisesti ulos. (:

Pakko kyllä kompata Artea, että varmasti Hugolla tulee olemaan sitten vielä vähän siskoa vaikeampaa, kun hän kuulee erosta, eikä ole itse tajunnut mitään. Että sinälleen ehkä ihan hyvä, että Rose tuli kuitenkin jouluksi kotiin, vaikka en pidäkään ajatuksesta, että lapsi joutuu katselemaan vanhempiensa eroa. Tässä ei nyt kuitenkaan ainakaan vielä kumpikaan muuttanut pois kotoa, joten kenties Hermione ja Ron aikovat keskustella tästä lastensa kanssa, ennen mitään dramaattisempia muutoksia perhearkeen?

Kiitoksia tästä, tämä oli kovin ajatuksia herättävä teksti! (:

[Fiorella]

Poimin tämän kommenttikampanjasta, tai oikeammin valitsin listaukseltasi.

Tämä tuntui siinä mielessä puhuttelevalta, että Rose on tapahtumien keskiössä, vaikka aikuisten asiat eivät suoraan vaikutakaan häneen mitenkään. Erotilanteessa on varmasti vaikea jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaikka suhde lapseen ei pitäisi olla muuttunut miksikään. Kaikki muuttuu kuitenkin.    Rose vaistoaa sen ja murehtii. Niin lapset tekevät; aikuiset eivät aina ymmärrä, miten paljon lapsi voikaan ymmärtää.

Ficci kuvaa koskettavan koruttomasti, kuinka Rose katselee sivusta ja tulkitsee tapahtumia, joita kukaan ei hänelle selitä, ennen kuin hän itse kysyy suoraan. Hugon poissaollessa hän on sitäkin enemmän yksin huolensa ja epäilyksensä kanssa. Äitikin kieltää, että mitään olisi vialla, kääntää papereita hänen silmiensä näkymättömiin, koettaa suojella kipeältä tiedolta, vaikka se onkin jo tässä vaiheessa turhaa.

Minun lempikohtani tässä oli hiusten letitys. Tuttu, turvallinen asia, varmasti monet kerrat toistettu jo pikkuisesta asti, tuo lohtua molemmille tilanteessa, jossa totuus alkaa purkautua auki. Viimein lopussa tilanteeseen tuo turvaa toisen läheisyys; rakkaus lapsen ja vanhemman välillä ei katoa, vaikka aikuisten asiat ovatkin menneet solmuun.

Lyhyttä, selkeää kerrontaa, mutta hyvin kuvaavaa ja elävää. Tähän oli helppo päästä mukaan ja aistia herkkävireinen tunnelma. Haikeasta aiheesta huolimatta tämä oli kaunis.