Nimi: Minulla on jalassani äitisi kengät
Author: Illa
Genre: Angst kai
Ikäraja: S
Varoitukset: eräänlainen itsetuhoisuus
Kun sinua ahdistaa tarpeeksi, sinä et ajattele. Maailmaa. Minua. Itseäsi.
Sinä pakenet.
Et koskaan pyytäisi minua juoksemaan perässäsi. Mutta jos minä en sitä tee, kuka sitten katsoo, ettet tapata itseäsi? Kuka katsoo, ettet aja kolaria, kuka soittaa apua, jos jää pettää jalkojesi alta?
Sinä juokset metsässä, jota minä en tunne. Jos ehtisin, katsoisin, mihin asetat askeleesi, mutta minun on nähtävä sinut. En juokse yhtä kovaa, mutta minun askeleitani siivittää pelko. (Jos sinä kysyisit, sanoisin, että rakkaus, mutta et kysy, joten pelko.) Maassa on lunta, joten minä löytäisin takaisin ilman sinuakin ja sinä tiedät sen.
Kun jalkani ensimmäisen kerran uppoaa lumen alla piilottelevaan puroon, lasken, että minun jalkani lämpö lämmittää kenkään holahtaneen veden ennen kuin se jäädyttää jalkani. Mutta meistä sinä olet aina ollut se, joka osaa laskea. Ne ovat äitisi kengät (jotka ovat pian yhtä märät kuin minun poskeni) ja minä toivon, että hän ymmärtää.
Sinä valitset reitin, jolle et koskaan minua veisi.
Ja minä pelkään. Turvallinen reitti tarkoittaa, että hukkaan sinut, jos en juokse kovempaa. Enkä jaksa enää tehdä niin, niinpä minä hyppään tietäen, että kipu tuntuu vasta sitten kun pystyn hengittämään.
Kun päätät oikaista järven poikki, minä epäröin. Jää on armoton, se ei kysy miksi, minkä vuoksi, kenen takia, eikä se säälisi minuakaan. Mutta rannalla matka on kaksinkertainen (ja äitisi kengät ovat täynnä lunta ja vettä, eikä puhelimessani ole kenttää, vaikka se kaatumisistani selvisikin).
Huudan. Ja sinä vastaat. ”Jää kestää kyllä.” Siitä minä tiedän, ettet ole varma. Et olisi sanonut sitä ääneen, jos olisit.
Minä juoksen rantaa pitkin. Juoksen, juoksen juoksenjuoksen. Pelkään, pelkään pelkäänpelkään. Mutta minä olen sitkeä. Sitkeä, sitkeämpi, sitkein. Kuulen askeleesi, vaikka en näe. Uskallan vetää henkeä vasta kun jään rahina vaihtuu lumeen.
Laavulla sinä pysähdyt. Näet minut. Farkut kurassa, roskia hiuksissa. Polvien ja mielen mustelmia et näe, mutta minä luulen, että arvaat kuitenkin.
”Onko siulla tulitikut?”
Ja onhan minulla. Sinä sytytät nuotion ja minä tyhjennän kengistä vettä. En sano mitään, mutta tiedän. Pakoon pääseminen on väliaikaista, se on aina. Ja ensi kerralla jää on taas vähän heikompaa.
Minä itken vasta junassa matkalla kotiin.
