Kirjoittaja: Tomsessed
Fandom: MCU (Marvel Cinematic Universe)
Ikäraja: S
Paritus: Tony Stark/Steve Rogers
Yhteenveto: Hän alkoi silittää Tonyn selkää, ja pikkuhiljaa Tony nojautui tiukemmin häntä vasten.Vastuunvapautus: Mikään ei kuulu minulle, enkä saa minkäänlaista korvausta tämän kirjoittamisesta.
A/N: Hyvää synttäriä,
Karvalakkirakastaja ja
Aurinkolapsi! Yhteisesti jonkinlaista pörröistä fluffi-Stonya teille, toivottavasti maistuu. <3
Angelinalle kiitos mielipiteestä kriisin iskettyä!
Kuluneet päivät olivat olleet vaikeita.
Steve koki olevansa melko hyvä tulkitsemaan Tonya ja tämän mielialoja, olivathan he olleet yhdessä jo jonkin aikaa. Tonyn vahvuuksiin ei ollut koskaan kuulunut puhuminen omista tarpeista, koska ison osan elämästään Tony oli voinut luottaa vain ja ainoastaan itseensä. Hän oli yrittänyt opetella paremmaksi, ja Steve oli ylpeä siitä, kuinka pitkälle he olivat yhdessä päässeet lähtökohdat huomioon ottaen.
Joskus Tony kuitenkin palasi vanhoihin tapoihinsa. Vuosikymmenten käyttäytymismallia ei muutettu hetkessä.
Steve oli ollut ihmeissään. Hänen tietääkseen mitään erityistä ei ollut tapahtunut: he eivät olleet riidelleet, Tonyn työt olivat sujuneet, kukaan ei ollut yrittänyt vallata maata saati tuhota New Yorkia - mutta silti Tony oli hämmentävän kireä eikä kertonut, mikä oli pielessä.
Sitten oireet olivat ilmestyneet. Lievinä ensin, tietenkin. Tony pyyhki nenäänsä satunnaisesti paidan hihaan, yski silloin tällöin, oli väsyneempi. Steve oli ymmärtänyt kiukkuisuuden syyn ja yrittänyt saada Tonya lepäämään, taltuttamaan taudin alkutekijöihinsä, mutta Tony oli todennut olevansa täysin kunnossa ja hukuttanut itsensä moottoriöljyyn ja metallinpalasiin entistäkin päättäväisemmin.
Hän oli antanut Tonyn lukittautua verstaalleen, vaikka ei pitänyt siitä, vaikka tiesi, että Tony työskentelisi itsensä näännyksiin. Hän oli estänyt itseään raahaamasta Tonya pois robottiensa keskeltä, vaikka tiesi, ettei Tonylla ollut aikomustakaan tulla sinä iltana nukkumaan.
Kolmannen yksinäisen yön jälkeen Steve lopulta päätti, että Tony oli saanut riittävästi omaa aikaa.
Hän ei varsinaisesti yllättynyt löytäessään Tonyn vilttiin kääriytyneenä, vapisevana ja vuosia vanhemman näköisenä valtavan nenäliinavuoren takaa. Edes musiikki ei pauhannut normaaliin tapaan. Steve pudisti päätään; tietenkin tauti oli ottanut vallan itsensä uuvuksiin työskentelevästä insinööristä, joka kuvitteli olevansa immuuni kaikille normaaleja ihmisiä koskeville lainalaisuuksille.
Tony hätkähti, kun Steve laski kätensä tämän hartialle. Steve tunsi jännittyneisyyden, joka ei kadonnut edes Tonyn tunnistaessa hänet.
“Aika palata ihmisten joukkoon”, Steve ilmoitti ja kosketti hellästi, kuin ohimennen Tonyn otsaa. Hän saattoi vain arvailla, kuinka korkeasta kuumeesta oli kyse.
“Ei vielä”, Tony väitti vastaan käheällä äänellä. “Olen ihan läpimurron partaalla…”
Steve pudisti jälleen päätään. Tony oli aina saavuttamassa jotain suurta juuri silloin, kun joku yritti saada tätä pois lelujensa luota. He olivat käyneet saman keskustelun kymmeniä, ellei satoja kertoja aiemminkin.
“Bruce teki kanakeittoa”, Steve kertoi sitten, “eikä särkylääkekään tekisi pahaa. Me voisimme vaikka katsoa leffan…”
“Lakkaa paapomasta minua, Rogers. Olen ihan kunnossa."
Tony astui kauemmas, ja Steve huokaisi. Toisinaan hän mietti, miten Tony saattoi samaan aikaan olla yksi maailman älykkäimmistä ihmisistä ja kuitenkin toisinaan niin äärettömän typerä - erityisesti, kun kyse oli miehen omasta hyvinvoinnista.
"Milloin sinä olet syönyt viimeksi?"
"Onko sinulla ymmärryksessä vikaa, Kapteeni Kuuro? Sanoinhan -"
"JARVIS?"
"Sir söi eilen illalliseksi palan pizzaa", tekoäly vastasi välittömästi. "Sir on nukkunut kolmekymmentäkahdeksan tuntia ja kaksikymmentäkuusi minuuttia sitten lyhyet päiväunet, herra Rogers", se jatkoi vielä.
"Minä ohjelmoin sinut uudestaan", Tony mutisi samalla, kun Steve astui jälleen lähemmäs ja kietoi kätensä miehen ympärille. Hän ei voinut ymmärtää, miksi Tony ei yksinkertaisesti suostunut lepäämään, vaikka varmasti tunsi olonsa karmeaksi. Se oli yksi mysteeri, jota hän ei vielä ollut onnistunut Tonysta ratkaisemaan.
Hiljaisuus laskeutui heidän välilleen, mutta Tony ei yrittänyt paeta hänen otteestaan. Steve laski sen voitoksi. Hän alkoi silittää Tonyn selkää, ja pikkuhiljaa Tony nojautui tiukemmin häntä vasten.
"Tule nyt. Minulla on ollut ikävä sinua.”
Tony mutisi itsekseen ja yski rajusti päälle, mutta antoi Steven kuitenkin johdattaa itsensä pois keskeneräisten projektiensa luota.
xxx
Steve päästi irti Tonysta vain lämmittääkseen tälle ruokaa, ja kun höyryävä kulho oli Tonyn edessä, hän veti kumppaninsa jälleen syliinsä. Tällä kertaa Tony ei vastustellut. Hän sai syötyä siedettävän määrän keittoa, ja suostui ottamaan myös särkylääkkeen. Steve pyöritteli Tonyn hiuksia sormissaan; hän epäili, että osa Tonyn myöntyväisyydestä johtui juuri siitä. Tony
rakasti sitä, kun Steve leikki hänen hiuksillaan.
Ruuan jälkeen Steve ohjasi Tonyn kylpyhuoneeseen ja täytti ammeen haalean lämpimällä vedellä. Tony rentoutui silmissä valuessaan veden syleilyyn, ja hetken Steve vain katsoi.
“Etkö aio liittyä seuraani?” Tony hymyili viattomasti, eikä Steve voinut kieltäytyä.
Tony painautui välittömästi lähemmäs, ja he päätyivät vaihtamaan muutaman laiskanpuoleisen suukon - mutta siinä se. Tony saattoi esittää muuta, mutta Steve näki tämän olevan uupunut. Steve alkoi jälleen haroa Tonyn hiuksia, ja sillä hetkellä, kiireetön nero sylissään, Stevellä oli kaikki tarpeellinen. Hän oli onnellinen.
Ennen kuin Tony nukahti kokonaan, he nousivat kylvystä. Muutamassa minuutissa Tonylla oli päällään pehmoinen pyjama, ja he olivat peiton alla. Tony painautui jälleen lähelle, ja Steve kietoi kätensä ilomielin kumppaninsa ympärille. Tony kaipasi hellyyttä harvoin siinä määrin, vaikka toki terveenäkin nautti siitä, ja Steve aikoi ottaa tilanteesta kaiken irti.
“Minä olen pahoillani.” Steve kuuli Tonyn unisen äänen juuri ja juuri. “Olen ollut ilkeä.”
“Ei se mitään”, Steve kuiskasi takaisin. Hän puristi Tonyn kättä rohkaisevasti; hän olisi halunnut sanoa enemmän, mutta ei yksinkertaisesti löytänyt sanoja.
Sillä hetkellä sekin oli kuitenkin tarpeeksi.
