Ficin nimi: Näkymätön Thelina
Fandom: Harry Potter
Kirjoittaja: Thelina
Tyylilaji: haikea kesäromanssi
Ikäraja: S
Paritus: Thelina/Remus
Vastuuvapautus: Kunnia kaikesta Pottereihin liittyvästä kuuluu J.K.Rowlingille ja minä kuulun ihan vain itselleni.
A/N: Osallistuu haasteisiin
Parita itsesi fiktiiviselle hahmolle V sekä
FFF1000 sanalla
585. Imaginaariyksikkö. Lisäksi hyödynnetty inspissanaa
supervoima, joka tässä tapauksessa on näkymättömyys.
Näkymätön ThelinaNäin Remus Lupinin ensimmäistä kertaa kirjakaupassa, joka ei ollut kaupungin suurin eikä hienoin, vaan nuhjuinen mutta kodikas pieni kirjakahvila syrjäisessä kaupunginosassa. Tapasin käydä siellä keskiviikkoisin lineaarialgebran luentoni jälkeen tekemässä laskuharjoituksia, lukemassa tai vain katselemassa kirjoja. Kahvilassa käynti tarjosi kaivatun hengähdystauon viikon puoliväliin ja nurkkapöydässä sain istua rauhassa, vailla tarvetta muuttua näkymättömäksi.
Olin juuri tilannut itselleni kannullisen mustaa teetä, kun näin Remuksen astuvan sisään. En kykene enää muistamaan, mikä hänessä alun perin kiinnitti huomioni. Ehkä se oli kevätsäähän nähden liian lämmin kellertävänruskea neule, hänen tuulensekoittama tukkansa tai hänen tapansa liikkua. Vaikka hän ei koskaan pohjimmiltaan viihtynyt ihmisten ilmoilla, tuossa kaupassa hänen olemuksensa rentoutui, kun hän kierteli hyllyjä hitain askelin. Remus tutki kirjoja kauan, käsitteli niitä varoen ja pohti kulmat kurtussa minkä valitsisi, sillä hänellä ei koskaan ollut varaa ostaa yhtä tai kahta enempää.
Ota se, ajattelin mielessäni aina kun näin hänen hypistelevän hyväksi tietämääni romaania. Useammin kuin kerran hän päätyi suosikkiini tai kirjaan, jonka olin itsekin ajatellut lukea. Silloin hymyilin salaa teekuppiini.
Viikkojen kuluessa näin hänet kirjakaupassa monta kertaa. Joskus katseemme kohtasivat ja silloin minusta tuntui melkein siltä, kuin olisimme jo tunteneet, mutta samaan aikaan vastustin halua muuttua näkymättömäksi tuolillani. Olisin sekä halunnut lähestyä häntä että katsella häntä etäältä. Keskityin juomaan teetäni ja hengitin syvään. Vasta viidennellä kerralla sain vaivoin hymyiltyä takaisin, kun meripihkanruskea katse hetkeksi tarttui omaani.
Seuraavan kerran eksyin kirjakaupalle lauantaina. Ilahduin, kun myös Remus oli siellä, ja yllätyksekseni hän tervehti minua.
”Hei”, hän sanoi hymyillen. Häkellyin niin, että sekunnin murto-osan ajan näkymättömyys häilähti ylläni. Hymyilin kuitenkin takaisin.
”Hei.”
Oli hauska tavata hänet vihdoin kunnolla ja hän oli samaa mieltä. Hän kysyi kirjasta, jota pitelin kädessäni ja vaikutti kiinnostuneelta kuullessaan sen kertovan näkymättömyydestä. Päädyin heti kertomaan hänelle omastani, eikä Remus hämmentynyt asiasta tippaakaan. Emme sopineet seuraavaa tapaamista, sillä tiesimme näkevämme toisemme pian uudelleen kirjakaupassa.
Lopulta elämämme solahtivat toistensa lomaan yhtä vaivattomasti kuin kevät vaihtui kesäksi ja kirjakaupan naapurusto – joka oli myös kummankin kotikaupunginosa – puhkesi vehreään kukkaan. Muistelen sitä kesää yhä lämmöllä, enkä pelkästään siksi, että sää
oli lämmin. Vietimme paljon aikaa Remuksen asunnolla, joka oli pieni, mutta kuitenkin suurempi kuin omani ja jonka iltapäivän aurinko kuumensi raukeaksi. Päivisin laskimme kaihtimet alas, illalla avasimme asunnon kahteen suuntaan antavat ikkunat ja jätimme ne yöksi auki. Remus käytti tietenkin myös viilennysloitsujaan, mutta niistä ei aina ollut vastusta kivikaupungin helteelle.
Niin, kyllähän minä tiesin alusta asti, että Remus oli velho. Hän oli varovaisen alun jälkeen hyvin avoin asiasta kuultuaan, että tiesin heidän maailmastaan jo valmiiksi jotain. En kaikkea, mutta sen verran kuitenkin, mitä omat tutkimukseni näkymättömyydestä olivat minulle kertoneet. Taitoni oli todennäköisesti joko geneettistä tai psykologista alkuperää tai molempia, eikä velhomaailmassa sellaisenaan tunnettu, mutta kuitenkin siihen yhteydessä. Olihan heilläkin näkymättömyysloitsunsa ja -viittansa, tahdonvoimalla eläimeksi muuttumisen taito ja erilaiset periytyvät kyvyt, jotka ehkä jollain tavalla sivusivat omaani: sitä, että saatoin halutessani piiloutua muilta näkymättömyyden verhoon.
Sinä kesänä en kuitenkaan tuntenut tarvetta piiloutua. Olin löytänyt oman ihmiseni, jonka kanssa puhua, lukea hiljaisuudessa, keittää teetä kuumuudesta huolimatta. Iltaisin, kun aurinko oli laskenut, saatoimme lähteä kävelylle ja aamuisin, kun makuuhuone oli vielä yön jäljiltä viileä, jäimme pitkäksi aikaa lukemaan vuoteeseen. Parvekekukat kukoistivat, sitten lakastuivat ja taas kukoistivat, kun tuli seuraavan lajin vuoro kukkia. Kävimme taidenäyttelyissä ja ostimme halpoja painokuvia, joille etsimme pilkkahintaan ylellisiä kehyksiä kirpputorilta. Remus piti seinällään sekalaista kokoelmaa taidetta ja valokuvia ystävistään, pian myös meistä. Silti katseeni kiinnittyi useimmiten kuvaan, jossa Remus hymyili mustatukkaiselle pojalle. Heidän katseensa pusersi sydäntäni tavalla, jota en osannut (tai halunnut) silloin tunnistaa.
Myöhemmin opin, että kuvan poika oli Sirius Musta, jota Remus sisimmässään yhä rakasti. Joinakin päivinä kaikki muistutti häntä Siriuksesta: valokuvat, pöydällä lämmennyt kermakalja, uutiset karkuteillä olevista rikollisista, naapurin musta koira, joka haukahteli iloisesti ohikulkiessamme. Puristin Remuksen kättä kovempaa ja työnsin pintaan tunkeutuvat ajatukset mielestäni. Aloin kai aavistaa, että kesä tulisi ennen pitkää loppumaan ja jotakin muutakin sen mukana.
Elokuun puolivälissä ostin kirjakaupasta romaanin sijaan oppikirjoja opintojani varten. Palaisin yliopiston kampukselle parin viikon kuluttua ja selaillessani uutukaista matematiikan kirjaani silmäni pysähtyivät imaginaariyksikön määritelmään:
Kaikilla polynomiyhtälöillä ei ole ratkaisua reaalilukujen joukossa. Ajattelemalla, että tällaisella yhtälöllä olisikin ratkaisuna imaginaariyksikkö i ja määrittelemällä i:n laskutoimitukset sopivasti, saadaan jokaiselle reaalikertoimiselle polynomiyhtälölle ratkaisu.Imaginaariyksikkö, imaginary number. Äkkiä en tiennyt, osasinko kuvitella ratkaisua yhtälöön, joka oli vaivannut mieltäni edelliset viikot. Kesän alussa suhteeni Remukseen oli toteuttanut yksinkertaista funktiota, mutta ajan kuluessa yhtälö mutkistui, siihen ilmaantui uusia muuttujia ja tekijöitä vakioarvojen kadotessa olemattomiin.
Syyskuun ensimmäisenä kävin Remuksen luona viimeistä kertaa. Hänen asuntonsa oli täynnä laatikoita – hän oli vihdoinkin löytänyt työtä, päässyt opettajaksi entiseen kouluunsa, joka sijaitsi kaukana pohjoisessa. Huhujen mukaan myös Sirius Musta oli muuttanut seudulle vapauduttuaan vihdoinkin syytteistään. Minä sen sijaan jatkaisin elämääni täällä, kävisin yliopistolla, kirjakaupassa ja kävelyillä, joisin Remuksen lempiteetä, meidän lempiteetämme. Halasimme toisiamme pitkään, sillä emme olisi halunneet erota, mutta kuitenkin meidän oli pakko.
”Toivottavasti saat vielä tavata hänet”, kuiskasin vasten hänen rintaansa. Remus saattoi minut ulko-ovelle, lupasi kirjoittaa. Lähdin kävelemään puiden reunustamaa katua ja kun kuulin oven sulkeutuvan, annoin värieni haaleta näkymättömiin piilottaakseni kyyneleet.