Nimi: Kertomus rakkaudesta, sen ihmeistä ja koettelemuksista
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: fluffy, draama, romantiikka
Paritus: Nuuk/Sakari
Haaste: Vuodenaikahaaste III (talvi) ja Inspiroidu musiikista II Pariisin Kevät – Kuu katoaa (en löytänyt netistä, mut Spotifysta voi kuunnella)
A/N: Tämä on kirjoitettu
Ronenille palkinnoksi 30 fluffytekstistä, jotka hän tuli Fluffy10 -haasteessa kirjoittaneeksi. Anteeksi, että tässä on kestänyt. Toivottavasti pidät! ♥︎
(ps. saatoin ehkä vilkaista sun synttäritopatoiveita, että tulee varmasti mieleistä luettavaa :3)Kertomus rakkaudesta, sen ihmeistä ja koettelemuksista
Nuuk oli rakastunut, vaivihkaa, mutta lujaa. Oli vaikea selittää, edes itselle, että mistä hän sen tiesi. Sille ei kuitenkaan voinut olla mitään muuta nimeä. Ihastus ja tykkääminen olivat liian laimeita ja riittämättömiä kuvaamaan tunnetta hänen sisällään. Se temppuili Nuukin kanssa saaden hänet valvomaan yömyöhään, laulamaan kornien rakkauslaulujen sanoja ja ikävöimään niin lujaa, että se koski. Maailmassa oli valloillaan uusi järjestys, ja se kuului:
1. Sakari
2. Sakari
3. Sakari
Nuukin typerä hymy piiloutui pehmeän kaulahuivin taakse. Hän oli unohtanut kuulokkeet kotiin, mutta haaveellinen tuijottelu junan ikkunasta oli lähes yhtä viihdyttävää. Nuukin mahanpohjalla kihelmöi. Enää muutama pysäkki, ja hän näkisi Sakarin. Miten pelkkä ajatus miehen kohtaamisesta saattoi tehdä sydämen niin vauhkoksi? Se oli hulluutta, parasta lajiaan.
Ulkona pyrytti lunta. Tuuli puhalsi hiutaleita silmiin, mikä hankaloitti Sakarin etsimistä. Onneksi mies löysi hänet. Nuuk halasi pitkään ja tiukasti. He olivat sopineet, etteivät pussailisi julkisesti. Nuukilla oli välillä vaikeuksia hillitä itseään, mutta Sakarin mukavuuden tähden hän jaksoi malttaa. Kotona pusuja onneksi sai senkin edestä.
Sakarin melankoliset silmät näyttivät tänään tavallista surullisemmilta, ja ne tekivät kasvojen ilmeestä apean.
”Onko kaikki hyvin?” Nuuk huolehti. Sakari puri huultaan. Ei ollut.
”Joo. Ei täs mitään”, Sakari sanoi ja hymyili väkinäisesti. Nuukille tuli paha olo toisen puolesta.
”Varmasti?” hän sanoi hiljaa. Sakari nyökytteli. Nuuk ei halunnut painostaa, joten hän jätti aiheen sikseen.
”Mitä sulle kuuluu?” Sakari kysyi, kun he lähtivät kävelemään Sakarin kämpän suuntaan. He opiskelivat samaa alaa, graafista suunnittelua, joten heidän arkipäivänsä olivat melko samanlaisia. Nuuk ei viitsinyt puhua koulusta.
”Mä siivosin tänään”, Nuuk sanoi. ”Tiskasin ja pesin kaksi koneellista pyykkiä. Sit söin ja töllötin telkkaria. Eipä oikein muuta tänään.”
”Siinähän on jo paljon”, Sakari sanoi. ”Kui sä jaksat arkena noin kauheasti?”
Nuukia nauratti.
”En mä usein jaksakaan, mut tänään jostain syystä oli energiaa”, Nuuk sanoi. Hänen katseensa kiinnittyi katuvalojen loisteessa komeileviin hiutaleisiin. Lumi teki opiskelijalähiömaisemasta heti paljon kauniimman. ”Ihanaa, kun sataa lunta.”
”Ois ihanampaa, jos se ei tunkis tällä tavalla naamalle”, Sakari sanoi. Nuuk pysähtyi ja Sakari seurasi esimerkkiä. Nuuk veti karvareunaisen hupun miehen päähän ja nosti kaulahuivia suun eteen. Nuukin teki kovasti mieli pussata Sakarin nenää, mutta juuri sellaisia kiusauksia hän pyrki vastustamaan.
”Noin, nyt olet turvassa”, Nuuk totesi.
”Kiitos”, Sakari hymähti, ja he jatkoivat matkaa.
”Entä sulle?” Nuuk kysyi. Sakari puuskahti.
”Tein rästijuttuja, kunnes en enää pystynyt. Sit – hitto, en ees muista. Kävin varmaan kaupassa, kun kerran söinkin jotain. En tiedä. On ollut paska päivä eikä ees mistään erikoisesta syystä”, Sakari sanoi.
”Välillä on”, Nuuk sanoi myötätuntoisesti. ”Saat sä mököttääkin, jos tuntuu siltä.”
”Ei musta tunnu”, Sakari sanoi. ”Ei sun seurassa.”
”Kiva kuulla”, Nuuk sanoi leveästi hymyillen. Sanojen aiheuttama hellyydentunne kipristeli varpaissa saakka.
Sakarin luona Nuuk varasti heti muutaman suudelman miehen huulilta. Takit päällä he pussailivat eteisessä, ja se oli ihanaa. Lopulta oli pakko riisua ulkovaatteet, kun tuli kuuma. Nuuk meni keittiöön ja täytti tottuneena vedenkeittimen. Sen kohistessa Nuuk etsi kaapista Sakarin lempiteen, mustaherukkarooibosta. Taivaansininen teekannu oli omalla paikallaan avohyllyllä. Nuuk annosteli siihen viisi teelusikallista. Sakari tuli halaamaan takaapäin ja pussasi niskaan. Nuukin ikävä helpotti heti. Hän nojasi miestä vasten. Teenkeitto lähes unohtui, kun siinä oli niin tavattoman hyvä olla. Hän oli täydellisen rento, ja Sakari tuoksui hyvältä. Sakari tuntui itsekin rentoutuvan. Tämä hengitti syvään ja suukotti korvan alta. Se oli ihmeellistä, miten jonkun kanssa saattoi vain
olla, seisoa pienessä keittiössä sanomatta sanaakaan eikä se ollut hankalaa tai kiusallista.
Nuuk kaatoi veden kannuun ja kääntyi Sakarin sylissä. Sakarilla oli vakavat kasvot, ja alkuun Nuuk oli arastellut miehen juroa olemusta. Nyt hän vain päätti hieroa heidän neniään vastakkain. Se sai Sakarin hymyilemään.
”Onko sulla jo parempi mieli?” Nuuk kysyi. Sakari nyökkäsi. Nuuk oli heistä puheliaampi, mutta se ei haitannut. Kyllä Sakari puhui, kun sillä oli jotakin asiaa. ”Hyvä.”
Nuuk suuteli miestä suupieleen, sitten huulille ja niihin hän jäi. Sakarin sormet pujottuivat hänen hiuksiinsa painautuen päänahkaa vasten, ja mikään ei ollut koskaan tuntunut yhtä ihmeelliseltä. He suutelivat pehmeästi. Ei ollut kiire minnekään. Nuuk tahtoi olla juuri tässä, juuri Sakarin kanssa. He pussailivat niin kauan, että tee jäähtyi eikä se ollut edes ensimmäinen kerta.
Myöhemmin he katsoivat sohvalla sylikkäin kolmatta Indiana Jonesia, ja Nuukilla oli uninen olo. Hänen sisällään kuitenkin lepatti, ensin perhosenkevyesti, mutta lopulta lähes väkivaltaisesti, ja tunne, jota hän mietti joka hetki, tahtoi ilmaista itsensä. Nuukin sydän hakkasi, ja hän mietti monta kertaa, ettei sanoisi, ettei hän uskaltaisi. Oli varmasti liian aikaista. Hän ei tahtonut asettaa Sakarille mitään paineita.
”Sakari”, Nuuk sanoi hiljaa, aivan tämän korvaan, etteivät elokuvan äänet peittäisi hänen sanojaan alleen.
”Mm?” mies hänen sylissään äännähti.
”Mä rakastan sua”, Nuuk hengähti, ja hän oli aivan kauhuissaan. Nyt se oli sanottu. Tätä hän ei voinut perua tai ottaa takaisin. Hetki oli raastava. Sakari ei sanonut mitään. Nuuk odotti. Ei vieläkään mitään. Sitten värisevä sisäänhengitys, ja Nuuk tajusi, että Sakari itki.
”Mikä tuli?” Nuuk kysyi säikähtäneenä.
”Mä – mä vaan –” Sakari nyyhkytti ja hautasi kasvot käsiinsä. Nuuk puristi miestä tiukasti ja odotti sydän hakaten. Häntä jo kadutti itsekäs tarpeensa tunteiden ilmaisuun. Ei hän ollut tahtonut Sakaria tällä tavalla järkyttää. Sakari itki eikä saanut pitkään aikaan muuta ulos. Lopulta mies sanoi käheällä, katkeilevalla äänellä:
”Kukaan – kukaan ei oo koskaan – sanonut mulle noin.”
”Eikö – eikö kukaan?” Nuuk kysyi järkyttyneenä. ”Eikö ees sun vanhemmat?”
”Äiti ei takuulla”, Sakari sanoi, ja Nuuk ei ihmetellyt sitä. Sakarin äiti oli ollut eläessään oikea vanhemman irvikuva, laiminlyövä, väkivaltainen ja julma. ”Isä ehkä, mutta mä en muista…”
Sakari itki lisää. Nuuk hieroi hänen olkapäitään ja piti sylissään. Hän ei keksinyt, mitä muutakaan tehdä.
”Anteeks”, Sakari inahti ja hengitti raskaasti. ”Mä en osaa sanoa mitään – vaikea uskoa, että mussa ois mitään rakastettavaa…”
Sen kuuleminen raastoi Nuukin rintaa.
”Hei tietty sussa on”, hän sanoi. ”Oot hellä, ihana, välittävä, hauska ja rohkea.”
Sakari pudisti päätään kuin ei uskoisi. Nuuk käänsi miehen kasvot itseään kohti ja katsoi tätä vakaasti silmiin.
”Totta joka sana. Sä oot upea ihminen”, Nuuk sanoi painokkaasti.
”Ei, en oo. Ihan oikeasti en oo. Mä vaan hyväksikäytän sua”, Sakari sanoi. ”Sä oot mulle liian hyvä…”
”Mitä sä oikein tarkoitat?” Nuuk kysyi, koska Sakarin sanoissa ei ollut mitään järkeä. ”Miten niin hyväksikäytät mua?”
”Mä – jo pidemmän aikaa musta on tuntunut, että – haluan lopettaa tän meidän jutun”, Sakari niiskahti. ”Mua jotenkin ahdistaa koko ajan. Oon yrittänyt antaa sen olla, ja kun sä oot mun lähellä, ikään kuin unohdan sen hetkeksi, mutta aina se vaan palaa ja voimistuu koko ajan. Enkä mä vaan –
pysty tällä hetkellä antamaan sulle sitä, mitä sä ansaitsisit. Tää ei vaan toimi mulle enää. Anteeksi. Mä haluaisin – sä oot niin mahtava ja kiva – mut mä en pysty…”
Sakari haukkoi henkeään ja tärisi. Nuuk puristi miehen syliinsä, silitti hiuksia ja hyssytteli.
”Voi rakas”, Nuuk sanoi. ”Ei sun tarvitse pyytää anteeksi. Etkä sä ole hyväksikäyttänyt mua. Nää on tosi vaikeita asioita sanoa, mut mä oon iloinen, että sä pystyit kertomaan mulle. Sun ei tarvitse tehdä mitään, mikä ei tunnu susta hyvälle, kuuletko? Kaikki on okei.”
Se ei ollut totta, mutta Nuuk ei voinut sanoa sitä Sakarille, koska tämä oli jo valmiiksi ahdistunut ja hätääntynyt. Hän piteli Sakaria niin kauan, kunnes tämä rauhoittui.
”Meneekö meiltä nyt välit?” Sakari kysyi huolissaan.
”Ei mene, jos me ei päätetä niin”, Nuuk sanoi. ”Haluatko sä pysyä ystävinä?”
”Haluan”, Sakari sanoi ponnekkaasti. Nuuk hymyili, vaikka rintaan koski. Hän kielsi itseään itkemästä eikä hän itkenyt.
”Sit me pysytään.”
He juttelivat vielä tunnin, halailivatkin, ja Nuuk varmisti, ettei Sakarille jäisi harhakuvitelmia siitä, että tapahtunut olisi hänen vikansa. Joskus elämä ja ihmissuhteet vain menivät tällä tavoin eikä se ollut kenenkään syy. Nuuk lupasi pärjäävänsä, ja hän aikoikin pärjätä. Nuukin urhea ilme pysyi, kun hän meni hissiin ja vilkutti Sakarille hyvästiksi, mutta heti, kun hissin ovet sulkeutuivat, Nuuk painoi käden suulleen ja vapisi. Kyyneleet valuivat poskille, ja kaikkialle sattui niin hirvittävän lujaa. Nuuk veti hupun päähänsä ja itki hiljaa koko kotimatkan. Kotona hän rojahti polvilleen eteiseen, ja viimeinenkin itsehillinnän ripe valui hänestä ulos. Nuuk ei ollut koskaan itkenyt niin. Mikään ei ollut sattunut tällä tavoin, näin hirveästi ja kokonaisvaltaisesti. Nuuk tiesi heti, mitä se oli. Se oli hänen särkynyt sydämensä.