Nimi: Pakkasenpuremia
Kirjoittaja: Isfet
Ikäraja: K11
Fandom: Originaali
Genre: pakkaslumenpehmoinen fluff, ja ihan pikkuisen kipuileva tunturidraamakin
Paritus/Hahmot: Aala/Elvar pääasiassa, mukana tietysti tytär Solja ja muita tuttuja
Yhteenveto:
Aala on taas jäänyt kiinni tummenevaan taivaaseen, siihen miten vähäisinkin väri liukuu pois ja tähtiä näkyy yhä enemmän ja enemmän. Soljakin vaikuttaa pitävän siitä, tietysti. A/N: Minä en vain ilmeisesti enää osaa kohdata kaamosta ilman että ajatukset ajautuvat Aalaan ja Elvariin. Sori siitä! Päätin hoitaa vieroituksen kevennetysti ja kirjoitella omaksi ja teidän iloksenne tällaisen pienen ficlet -sarjan. (
Ihan vain hienoisesti kauhusta väristen, koska tämänhän piti olla ohi!) Tämä ei siis kannattele aikaisempien raapalesarjojen tapaan mitään suurta juonikuviota, ja kaikkien osien välissä on enemmän tai vähemmän aikaa. Tämä saattaa olla hämmentävää, pahoittelut jo etukäteen.
Ja hyvää joulua
Okakettu, tämä on myös lahjani minulta sinulle! Toivottavasti tykkäät ♥ Tässä on tarkoitus olla neljä osaa, jotka kaikki postaan ennen joulua.
1.
Elvar
Ovi aukenee pakkasesta narahtaen. Elvar pysähtyy hymyilemään ovensuuhun, katse kohdistettuna taivasta tähyilevään Aalaan. Vaaleat kasvot ja sekaväriset hiukset erottuvat hyvin vielä laskeutuvan pimeyden läpi, vaatteiden ääriviivat alkavat jo hämärtyä. Kuin Aala sulaisi kiinni kaamokseen.
Solja pujahtaa hänen käsivartensa ali ja juoksee Aalan luo.
”Äiti?”
Elvar näkee miten Aala kääntyy ja nostaa käsiään ojentelevan Soljan syliinsä. Sitten tyttö viittoo jotain, Aalan vastatessa vapaalla kädellään. Elvar ei erota kauempaa kovin tarkasti, mutta Soljan pää retkahtaa niskan varassa taaksepäin, sormi osoittaa jonnekin ylös. Aala on taas jäänyt kiinni tummenevaan taivaaseen, siihen miten vähäisinkin väri liukuu pois ja tähtiä näkyy yhä enemmän ja enemmän. Soljakin vaikuttaa pitävän siitä, tietysti.
”Solja viittoo Aalan kanssa?”, Joret kysyy, tai ehkä toteaa.
”Joskus. Eihän hänen välttämättä tarvitsisi, mutta se on tytölle yhtä luontevaa kuin puhuminen. Heidän ei tarvitse rikkoa hiljaisuutta sanoilla”, Elvar sanoo, päästää kätensä ovenkarmilta ja astuu kokonaan ulos.
Joret hymähtää, tarttuu Heldeä kädestä ja sulkee oven heidän jälkeensä. Sininen hämärä kietoutuu heidän ympärilleen kuin viitta. Helde irroittautuu isänsä otteesta ja kipittää Soljan perään. Lapset alkavat viittoa keskenään heti kun Aala laskee tyttärensä maahan. Välillä Solja osoittaa lännessä erottuvia pilviä, niin innoissaan että Elvarin sydänalassa läikähtää. Solja rakastaa lunta, ja ehkä ilmassa tuntuukin pakkasen ohella jo ensilumen tuoksu. Hänen pitäisi kysyä Aalalta, Aala on parempi tulkitsemaan säätä.
”Tiedätkö, joskus minusta tuntuu melkein siltä että tein väärin. Että minun olisi pitänyt jättää Helde teille”, Joret sanoo äkkiä vakavasti.
”Elä nyt hulluja puhu”, Elvar puuskahtaa, ”hän on sinun poikasi.”
Joret vetää toisen suupielensä hymyntapaiseen. Solja ja Helde juoksevat rinkiä Aalan ympärillä kunnes Helde meinaa kompastua ja Aala nappaa pojasta kopin, kutittaa vatsaa. Helden nauru raikuu heidän korviinsa.
”Katso nyt heitä. Helde jumaloi Soljaa ja rakastaa Aalaa, ihan syystäkin. En tiedä miten olisin ikinä oppinut kommunikoimaan pojan kanssa ilman häntä. Aala on ensimmäinen henkilö joka kävi Heldelle melkein äidistä.”
Joret kuulostaa tarkoittavan sitä mitä sanoo, niin että Elvarin täytyy hetki hakea sopivaa vastausta.
”Sinä olisit keksinyt jotain. Älä luule että kukaan on koskaan tehnyt mitään enemmän Helden eteen kuin sinä. Sitä paitsi Anvé on hänelle aivan kelpo äiti.”
”Hän on mahtava”, Joret myöntää viimein, virnistää, ”eikä ainoastaan lasten kanssa.”
Elvar pukkaa serkkuaan kylkeen saaden miehen nauramaan. Solja juoksee heidän luokseen Helde kintereillään, valmiina anelemaan ettei pojan vielä tarvitsisi lähteä. Elvar kuitenkin näkee jo tällaiset asiat ennalta ja ehtii tytön edelle säästääkseen Joretin enemmiltä itsesyytöksiltä.
”Solja, Joretin ja Helden pitää nyt oikeasti mennä. Voit leikkiä Helden kanssa taas heti aamulla, kun aikuisilla on muuta puuhaa.”
”Mutta –”
”Toivota vain hyvää yötä, sitten mekin menemme sisälle syömään.”
Aala kävelee heidän luokseen vesisankoa kantaen juuri kun Joret nostaa vastahakoisen Helden käsivarsilleen. Nainen suukottaa pojan otsaa ja Joretin poskea nopeasti, vilkuttaa hyvästiksi. Pieni pakkanen on tuonut aavistuksen punaa hänen poskilleen ja karhentanut kämmenselän, kun Elvar pujottaa sormensa Aalan kylmien sormien lomaan. Solja niiskaisee vähän ja tähyää uudestaan taivaalle.
”Onkohan tänä yönä revontulia?” Solja pohtii.
Elvar näkee miten Aalan huulilla karehtii hellä hymy.
