Jos sä uskallat (K-11, romantiikka (slash), angst) VALMIS 12.9.

[lurikko]

Nimi: Jos sä uskallat
Ikäraja: K-11
Genre: romantiikka, angst, pieni jatkis
Varoitukset: itsetuhoisuus (puhetta menneestä viiltelystä)

”Musta tuntuu että sä oot katsellut mua”, se sanoo ja työntää sormet hiuksiin. ”Mutta ehkä mä olin väärässä. Jos mä olin väärässä niin sori. Mutta mä tykkään susta. Aika paljonkin. Sitä mä vaan yritin sanoa.”


A/N: Onnellista synttäriä, liljankukka!

Yritin kirjoittaa pienen one-shotin mutta innostuinkin vähän joten tähän tulee nyt 8 pientä osaa, lisäilen näitä lähipäivinä. Tässä tarinassa on nyt sitten kai sekalainen sekamelska ihastumista, mielenterveyden juttuja, vanhempien odotuksia, ja pussailua.




**


1. LAITURILLA

”Juuso?”

Mä istun ihan hiljaa. Laituri keinuu hitaasti alla. Aallot törmää rannan kiviin niin voimalla, että se melkein peittää mun hengityksen äänen. Mun takana on ainakin kaksi pihlajaa ja mökin valo osuu tähän vaan siivilöitynä. Vedän jalkoja vähän taaksepäin niin että valo yltää enää tennareiden kärjille.

”Ei se ole täällä”, Eetu sanoo siellä missä se on, varmaan kuistilla. Musiikki kuuluu vaimeana, taitaa olla Siaa. Tömähdyksistä päätellen ne on ruvenneet tanssimaan. ”En mä tiedä mihin se meni.”

En mä oiskaan halunnut jutella sille. Tai kenellekään niistä. Mä istun täällä vähän aikaa yksin ja menen takaisin sisälle sitten, kun mulla on taas parempi olo. Tai kun ne on niin kännissä etteivät huomaa ettei mulla ole hauskaa.

”Hei”, Eetu sanoo melkein mun vierestä.

Vittu. Miten mä en kuullut sen askelia, sitä mä mietin mutta minkä sille enää mahtaa. Se astuu laiturille joka notkuu. Tekee mieli käskeä sen häipyä, mutta sitten se kysyisi että miksi, mikä mulla on. Nyt se istuu mun viereen, työntää jalkoja pitkälle laiturille ja nojaa kyynärpäät kylkiin, ja mä vedän hupun paremmin päähän ja katselen järvelle. Ehkä se tajuaa vinkin. Mutta kai se nyt hitto tajusi jo siitä etten mä vastannut, kun se huhuili mua.

”Onpa kylmä”, se sanoo ja haroo hiuksia naamalta. Mutta en mä sitä katsele. Mä olen ollut tosi varovainen, etten vaan rupea tuijottamaan sitä. Tai mitään sellaista. Paitsi joskus tuijotan, kun olen ihan varma ettei se huomaa. Sen tukka on tummanruskea ja vähän kihara ja sellainen että jos sinne työntäisi sormet, ne jäisi varmaan kiinni. ”Juuso?”

No hitto. Se sanoo mun nimenkin eri tavalla kuin muut. Mä ynähdän niin että se tietää että mä kuuntelen mutta ei että mä olen kiinnostunut. Siis siitä että mitä se aikoo sanoa.

”Mä näin sun kädet”, se sanoo ja mä jähmetyn, ja sitten kun taas tajuan mitä teen, mä yritän näköjään nykiä hupparin hihoja pitemmälle. Lopetan sen saman tien ja vilkaisen Eetua. Se katsoo suoraan muhun. No vitun vittu. Ehkä se ei edes tarkoittanut… ”Sun ranteet.”

Painan kämmenen naamalle. Kädet tärisee vähän.

”Mä en sano mitään kenellekään”, Eetu sanoo, ja mä melkein tunnen miten se vilkuilee mua, ”mutta mä vaan halusin… tai siis, voitko sä kertoa mulle ettet sä tee mitään… tyhmempää?”

”En”, mä sanon ja vilkaisen sitten sitä. ”Tai siis, en mä tee mitään.”

”Että se oli vaan”, se sanoo, ”ne ranteet. Sun ei ollut tarkoitus…”

”Ei ollut.” Se on tottakin. Mä en pystyisi valehtelemaan Eetulle, mutta en kyllä tiedä että tietääkö se sitä. ”Ihan oikeasti.”

”Hyvä”, se sanoo ja kuulostaa siltä kuin ois pidättänyt hengitystään. Mä en kyllä tiedä että miksi se piittaisi. Ei me olla niin läheisiä kavereita. Tai no eihän kukaan nyt halua että kaveri tekisi mitään sellaista. Kyllä mä sen tiedän. Enkä mä tekisi. En mä viiltäisi niin syvälle. ”Kuule”, se sanoo ja hieroo nenäänsä, sillä on sellainen vähän pysty nenä, ”kai sä tiedät että sä voisit jutella mulle. Jos haluaisit.”

”Niin mistä?” mä kysyn. Ei ole tarkoitus, mutta en mä mahda itselleni mitään, kun se istuu tuossa noin lähellä ja on noin kiva mulle. Vaikka ei se sitä varmaan tarkoita. Tai se on kiva kaikille. Niin se on.

”No”, se sanoo ja vilkaisee taas mua, ”mä olen homo.”

Mä tuijotan sitä. Sitten mä tuijotan sitä lisää. Siis sanoiko se just mulle että se on… Mä varmaan kuulin väärin. Ja miksi vitussa se ois sanonut mulle niin? Eihän se… Ja eihän kukaan tiedä että mä… Onko se nähnyt kun mä tuijotan sitä? Mutta miksi se sanoisi noin jos se ei…

”Mä en ole kertonut kenellekään”, se sanoo ja kuulostaa siltä kuin ois ihan vakavissaan, tai vittu se kuulostaa siltä kuin sitä vähän jännittäisi että miten mä reagoin. ”Tai no parille kaverille vanhassa koulussa. Mutta lukiossa en ole vielä kertonut kenellekään. Mun oli tarkoitus mutta se ei vaan…”

”Niin”, mä sanon ja puraisen itseäni kieleen. Mun sydän hakkaa ihan hulluna. Mä varmaan saan sydänkohtauksen tästä tai jotain. Tai siis, mä niin tiedän mitä se tarkoittaa. Mäkään en ole kertonut kenellekään, vaikka ollaan jo kakkosella. Tai oikeastaan mä en ole kertonut kenellekään ikinä. En tiedä miksi se on niin vitun vaikeaa. Mutta kaikki vaan kyselee tytöistä, että tissit vai perse, ja että oletko jo päässyt panemaan, ja kaikkea sellaista mille mä vaan yleensä nauran ja koetan näyttää siltä kuin ei tuntuis siltä että joku läpsii naamaan. Ja mun porukat on, no ne ei ole mitään kaikkein liberaaleimpia tyyppejä. Kyllä ne musta tykkää. Mutta ne vaan on sellaisia. Niille ois ihan hiton vaikea kertoa että on…

”Mutta mä ajattelin että sulle vois kertoa”, Eetu sanoo, ja mä tajuan että se on tuijottanut mua koko tämän ajan. Se näyttää siltä kuin etsisi jotain mun naamalta. Mä pyyhkäisen suupieliä kämmenellä mutta ei mulla taida olla edes mitään mähmää leuassa.

”Ai ajattelit”, mä sanon. Mun ääni kuulostaa hirveän hermostuneelta. Mutta mitä hittoa mä sille voin kun Eetu on tuossa ja katsoo mua tuolla tavalla.

”Ja että sä tietäisit että jos sä haluat puhua jostain”, se sanoo ja siirtää jalkaansa niin että meidän tennarit melkein koskee toisiinsa, ”jostain mistä et halua kertoa kaikille, niin sä voit puhua mulle.”

Mä mietin ranteitani. Sitten mä mietin sitä toista juttua. Sitten taas ranteitani. Vittu, mun pitäisi varmaan nyt nousta tästä ja mennä sisälle. Juoda ja tanssia. Suudella jotain tytöistä. Vaikka Ellaa. Sitä ei haittaisi. Se koetti kerran pussata mua kännissä. Sitten se puhui viisi minuuttia siitä miten kivaa pussailu on ja ettei se mitään tarkoittaisi ja että enkö mä kuitenkin haluaisi kokeilla. Mutta en mä pysty siihen.

Tai hitto mä voisin työntää Eetun järveen. Se yllättyisi. Sitten se nousisi tuohon laiturin reunalle tukka ihan märkänä ja musta t-paita liimautuneena kiinni ihoon ja sillä ois ihan hiton kylmä. Se kysyisi että voinko mä lämmittää sitä -

”Nämä mun ranteet”, mä sanon vaikka en aikonut. Se kuuntelee ihan hiljaa, ja mä mietin että mitä hittoa mä teen. Mutta mä selvästi aloitin jo. ”Ei mulla yleensä ole niin paha olo. Mutta joskus vaan… joskus vaan tuntuu että aivot menee oikosulkuun.”

”Ootko sä surullinen jostain?” se kysyy niin hiljaa etten mä melkein kuule.

”En. Tai joo. En mä tiedä. Mua vaan joskus ahdistaa ihan vitusti. En mä tiedä miksi.”

”Ai jaa”, se sanoo, nojaa eteenpäin ja kiristää tennareiden nauhoja. Sen tuoksu jotenkin tulvahtaa mun päälle, tai ei nyt tulvahda mutta hitto sen deodorantti tuoksuu hyvältä. Tai sen iho. Mutta mistä vitusta mä tiedän miltä sen iho tuoksuu.

”Niin”, mä sanon. Mun varpaita kipristyttää ja hengitys kulkee raskaana niin kuin ois juossut viisi kilometriä. ”Niin ja… en mä sano että niillä jutuilla ois mitään tekemistä toistensa kanssa, siis niin kuin mitään yhteyttä, tai en mä siksi viiltele että mä olen…”

Se katsoo mua. Hitto että se katsoo mua. Se katsoo mua niin kuin mä oisin mielenkiintoinen.

”Kun mäkin olen”, mä sanon ja nieleskelen, ”homo. Mäkin olen varmaan homo.”

”Ai”, se sanoo ja puraisee hampaat alahuuleen. Mä tuijotan sen suuta. En mä mahda sille mitään. ”Ai olet vai?”

”Joo. Mä luulen.”

”Mutta et ole kertonut kenellekään.”

”No en.”

”No”, se sanoo, painaa jalat laituriin, kääntää katseensa pois musta ja tuijottaa vettä, ”tykkäätkö sä kenestäkään?”

Mitä hittoa se tuollaista kysyy? Mä tuijotan sen nenää ja suuta ja tukkaa ja paidanhelmaa joka on rutussa sylissä ja polvia ja lahkeita joista näkyy nilkat ja kenkiä ja sukanvarsia ja sitten taas sen suuta. Ei se voi kysyä multa tuota. Ei se voi tietää. Ei se mitenkään voi tietää. Mutta mä en voi myöskään kertoa. Mä en ole sellainen tyyppi joka uskaltaisi kertoa, en vaikka se kysyikin tuolla tavalla. Melkein suoraan. Melkein niin kuin tietäisi. Mä en vaan ole sellainen tyyppi. Musta tuntuu joka toinen päivä että mun pää hajoaa ihan ilman syytä, sellainen tyyppi mä olen. Että mä vaan avaisin suuni ja sanoisin että…

”Susta.”

Se vilkaisee mua eikä edes naura. ”Ai niinkö?”

”Vähän”, mä sanon kiireesti, ”mä tykkään susta vähän.”

”Ai kuinka vähän?” se kysyy. Nyt se näyttää aika vakavalta.

”Ai miten niin kuinka vähän?” mä kysyn. Mun sydän jumputtaa korvissa. Vittu tätä elämää. Mä kyllä varmaan kuolen tähän.

”No vaikka että”, se sanoo ja vetää syvään henkeä, ”jos mä vaikka suutelisin sua, niin suutelisitko sä takaisin?”

Mä tuijotan. Mitä, sanoo mun aivot. Mitä vittua se just sanoi mulle?

”Musta tuntuu että sä oot katsellut mua”, se sanoo ja työntää sormet hiuksiin. ”Mutta ehkä mä olin väärässä. Jos mä olin väärässä niin sori. Mutta mä tykkään susta. Aika paljonkin. Sitä mä vaan yritin sanoa.”

”Suutele vaan”, mä sanon.

Siis mä en voi uskoa tätä. Eihän tällä tavalla voi käydä. Mökissä bileet jatkuu ja mä istun Eetu Heikkisen kanssa laiturilla ja mun sydän hakkaa hulluna ja kämmenet hikoaa ja se sanoi just mulle että tykkää musta. Ja mä sanoin sille että suutele vaan. Suutele vaan. Melkein naurattaa kun tämä on niin hullua. Sitten mä tajuan että olen alkanut nauraa. No hitto. Ja Eetu hymyilee.

”No sitten mä taidan suudella”, se sanoo ja suoristaa selkäänsä.

”Okei”, mä sanon. Kukaan ei ole koskaan suudellut mua. Ei ainakaan kukaan jolla ois ollut jotain merkitystä.

”Okei”, se sanoo ja nojaa vähän lähemmäs. ”Hyvä.”

”Hyvä”, mä sanon.

Se tarttuu mua polvesta. Sen ote tärisee vähän. Hitto että mä tykkään siitä. Hitto että jännittää.

”Nyt mä suutelen sua”, se sanoo ja suutelee mua.

[liljankukka]

Voi eikä, niin ihana!! <3333

Luin tän melkein heti sen jälkeen, kun olit julkaissut, mutta en aluksi edes tajunnut tämän olevan minulle (oli aika yllätys, kun sitten kurkkasin synttäritopaan :D) Tuntuu, että tässä on kaikkea mahdollista mistä originaalissa tykkään! :>> Kiitos tästä ihan superisti! <3

Rakastuin Juusoon heti, niin symppis ja todella samaistuttava henkilö. Ja Eetu, voi kuinka ihana ihminen <3 Pojat vaikuttaa sopivan hyvin yhteen, kuin täydentävän toisiaan! Oon mielestäni lukenut sun tekstejä aikaisemminkin ja niissä kaikissa tuntuu olevan tosi kiva kerrontatyyli, semmonen ymmärrettävä, mutta jollain tavalla helppo, ehkä? En tiedä, mutta tykkään <33

Tää on tosi kiva siinäkin mielessä, että toimisi mun mielestä hyvin ihan yksinäänkin. Toki oon ihan innoissani, että tästä tulee lisää osia ja vielä noinkin paljon! :33 Tykkään näistä pojista ihan hirmuisastui jo pelkästään tän ensimmäisen osan perusteella, enkä malta odottaa jatkoa! :>>>

”No”, se sanoo, painaa jalat laituriin, kääntää katseensa pois musta ja tuijottaa vettä, ”tykkäätkö sä kenestäkään?”

Mitä hittoa se tuollaista kysyy? Mä tuijotan sen nenää ja suuta ja tukkaa ja paidanhelmaa joka on rutussa sylissä ja polvia ja lahkeita joista näkyy nilkat ja kenkiä ja sukanvarsia ja sitten taas sen suuta. Ei se voi kysyä multa tuota. Ei se voi tietää. Ei se mitenkään voi tietää. Mutta mä en voi myöskään kertoa. Mä en ole sellainen tyyppi joka uskaltaisi kertoa, en vaikka se kysyikin tuolla tavalla. Melkein suoraan. Melkein niin kuin tietäisi. Mä en vaan ole sellainen tyyppi. Musta tuntuu joka toinen päivä että mun pää hajoaa ihan ilman syytä, sellainen tyyppi mä olen. Että mä vaan avaisin suuni ja sanoisin että…

”Susta.”

Se vilkaisee mua eikä edes naura. ”Ai niinkö?”

”Vähän”, mä sanon kiireesti, ”mä tykkään susta vähän.”

”Ai kuinka vähän?” se kysyy. Nyt se näyttää aika vakavalta.

”Ai miten niin kuinka vähän?” mä kysyn. Mun sydän jumputtaa korvissa. Vittu tätä elämää. Mä kyllä varmaan kuolen tähän.

”No vaikka että”, se sanoo ja vetää syvään henkeä, ”jos mä vaikka suutelisin sua, niin suutelisitko sä takaisin?”

Mä tuijotan. Mitä, sanoo mun aivot. Mitä vittua se just sanoi mulle?

”Musta tuntuu että sä oot katsellut mua”, se sanoo ja työntää sormet hiuksiin. ”Mutta ehkä mä olin väärässä. Jos mä olin väärässä niin sori. Mutta mä tykkään susta. Aika paljonkin. Sitä mä vaan yritin sanoa.”

”Suutele vaan”, mä sanon.

Siis mä en voi uskoa tätä. Eihän tällä tavalla voi käydä. Mökissä bileet jatkuu ja mä istun Eetu Heikkisen kanssa laiturilla ja mun sydän hakkaa hulluna ja kämmenet hikoaa ja se sanoi just mulle että tykkää musta. Ja mä sanoin sille että suutele vaan. Suutele vaan. Melkein naurattaa kun tämä on niin hullua. Sitten mä tajuan että olen alkanut nauraa. No hitto. Ja Eetu hymyilee.

”No sitten mä taidan suudella”, se sanoo ja suoristaa selkäänsä.

”Okei”, mä sanon. Kukaan ei ole koskaan suudellut mua. Ei ainakaan kukaan jolla ois ollut jotain merkitystä.

”Okei”, se sanoo ja nojaa vähän lähemmäs. ”Hyvä.”

”Hyvä”, mä sanon.

Se tarttuu mua polvesta. Sen ote tärisee vähän. Hitto että mä tykkään siitä. Hitto että jännittää.

”Nyt mä suutelen sua”, se sanoo ja suutelee mua.

Pakko lainata koko homma, koska voihan söpöys!! <333 Niin ihanat pojat! Tässä se kerronta on just semmosta kivan helppoa, yksinkertaista, mutta silti kätkee sisäänsä paljon kaikkea. Ja Juuson tunteiden kuvailu on onnistunut tosi hyvin, sen tunteisiin pääsee hyvin sisälle ja voi jopa samaistua niihin.

Kiitos vielä tästä, jään innolla odottelemaan lisää näistä kahdesta! <33

[Vendela]

Olipa kiva bongata originaali sulta! Ja kuten liljankukka tuossa jo totesikin, tämä oli ihana! Onnea muuten myös minulta

Osaankohan sanoa tästä mitään järkevää kun olen vieläkin aivan fiiliksissä tuosta lopusta ja suutelusta. Huippua ja ihanaa ja kaikkea suloista. Tosin heti mietin, että milloinhan se angsti potkaisee kun sitäkin tuolla lupailet. Vaikka vaikeahan se on vielä tietää, että miten se tulee tässä ilmenemään. Joten eipä auta kun odotella ja katsoa.

Hahmot olivat kivoja ja heihin pääsi hyvin sisälle näinkin lyhyessä ajassa. Juusoon minäkin tykästyin ja siihen, että hän vaikuttaa tyypiltä joka kaipaa halausta. Toivottavasti Eetu antaa niitä paljon, ja tietenkin myös niitä sukkoja <3 Nimi on myös hyvä ja samalla kivan kryptinen, jännä siis nähdä mihin tämä menee. Tuli sellainen syksyfiilis tästä vaikka en tiedä oliko vuodenaikaa sen ihmeemmin sanottukaan, mutta miljöö oli varsin onnistunut. Mökki ja laituri toimii aina.

Pakko muuten sanoa vielä se, mikä tuli jostain käsittämättömästä syystä mieleen. Siis, että Eetu ei olisikaan tosissaan vaan olisi huijannut Juusoa. Että Eetu olisikin lyönyt vetoa tai jotain kamalaa, ja olisi siksi puhunut Juusolle noita juttuja ja kaikkea. Mutta eihän näin voi olla, eihän? Mutta joo, aika näyttää varmasti tämänkin ja kiva kun lupailut jatkoa nopsaan

Vendela

[lurikko]

A/N: liljankukka, kiitos, ihanaa kuulla että tän tarinan speksit osui kohdalleen! Ja että tykkäsit Juusosta ja Eetusta! Kivaa myös että kerronta toimii, ajattelin tosiaan että tää ois ensin ihan vain tuollainen one-shot mutta sitten noista pojista olikin niin kiva kirjoittaa ja ehdin kiintyä heihin joten en malttanutkaan lopettaa saman tien :')

Vendela, kiitos! Vastaan spekulointeihin sen verran että vaikka tuolla lukeekin että angst, niin ehkä tää on enemmän sellaista "elämä on pohjimmiltaan aika vaikeeta ja yksinäistä ja surullista" -angstia kuin sellaista "kaikki paskaksi" -angstia! Ja kun on pimeetä ja istutaan mökillä laiturilla, niin eikös silloin ole syksy


**

2. MÖKISSÄ

Mä vaan haluaisin tietää, mitä se ajattelee. Mutta mä en halua kysyä.

Se katselee mua pöydän yli. Sen tukka on vähän sekaisin ja t-paita vinossa. Se on ihan hiton söpö ja varmaan tietää sen. Outoa ettei muut tajua. Mä työnnän käden lähimpään sipsipussiin mutta se onkin tyhjä ja sitten katson että huomasiko kukaan. Mutta kukaan ei katso mua. Ei kukaan paitsi Eetu.

”Pitäisi varmaan siivota”, Ella sanoo sohvalta, missä se makaa selällään nilkat nostettuna käsinojalle ja naama haudattuna tukkaan. Sillä on eilisen vaatteet. Se varmaan nukkui tuossa sohvalla.

”Mä en kyllä pysty mihinkään”, Iida sanoo. Aamulla heräsin siihen kun se oksensi kylppärissä. Sillä on ihan hiton huono viinapää. Se joi eilen varmaan kaksi siideriä.

”Tule nostamaan mut pystyyn niin mennään yhdessä”, Ella sanoo.

”Laitetaan musiikkia”, Janne sanoo. Se yrittää kai tehdä voileipiä mutta ei me muistettu ottaa mitään voita tai muuta mukaan.

”Ei musiikkia”, Iida sanoo.

”Jotain hyvää”, Ella sanoo ja näyttää ihan kuolleelta, ”jotain mistä tulee energinen olo.”

”Pitää sitten siivota kunnolla”, Janne sanoo, ”tai äiti ei enää päästä meitä tänne.”

Mä löydän vihdoin sipsipussin jossa on jotain. Tungen kourallisen suuhuni ja sitten satun vilkaisemaan Eetua. Se vaan tuijottaa. Hitto että se on söpö. Se tuijottaa kun nieleskelen ne sipsit ja mä mietin että mitähän se mahtaa ajatella. Ei varmaan mitään sellaista mitä mä ajattelen. Vaikka en mä tiedä mitä mä ajattelen.

Pari tuntia sitten, siis silloin kun mä heräsin ja Iida oksensi kylpyhuoneessa, Eetu istui patjan reunalla ja kiskoi sukkia jalkaan. Sillä on tosi muhkuraiset nilkat. Mä räpyttelin silmiäni ja katselin niitä sen nilkkoja, ja sitten se huomasi mut. Se pörrötti mun tukkaa. Ja musta tuntui että mun rintakehässä ei vaan ollut riittävästi tilaa kaikelle ilmalle mitä mä yritin hengittää. Koska jos ollaan ihan rehellisiä niin pari sekuntia mä olin ehtinyt luulla että mä olin nähnyt unta. Mä olin ehtinyt ajatella että se oli unta koko juttu, se että mä olin laiturilla Eetun kanssa ja kerroin sille että olen varmaankin homo ja se suuteli mua. Mutta siinä se oli ja työnsi sormet mun tukkaan, ja mä tuijotin sitä ja sitten se sai toisenkin sukan jalkaan ja sanoi että sen on pakko mennä kuselle. Sitten se lähti.

”Muuten Eetu ja Juuso”, Ella sanoo sohvalta, ”mitä te teitte yöllä? Kello oli varmaan kaksi kun te hiivitte sisään.”

”Me oltiin laiturilla”, Eetu sanoo ihan tavallisella äänellä. ”Ja ei me mitään hiivitty. Te vaan melusitte.”

”Me laulettiin”, Ella sanoo. ”Älä nyt sano ettet tykkää mun lauluäänestä.”

”En mä nyt sellaista sanoisi”, Eetu sanoo ja iskee mulle silmää.

”Sä iskit Juusolle silmää! Mä näin sen! Mun lauluääni on mahtava!”

”Niin on”, Eetu sanoo ja nauraa äänettömästi. Mä räpyttelen silmiäni. Mä kyllä tuijotin sen suuta ennenkin, mutta nyt tuntuu että tilanne on vaan pahentunut. Koska miten voi olla tuijottamatta suuta jos tietää että just eilen illalla se on suudellut sun omaa suuta.

”Nyt oikeasti siivotaan”, Ella sanoo ja punnertaa itsensä ylös sohvalta.

Illalla kun me lopulta tultiin takaisin mökkiin, mun sormet oli ihan tunnottomat. Mä olin istunut niiden päällä kun ulkona alkoi olla kylmä. Mutta sitä ennen ne oli olleet Eetun tukassa. Ja paidan alla. Se suuteli mua ensin vaan kerran niin kuin ois halunnut tietää että mitä mä siitä tykkään. Se näytti aika hermostuneelta kun puristi polvet koukussa rintaa vasten ja vilkuili mua. Mä en pystynyt ajattelemaan juuri mitään. Tai niin mä muistelen. Mun ajatukset oli ihan oikosulussa mutta kerrankin hyvällä tavalla.

Sitten mä suutelin sitä. Vieläkin tulee ihan hiton hurja olo kun vaan miettii sitä. Mä työnsin kädet taskuihin ja nojasin sitä kohti ja laituri keinui ja oli aika pimeää ja se vaan oli siinä, ja sitten mä vaan painoin meidän huulet vastakkain. Niin kuin se ois ollut ihan yksinkertaista. Mutta tavallaan se olikin, koska sitten Eetu nosti käden mun niskaan ja silitti ja raotti suutaan niin kuin ihmiset kai tekee kun ne suutelee oikeasti.

Mutta Eetu on kyllä oikeassa siinä, että ei me mitään hiivitty kun me tultiin lopulta sisään. Me juostiin mäki ylös ja oltiin ihan hengästyneitä ja mä melkein kaaduin jo eteisessä, koska kaikki oli jättäneet kenkänsä siihen. Ja mun päässä takoi että Eetu suuteli mua, Eetu suuteli mua, Eetu suuteli mua, ja että nyt pitäisi hitto olla ihan normaalisti tai ne arvaisi jotain. Mutta ei ne arvanneet. Ne seisoi olohuoneen sohvalla ja lauloi. Me mentiin keittiöön ja syötiin vähän sipsejä, ja sitten me sanottiin että meitä nukutti ja mentiin takkahuoneeseen. Siellä me otettiin kaksi patjaa lattialle ja maattiin selällämme kaikki vaatteet päällä ja puhuttiin. Tai ei me paljon puhuttu. Mutta vähän. Mä kerroin mun vanhemmista ja Eetu kertoi miten sillä oli ollut tyttöystävä ja oli tuntunut ihan kauhealta kun se tyttö oli jättänyt sen, ja myöhemmin se oli ajatellut että varmaan siksi, että silloin se tajusi. Se tajusi että tästä eteenpäin sen pitäisi olla sellainen kuin se oli. Se ei enää teeskentelisi.

Mutta nyt kun on aamu ja kaikkea, niin ne puheet tuntuu aika kaukaisilta. Ei musta enää tunnu että mä uskaltaisin sanoa sille sellaisia juttuja. Nyt me vaan työnnetään sipsipusseja roskikseen ja kun meidän kädet osuu toisiinsa niin mä säpsähdän niin että melkein kaadun Ellan päälle. Niin nössö mä olen. Mutta Ella vaan taputtaa mua olkapäälle ja sanoo että mä olen vieläkin kännissä, vaikka me kaikki tiedetään että en mä juonut kuin pari kaljaa eilen.

Ehkä Eetu halusi vaan suudella mua. Ehkä se oli koko juttu. Ja mulla on sellainen olo kuin mun ihon alla ois jotain mikä ei pääse ulos. Ei tää vaan voi loppua tähän. Mä en varmaan kestä sitä. Mä varmaan tuijotan Eetua koko loppuvuoden ja abivuodenkin ja mun koulunkäynti menee ihan paskaksi ja ihmissuhteet tuhoutuu ja sitten mä en pääse enää mihinkään kouluun ja olen aivan yksin ja kaikki on pielessä. Mä en selviä tästä. Ehkä ois parempi jos me ei oltais edes suudeltu.

”Sä olet vähän kalpea”, Eetu sanoo ja ojentaa mulle suklaalevyn. Mä otan sen mutten katso Eetua. Tai en mä voi sittenkään olla katsomatta sitä. Se näyttää melkein huolestuneelta. Janne on jo eteisessä pistämässä kenkiä jalkaan, me ollaan pakattu kaikki kamat ja ollaan lähdössä, Jannen äiti tulee ihan kohta hakemaan meidät. Mutta Eetu vaan seisoo tuossa ja katsoo mua. ”Onko sulla huono olo?”

”Ei yhtään”, mä sanon ja menen kiireesti eteiseen etsimään kenkiä. Mutta sitten autossa Ella sanoo että se ei halua istua keskellä. Se työntää mut keskelle. Mun polvet ei oikein mahdu sinne ja Eetu istuu mun vieressä ja nojaa ikkunaa vasten, ja silti meidän olkapäät on ihan vastakkain. Mulla taitaa sittenkin olla vähän huono olo. Ella laittaa kuulokkeet päähän ja alkaa hetken päästä pilkkiä. Sen sotkuinen nuttura nykii ylös alas mun vieressä. Jannen äiti puhuu rauhallisella äänellä siitä miten kivaa on, että nuoret tykkää olla luonnossa. Mä pidätän hengitystä jotta en nuuhkisi Eetua. Jos mä teeskentelisin nukkuvani niin mä voisin ehkä nojata sen olkapäähän eikä se tarkoittaisi mitään. Mutta vittu mä en selviäisi siitä.

”Hei”, se sanoo kun me lopulta ollaan mun talon kohdalla. Ella röhnöttää suu auki takapenkkiä vasten ja Eetu on noussut paikaltaan että mä pääsen ulos autosta. Nyt Eetu seisoo jalkakäytävällä ja mä yritän saada reppua selkään mutta hihnat on jotenkin väärin. ”Hei”, se sanoo uudestaan, ”mä autan”, ja sitten se tarttuu mun kyynärpäähän ja työntää mun käden repun hihnasta läpi vaikka mä en varmaan auta yhtään kun mä vaan seison siinä ja tuijotan.

”Kiitos”, mä sanon. Mun ääni on ohut ja outo.

”Ole hyvä”, se sanoo. ”Mä laitan sulle viestiä.”

”Okei”, mä sanon.

Se hymyilee ihan nopeasti ennen kuin kääntyy ja menee takaisin autoon. Sitten se vetää oven kiinni ja auto lähtee liikkeelle. Mä tuijotan perään. Sitten lopulta mä tajuan että mähän seison keskellä jalkakäytävää ihan idioottina ja on lauantaiaamu tai no iltapäivä ja ihmiset tuijottaa ikkunoista. Sitten mä menen sisälle.

[liljankukka]

Jee, lisää!! <333

Aivan ihana luku! Tykkään näistä pojista aivan älyttömästi! :3 Juuso on niin ihana, samaistuttavakin. Semmonen suloinen pallero, jota tekisi mieli vaan rutistaa oikein tiukasti, toivottavasti Eetu niin tekee. Ellasta en kamalasti pidä, tai siis se on sellainen hahmo, joka on tosi hyvin kirjoitettu, mutta en vain tykkää Janne taas vaikuttaa todella mielenkiintoiselta, ehkä vähän sellaiselta, joka tajuaa aika nopeasti, että poikien välillä on jotain...

”Hei”, se sanoo kun me lopulta ollaan mun talon kohdalla. Ella röhnöttää suu auki takapenkkiä vasten ja Eetu on noussut paikaltaan että mä pääsen ulos autosta. Nyt Eetu seisoo jalkakäytävällä ja mä yritän saada reppua selkään mutta hihnat on jotenkin väärin. ”Hei”, se sanoo uudestaan, ”mä autan”, ja sitten se tarttuu mun kyynärpäähän ja työntää mun käden repun hihnasta läpi vaikka mä en varmaan auta yhtään kun mä vaan seison siinä ja tuijotan.

”Kiitos”, mä sanon. Mun ääni on ohut ja outo.

”Ole hyvä”, se sanoo. ”Mä laitan sulle viestiä.”

”Okei”, mä sanon.

Ihana kohta, mun lemppari! <3 En malta odottaa, että Eetu sitten laittaa sitä viestiä :33

Jee, tykkäsin ihan valtavasti! :>> Tää on vähän tämmönen pikakommentti, kun oon tunnilla justiin, mutta halusin kertoa, että tykkäsin! Kiitos tästä! <333

[Mirgaxus]

Eksyinpä vaihteeksi tänne, kun niin onnistuneesti houkuttelit tällä sun originaalillasi

Tää on niin söpön teinimäinen tarina, vaikka tosin todettava että tämmöiset kohdat kuin tää

Mä en varmaan kestä sitä. Mä varmaan tuijotan Eetua koko loppuvuoden ja abivuodenkin ja mun koulunkäynti menee ihan paskaksi ja ihmissuhteet tuhoutuu ja sitten mä en pääse enää mihinkään kouluun ja olen aivan yksin ja kaikki on pielessä. Mä en selviä tästä. Ehkä ois parempi jos me ei oltais edes suudeltu.

on niin nolon samaistuttavia kauhuskenaariomielikuvitelmia, että saa mut epäilemään oonkohan koskaan kunnolla kasvanut niistä teinivuosista ohi, köh.

Ihana tarina, ja innolla jatkoa odottaen täällä Sun angstistoorit on niitä harvoja joita tyksin lukea; ne kirpaisee ja nipistelee, ja osuu ja uppoo, mutta niinkuin tuossa kommentissa aikaisemmin muotoilit, ei oo semmoista "kaikki paskaksi" meininkiä joka jättää hajalle <3

[lurikko]

A/N: liljankukka, kiitos, ihanaa että tykkäsit! Mä taisin keksiä nuo muut hahmot aika lennosta tuohon ensimmäiseen lukuun ja sitten kun jatkoinkin tätä niin piti itsekin vähän yrittää selvittää että millaisia tyyppejä he ovat, joitain heistä nähdään vielä tulevissakin luvuissa enemmän ja jotkut taas ovat vähän taustalla. Että on Eetulle ja Juusolle tilaa

Mirgaxus, kiitos, hei huippua että olet Finissä! Ja määkin kirjoitan tätä toisaalta sellaisella hyväntahtoisella "voi teinejä" -hämmennyksellä (ja myös vähän sellaisella että "apua mitenkähän nuoriso nykyään puhuu".....) mutta ei sillä ettenkö myös välillä samaistuisi kovasti ja olisi ihan sydän syrjällään Ja en usko että tuommoiset ihastumishuolet sinällään muuttuu aivan hirveän radikaalisti, ei me kukaan kasveta niiden osalta yli teinivuosista



**


3. PUKUHUONEESSA

En mä mitenkään erityisesti etsi Eetua koulussa. Kunhan katselen. Meillä ei ole tässä jaksossa muuta yhteistä kuin matikkaa ja liikuntaa. Mutta liikunta on onneksi tänään, niin että viimeistään siellä mä näen sen. Mä en tajua miten mä kestän sinne asti. Mutta jos mä toisaalta näkisin sen vaan käytävällä, en mä tiedä kehtaisinko mennä juttelemaan. Ehkä jos Ella ja Ida ja muut olis paikalla. Mä olen niiden porukassa vähän uusi, mutta me oltiin Ellan kanssa lapsena melkein parhaita kavereita ja se rupesi kysymään mua mukaan kaikkialle niiden kanssa viime keväänä. Se varmaan tajusi että mä olin vähän yksinäinen. Sitten se yritti pelastaa mut. Mutta en mä valita.

Mä en oikein tiedä, miten siinä kävi niin. Siis viime vuonna. Mulla oli ysillä kyllä vielä kavereita ja ne tuli samaan lukioon. Mutta sitten mä en vaan enää pysynyt mukana. Mä ajattelin jotain ihan muita juttuja. En enää tajunnut että mistä ne puhui. Tai yleensä ne puhui tytöistä niin että ehkä se johtui siitä. Mä en vaan tajunnut.

Ruokatunnilla mä näen Eetun. Se istuu ihan toisella puolella ruokalaa niiden futispoikien kanssa, joita mä en tunne yhtään. Iida ja Ella on meidän tavallisessa pöydässä näkkileipien vieressä. Mä istun Iidan viereen niin että Eetu ja futispojat jää mun selän taakse.

”Joko sä oot toipunut?” Ella kysyy.

”No jotenkin”, mä sanon. Mä en aio vilkaista olkani yli että mitä Eetu tekee. Sitten mä kuitenkin vilkaisen. Otan samalla puhelimen repusta niin se ei näytä oudolta. Eetu hymyilee jollekin mitä ne pojat on sanoneet. Mä käännyn nopeasti pois.

”Kai sulla oli kivaa?”

”Oli tietenkin.”

”No hyvä”, Ella sanoo ja katselee minua jotenkin tarkkaavaisesti. Sitten ne onneksi rupea juttelemaan Idan kanssa jostain sarjasta jota mä en ole nähnyt. Mä avaan WhatsAppin ja luen sen meidän keskustelun vielä kerran läpi. Se alkaa sunnuntaiaamulta. Silloin mä makasin sängyllä ja katsoin Youtubesta ihmisiä joiden päähän tippuu vasara tai jotain. Se on aika brutaalia mutta jotenkin hauskaa. Ja sitten Eetu laittoi viestin että miten menee.

Mä mietin vähän aikaa että mitä vittua mä vastaisin sille. Mähän halusin vaikuttaa kiinnostuneelta mutta en liian kiinnostuneelta. Se ei saisi luulla että mä olen epätoivoinen. Epätoivoisen ihastunut. Mutta jos se luulisi etten mä piittaa ollenkaan, niin se ei ehkä vaivautuisi suutelemaan mua enää. Sitä mä en kyllä kestäisi. Mä kävin kylppärissäkin ja pesin naaman kylmällä vedellä mutta ei se auttanut mitään. Sitten mä palasin huoneeseeni ja vastasin sille että ihan ok.

Me viestiteltiin monta tuntia. Mutta ei tietenkään koko ajan. Sillä tavalla aina toisinaan. Mä yritin olla katsomatta puhelinta ihan heti kun se värisi, kun muuten Eetu olis ajatellut että mä makaan sängyllä ja odotan sen viestejä. Sitten mä makasin sängyllä ja katsoin kissoja jotka matkusti ihmisten olkapäillä ja hatuissa ja ties missä enkä ajatellut mitään muuta kuin että mitähän Eetu vastasi mulle. Mutta ei se mitään erityistä laittanut. Me juteltiin eniten South Parkista. Mutta eilen illalla se laittoi että nähdään koulussa.

Niin että vähän ennen liikunnan tuntia mua alkaa hermostuttaa ihan tosissaan. Käyn vessassa katsomassa että mun tukka on hyvin ja menen sitten pukuhuoneeseen. Eetu ei ole siellä. Ei kun on sittenkin. Vittu, se riisuu paitaansa takanurkassa eikä katso muhun päin eikä tajua että mä tuijotan sitä.

”Juuso”, Janne sanoo ja heittää farkkunsa melkein mun naamaan, ”mä en saa sitä Logicia asennettua. Sun pitää tulla meille auttamaan.”

”En mä muista enää miten se tehdään”, mä sanon. Nyt Eetu on kääntynyt katsomaan tännepäin. Sillä ei ole paitaa päällä. Voi vittu. Mä kävelen Jannen viereen, istuudun penkille ja rupean vetämään farkkuja jalasta. Kädet tärisee.

”Mutta mulla on se biitti jo mun päässä”, Janne sanoo ja yrittää beatboxata vaikka se on siinä oikeasti aika huono. Mä nyökkäilen. Eetu ei katso mua enää mutta se näyttää siltä että sitä hymyilyttää. Se työntää farkut pois jalasta ja taittelee ne penkille niin kuin sillä ei ois kiire mihinkään. Mä en kestä. Mä katson kaikkialle muualle kuin siihen ja päädyn tuijottamaan sen 2A:n pitkätukkaisen jäbän boksereita. Ja Janne vaan jatkaa sen biittiä, bum cha ka bum bum cha. Hitto.

Mutta kun tunti sitten alkaa, mulla menee aluksi ihan hyvin. Me pelataan korista ja mä olen siinä ihan hyvä. Mä en ole kovin pitkä niin että mä en yleensä yritä heittää koreja, mutta mä olen nopea pujahtamaan pois alta kun joku tulee kohti. Ja pelaaminen tyhjentää aivot kaikesta muusta. Mä ajattelen vaan sitä palloa. Mä en ihan oikeasti ajattele Eetua melkein lainkaan, kunnes se sitten äkkiä on mun edessä. Se katsoo suoraan muhun. Tai ehkä se katsoo palloa. En mä tiedä. Sen iho näyttää nihkeältä ja paita tarttuu ihoon.

Siellä laiturilla mä työnsin kädet sen paidan alle.

Mä pysähdyn. En mä mahda mitään. Sitten tyypit alkaa huutaa että mitä helvettiä, ei kovin kovasti mutta vähän kuitenkin. Pallo on Eetulla. Se on jotenkin ottanut sen. Se katsoo mua niin kuin ei tietäisi mitä tehdä, ja sitten se lähtee peruuttamaan sen pallon kanssa aika hitaasti. Mun pitäisi kai mennä sen päälle ja ottaa pallo.

”Mulla on vähän huono olo”, mä sanon kovaan ääneen ja otan pari askelta takaperin. ”Jos mä voisin mennä pukkariin hetkeksi.”

”Ei pyörrytä kentälle”, ope huutaa ja viittoo mut kohti pukuhuoneen ovea. Siellä mä sitten istun ja tuijotan lattiaa. Pallon ääni jymisee korvissa. Bum bum bum. Tai ehkä se on mun sydän. Mä näprään hikinauhoja joita mulla on kaksi molemmissa ranteissa. Mä pidän niitä aina kun pitää olla t-paidassa ja on paljon jengiä paikalla. Mutta joskus ne kutisee ihan hitosti.

Joku tulee. Mä suoristan selkäni ja odotan meidän liikunnanopea. Se on aika nuori ja reilu. Viime keväänä se näytti meille punnerruksia ja mä vähän niin kuin tuijotin sen persettä ja luulen että se huomasi. Mutta se ei sanonut mitään. Eikä näyttänyt siltä että sitä inhottaisi. Nyt se varmaan kysyy että pyörryttääkö mua tosiaan ja käskee mut sitten takaisin pelaamaan.

Mutta se onkin Eetu.

”Hei”, Eetu sanoo ja jää seisomaan parin metrin päähän musta. ”Sori.”

”Et sä tehnyt mitään”, mä sanon nopeasti. ”Mä varmaan söin vähän huonosti lounaalla.”

”Vittu”, Eetu sanoo tosi hiljaa, ”mä luulin että se oli mun charmi.”

Mä tuijotan sitä. Se tuijottaa mua. Jumppasalista kuuluu miten lattia tömisee ja jätkät hihkuu kun joku heittää korin.

”Mä sanoin opelle että mä tulen katsomaan mikä sun vointi on”, Eetu sanoo ja istuutuu mua vastapäätä. ”Vaikka mä kyllä toivon ettei sulla ole muuta hätää kuin että yksi komea tyyppi tuli yhtäkkiä ottamaan sulta pallon ja sä häkellyit.”

Mä en sano mitään, näprään vaan niitä hikinauhoja.

”Eikö nuo ole kuumat?”

Vittu. ”Ei, ne on ihan –”

”Haluatko sä näyttää mulle?” Eetu kysyy ja nyökkää kohti mun ranteita. Mä avaan suuni ja aion kai sanoa että en mä halua. Ei niissä ole mitään näyttämistä. En mä tehnyt niitä sen takia että voisin näytellä niitä ihmisille. Mitä vittua se kenellekään kuuluu että mulla oli paska olo. Mutta ne sanat jotenkin juuttuu mun kurkkuun.

Mä vedän sitä nauhaa toisesta kädestä kohti kyynärpäätä ja käännän ranteen niin että Eetu näkee. Se ei sano mitään, katsoo vaan. Mun käsi alkaa täristä. Tai mun jalkakin alkaa täristä. Ei mun varmaan pitäisi näyttää tätä sille. Mähän haluan että se tykkää musta.

”Milloin viimeksi?” se kysyy mutta katsoo edelleen mun käsiä.

”En mä muista. Pari viikkoa sitten.”

”Pari viikkoa sitten.”

Mä vedän hikinauhan takaisin. Ei silloin tullut edes verta.

”Juuso”, Eetu sanoo ja hieroo nenäänsä, ”voisitko sä soittaa mulle? Ensi kerralla?”

”Ensi kerralla?” En mä tajua mitä vittua se tarkoittaa.

”Kun susta tuntuu tuolta. Niin mä voisin puhua sulle ja…”

Mutta silloin opettaja tulee pukuhuoneeseen. Se kolistelee ovella ja katsoo meitä sitten kasvot hikisinä mutta tukka silti tosi hyvin. Se ei näytä siltä että sen mielestä ois yhtään omituista, että me vaan istutaan tässä ja katsellaan toisiamme.

”Juuso, mikä olo?” se kysyy. ”Pitääkö sun mennä terkkarille?”

”Kyllä mä pärjään.”

”Okei”, se sanoo. ”Hengitä hetki ja tule sitten. Eetu, viitsitkö katsoa että jos sitä alkaa pyörryttää niin se menee terkkarille.”

”Joo”, Eetu sanoo ja jää mun eteen istumaan. Opettaja menee. Me ollaan taas kahdestaan. ”Mennäänkö johonkin koulun jälkeen?” Eetu kysyy.

”Niin kuin minne?” Mutta mun sydän kyllä jo hakkaa.

”Jonnekin missä ei ole muita.”

Mä katson sitä ja nieleskelen. ”Kyllä se käy.”

[liljankukka]

Jeeee!!! <33333

Nämä on niin ihania poikia, taas yksi otp lisää Suloista tuo heidän tekstittely ja kuinka Juuso odotti niitä viestejä, muttei halunnut vaikuttaa epätoivoiselta! :3 Tykkään siitä, että nämä on kirjoitettu Juuson näkökulmasta, vaikka olisi varmasti hyvä myös Eetun näkökulmasta :>> Ihana Eetu, kun sanoi Juusolle, että soittaa kun tuntuu pahalta! :3

En malta odottaa seuraavaa lukua, kun tämä jäi tuommoiseen kohtaan! <33

[Vendela]

Missähän mielentilassa olen tuota edellistä kommenttia oikein kirjoittanut Siis tietenkin tässä on syksy! Ja hyvä myös kuulla ettei angsti ole tuollaista "kaikki paskaksi"-angstia. Huh, huokaisin helpotuksesta, mutta kun on sinun tekstistä kyse niin koskaan ei voi olla aivan satavarma

No sitten näihin kahteen osaan. Sanoinkin jo varmaan, että kiva kun osat tulee tälleen nopsaan vaikka nämä kommentit laahaavatkin vähän perässä

Oi kun tuossa Mökki-osassa oli käsinkosketeltavissa se ihana epävarmuuden fiilis. Kaikki on ollut ensin ihan mahtavaa ja ihanaa ja toiveet on täyttynyt, mutta sitten seuraavana aamuna on tosi vaikea pukea sanoiksi niitä fiiliksiä. Ja kaikki on muutenkin vähän jännää toisten läsnäollessa. Tykkään ihan älyttömästi tämmöisestä

Pukuhuone-osassa oli myös ihanan paljon tätä "tykkään susta mutta en uskalla sanoa sitä ääneen kun pelottaa ja kaikkea"-fiilistä <3 Tuo Juuso on kyllä symppis noiden tunteidensa kanssa ja nyt minua kiinnostaisikin kovasti tietää, että mitähän Eetu oikein ajattelee. Hän vaikuttaa olevan niin cool, mutta luulen että kyllä sielläkin käydään varmaan aikamoista vääntöä sisäisesti. Joten muuttuuko tässä näkökulma jossain vaiheessa?

Tuo viiltely on tosi kurjaa, mutta onneksi Eetulla on aika huippu asenne siihen. Toivottavasti Juuso nyt ottaa kopin tästä ja soittaa oikeasti Eetulle kun seuraavan kerran ahdistaa. Tämän osan loppu oli ihana ja jäin kaipaamaan lisää sukkoja, toivottavasti niitä saadaan pian!

Kiittäen,
Vendela

[lurikko]

A/N: liljankukka, kiitos! Eetu on mustakin aika ihana, ehkä pitää olla tuollainen ihana ymmärtäväinen hahmo pehmentämässä tässä tarinassa Juuson vähän surullisempia tunnelmia niin että kokonaisuus säilyy toiveikkaana :')

Vendela, kiitos! Pitäisi ehkä keksiä sille kaikki paskaksi -angstille joku ihan oma termi niin sitten siitä vois kätevästi varoittaa lukijoita eikä sitä saattaisi sekoittaa tällaiseen ihan tavalliseen toiveikkaaseen ja onnelliseen angstiin Ihanaa että Juuso vaikuttaa symppikseltä ja Eetu coolilta!


**


4. METSÄSSÄ

Puunrunko painaa mun selkää vasten. Kyljen kohdalla on varmaan joku oksa. Mä koettaisin siirtyä mutta mun polvet on ihan velliä ja pää myös. Ja Eetulla on kädet mun kaulalla ja kun se suutelee mua niin kaikki mun ajatukset sumenee. Mä mietin vaan sitä. Mä haluan että me ollaan tässä aina. Mä haluan että se painaa mut tätä puunrunkoa vasten niin lujaa että mä tiedän etten pääse mihinkään. Sitten mun ei tarvitse ajatella että mitä tästä tulee.

”Sori”, se sanoo ja astuu vähän kauemmas musta. Se kuitenkin jättää kätensä mun olkapäälle. Mulla on villapaita mutta mä tunnen sen sormenpäät silti. ”Vähän innostuin.”

”Ei se haittaa”, mä sanon. Mun ääni kuulostaa hengästyneeltä. Nostan käden alahuulelle ja kokeilen että tuntuuko se jotenkin purrulta. Eetu hymyilee hiton leveästi.

”Sori tuostakin. En kai mä suutele liian kovaa?”

”Et yhtään”, mä sanon.

”Ei kun oikeasti”, se sanoo vähän hiljaisemmalla äänellä. Sen sormet liikkuu mun niskassa. Mä nojaan sen kättä vasten ja mietin että vittu mikä tunne. Mä en tiennyt että kosketus voi tuntua tältä. ”Ehkä mä puraisin sua vahingossa.”

”Ei kun mä tykkäsin siitä.”

”Vittu”, se sanoo niin kuin mä oisin jotenkin ihmeellinen.

”Pää kiinni.”

”Silloin kun mentiin sinne mökille”, se sanoo ja pyörittää sormenpäitä mun hiuksissa, ”kun oltiin autossa matkalla sinne, niin mä halusin suudella sua niin kovasti. Sä näytit niin hiljaiselta. Vähän surulliselta. Mä ajattelin että mä suutelisin sua ja sitten sä hymyilisit.” Se on hetken hiljaa. ”Mutta se ei taida olla niin yksinkertaista.”

”Kyllä mä hymyilen”, mä sanon ja hymyilen.

”Sitten me pelattiin kalja-Kimbleä ja mä näin sun ranteet kun sä kurkotit painamaan sitä nappia. Sä piilotat ne aika hyvin. Mä huomasin vaan koska katsoin sua niin tarkasti.”

”Totta kai mä piilotan ne hyvin”, mä sanon ja nojaan pääni puunrunkoa vasten. Eetun käsi putoaa mun olkapäälle ja jää siihen. Äkkiä tekee mieli työntää se pois. En mä jaksa että se puhuu niistä arvista.

”Sitten myöhemmin sä menit ulos”, se sanoo, ”ja mä ajattelin että hitto jos mä en nyt uskalla niin en ikinä. Tai että voiko olla parempaa tilaisuutta.”

”Parempaa tilaisuutta mihin?”

”No puhua sulle.”

”Ai mun arvista?”

”Ei niistä”, se sanoo ja silittää peukalolla mun solisluuta paidan läpi, ”tai no joo, ehkä niistäkin. Mutta siis puhua sulle. Selvittää että voisitko sä olla kiinnostunut.”

”Sä sanoit että olit nähnyt että mä katson sua.”

”Niin. Mutta en mä ollut ihan varma. Mä ajattelin että ehkä mä haaveilin vaan.”

”Kyllä mä olen”, mä sanon ja nielaisen, ”kiinnostunut.”

”No siltä vaikuttaa”, se sanoo ja virnistää, ”vai mitähän muuta se äskeinen ois voinut olla.”

”En mä vaan tiedä.”

”Mä luulen”, se sanoo ja työntää polven vähän mun jalkojen väliin. Mun hengitys takkuaa. ”Mä luulen että sä haluat mua.”

”Vitut haluan.” Hitto että se on kuuma. Se silittää mun tukkaa enkä mä mahda mitään, mä painan päätä sen kämmentä vasten niin kuin kissa joka puskee kun joku silittää. Mä vaan haluan että se koskee muhun edelleen. Se nauraa hengästyneellä äänellä mutta ei onneksi liikuta sitä hiton jalkaansa. Mä varmaan vikisisin jos se nyt nostais polveaan vähän korkeammalle.

”Mä olen niin iloinen”, se sanoo, ”siitä että mä tulin juttelemaan sulle. Ja että mä kerroin sulle että olen homo. Sä näytit niin yllättyneeltä.”

”Mä olinkin. Mä en ollut tajunnut että sä voisit…”

Puiden takaa kuuluu askelia. Mä suljen suuni ja Eetu vilkaisee olkansa yli. Me käveltiin jonkin matkaa pururataa pitkin ja sitten mentiin metsään kun ketään ei näkynyt. Täällä on mäntyjä tai mitä nuo puut on sillä tavalla aika tiheästi ettei tänne näy polulta. Ne taitaakin olla pajuja. Ja on täällä kuusiakin. Mutta periaatteessa joku koiranulkoiluttaja voisi hypätä metsään ja nähdä meidät.

”Säkö et ole ikinä kertonut kenellekään”, Eetu sanoo kun askeleet on menneet ohi, ”paitsi mulle?”

”En.”

”Mietitkö sä ikinä että haluaisit?”

”En mä tiedä.”

”Niin kuin silloin perjantaina”, Eetu sanoo, ”kun Janne rupes puhumaan Scarlett Johanssonin tisseistä.”

Mä muistan sen kyllä. Mä nauroin. Niin mä yleensä teen, kun tissit mainitaan. Ei kai siinä muutakaan voi.

”Sä nauroit”, Eetu sanoo, ”ja mä mietin että hitto, meidän pitäis voida sanoa että meitä ei kiinnosta vittuakaan. Mutta ei me kumpikaan sanottu. Jannen ois pitänyt puhua tytöille, niitä ois varmaan kiinnostanut enemmän kuin sua ja mua.”

Mä katson Eetua. Se puree alahuultaan. ”En mä voi kertoa.”

”Jos joku lenkkeilijä löytäisi meidät”, se sanoo, ”niin mä vaan suutelisin sua lujempaa.”

Mä nostan kädet sen olkapäille. Se näyttää ihan hiton ilahtuneelta ja mulla on lämmin läikehtivä olo. Sitten se kurottautuu suutelemaan mua. Meidän kropat ei edes oikeastaan ole vastakkain ja silti musta tuntuu kuin ois. Kuin mä oisin litistyneenä Eetun ja maailman väliin. Mutta tässä mä haluan olla.

”Haluatko sä tulla meille?” se sanoo mun suuhun.

”Mitä?”

”Vaikka huomenna. Mulla on futisharkat illalla mutta ennen sitä.”

Mä laitan käden sen kaulalle. Se nojaa vähän taaksepäin. Hitto että sen silmäripset on pitkät. ”Eetu –”

”No hitto”, se sanoo, ottaa askeleen kauemmas ja suoristaa paitaansa. ”Sä haluat vaan pussailla metsässä.”

”En mä halua vain…”

”Edetäänkö me liian nopeasti? Siitäkö se johtuu?”

”Ehkä”, mä sanon ja nieleskelen.

Se katsoo mua liian tarkkaavaisesti. ”Sä et halua että kukaan tietää.”

Mun tekee mieli tönäistä sitä rintaan. Ihan vähän vaan. Mä kysyisin että kuka saa tietää mitä. Niin mä kysyisin. Koska mehän ollaan vaan pussailtu laiturilla ja liikuntapuistossa. Ei tämä tarkoita vielä mitään. En mä ole niin hölmö että kuvittelisin että me ollaan yhdessä tai jotain. Mutta se kyllä katsoo mua niin kuin sitä pelottaisi että mitä mä vastaan. Ja mä tykkään siitä ihan hitosti. Mä en osannut edes kuvitella että joku tuollainen tyyppi voisi tykätä musta, joku tuollainen hauska ja hyvännäköinen ja ystävällinen. Hauska ja hyvännäköinen ja ystävällinen poika. Ja se on nähnyt mun arvetkin.

”Eetu”, mä sanon ennen kuin ehdin estää itseni. Mun ääni kuulostaa pieneltä ja maanittelevalta. Inhottaa olla tällainen. Mun pitäisi sanoa että ei mua haittaa kuka tietää. Me voidaan vaikka kuuluttaa tästä aamulla. Keskeytetään rehtori kun se lukee taas Pikku Prinssiä. Mä sanon mikkiin että mä olen muuten homo ja haluan että Eetu Heikkinen panee mua. Sitten kaikki tietää.

”Hitto”, Eetu sanoo ja nostaa taas käden mun kasvoille, painaa sen mun niskaan ja vetää mut lähemmäs ja suutelee. ”En mä halua hoputtaa. Sori. Tuntui vaan että sä haluat piilottaa mut.”

Niinhän mä haluankin. Tai en halua mutta en mä kestä muuta vaihtoehtoa. Mä suutelen sitä niin hyvin kuin osaan.

”Tai niinhän sä haluatkin”, se sanoo mun suuta vasten. ”Mutta kyllä mä ymmärrän. Siitä on niin hiton vaikea kertoa kun kaikki luulee sua heteroksi. On niin vaikea sanoa että ne on väärässä.”

”Mutta sä haluaisit –”

”Mä vaan ajattelen”, se sanoo ja suutelee mua aika märästi, ”että jos mä löytäisin jonkun jonka kanssa mä haluan olla, niin sitten mä haluaisin olla sen kanssa. Mä haluaisin että se tulisi mun luo kylään. Mä voisin keittää teetä ja näyttää sille mun huoneen.”

”Ai sun huoneen.”

”Se vois istua mun sängyllä ja katsella, kun mä esittelisin mun tennarikokoelman.”

”Ei sulla ole tennarikokoelmaa.”

”Totta kai mulla on”, se sanoo ja hymyilee vinosti. ”Haluatko nähdä sen?”

Myöhemmin me kömmitään metsästä pururadalle juuri kun pari koiranlenkittäjää tulee mutkan takaa. Ne katsoo meitä vähän oudosti mutta eivät tietenkään sano mitään. Mun tekee koko ajan mieli kokeilla suuta. On niin suudeltu olo. Mutta mä hillitsen itseni ja välillä huomaan että Eetu hymyilee itsekseen.

Sitten me haetaan pyörät liikuntatalon vierestä. Mä poljen kotiin kiertoreittiä ja katson välillä olkani yli. Meidän pihalla vien pyörän autotalliin ja koetan tarkistaa että kaikki on kunnossa, siis että mun paita on suorassa eikä tukassa ole havunneulasia tai muuta ja ettei näytä siltä että kukaan ois suudellut mua.

”Juuso”, äiti huutaa kun mä avaan ulko-oven, ”täällä on sämpylöitä, tule syömään! Oliko teillä näin myöhään koulua?”

Mä menen keittiöön. Äiti hymyilee mulle pöydän takaa. Mä hymyilen takaisin vaikka on niin levoton olo että ahdistaa. Radio Deissä puhutaan Israelin tilanteesta.

[liljankukka]

Vooooi!! ;;; <33333

Nää kaksi on niiin suloisia! :3 Tavallaan ymmärrän Juuson halun ns. "piilottaa" Eetun muilta, mutta silti käy vähän sääliksi Tykkäsin kuitenkin kamalasti tuosta heidän kahdenkeskeisestä hetkestä tooosi paljon! <333

”Silloin kun mentiin sinne mökille”, se sanoo ja pyörittää sormenpäitä mun hiuksissa, ”kun oltiin autossa matkalla sinne, niin mä halusin suudella sua niin kovasti. Sä näytit niin hiljaiselta. Vähän surulliselta. Mä ajattelin että mä suutelisin sua ja sitten sä hymyilisit.” Se on hetken hiljaa. ”Mutta se ei taida olla niin yksinkertaista.”

”Kyllä mä hymyilen”, mä sanon ja hymyilen.

”Sitten me pelattiin kalja-Kimbleä ja mä näin sun ranteet kun sä kurkotit painamaan sitä nappia. Sä piilotat ne aika hyvin. Mä huomasin vaan koska katsoin sua niin tarkasti.”

”Totta kai mä piilotan ne hyvin”, mä sanon ja nojaan pääni puunrunkoa vasten. Eetun käsi putoaa mun olkapäälle ja jää siihen. Äkkiä tekee mieli työntää se pois. En mä jaksa että se puhuu niistä arvista.

”Sitten myöhemmin sä menit ulos”, se sanoo, ”ja mä ajattelin että hitto jos mä en nyt uskalla niin en ikinä. Tai että voiko olla parempaa tilaisuutta.”

”Parempaa tilaisuutta mihin?”

”No puhua sulle.”

”Ai mun arvista?”

”Ei niistä”, se sanoo ja silittää peukalolla mun solisluuta paidan läpi, ”tai no joo, ehkä niistäkin. Mutta siis puhua sulle. Selvittää että voisitko sä olla kiinnostunut.”

”Sä sanoit että olit nähnyt että mä katson sua.”

”Niin. Mutta en mä ollut ihan varma. Mä ajattelin että ehkä mä haaveilin vaan.”

”Kyllä mä olen”, mä sanon ja nielaisen, ”kiinnostunut.”

”No siltä vaikuttaa”, se sanoo ja virnistää, ”vai mitähän muuta se äskeinen ois voinut olla.”

”En mä vaan tiedä.”

”Mä luulen”, se sanoo ja työntää polven vähän mun jalkojen väliin. Mun hengitys takkuaa. ”Mä luulen että sä haluat mua.”

”Vitut haluan.” Hitto että se on kuuma. Se silittää mun tukkaa enkä mä mahda mitään, mä painan päätä sen kämmentä vasten niin kuin kissa joka puskee kun joku silittää. Mä vaan haluan että se koskee muhun edelleen. Se nauraa hengästyneellä äänellä mutta ei onneksi liikuta sitä hiton jalkaansa. Mä varmaan vikisisin jos se nyt nostais polveaan vähän korkeammalle.

Pakko lainata ihan koko homma, koska voi kuinka ihana!! <333333 Nää pojat on niin ihania, siis en vaan kestä :>> Eetu on aivan ihana, haluan oman Eetun! :3

Tää oli tosi kiva, kun oli suloista pussailua, mutta myös syvällisempää juttelua. Näistä on niin kiva lukea, en halua että tämä loppuu koskaan! :< Mutta samalla haluan lisäää

Kiitos taas tästä, oli ihana! <333

[Vendela]

Tarina meni tosi kivasti eteenpäin ja Juusosta saatiin paljon uutta tietoa. Onkohan niin ettei Eetukaan tiedä aivan kaikkea mitä Juuso piilottelee. Tuossa lopussa heräsinkin heti kysymys, että mitenhän uskonnollinen Juuson perhe onkaan? Ja sitten mietin, että mikähän sen viiltelyn takana itse asiassa onkaan. Odottelen kuitenkin, että mitä tarina tuo tullessaan

Ihanaa, että tässä oli niitä suukkoja, tykkään niistä niin paljon Metsässä pussailu on suloista ja molemmat on jotenkin tosi ihania poikia. Nuo on mahtavia tunteita, kun haluaisi sanoa enemmän mutta ei uskalla kun pelkää että toinen ei ymmärrä. Eetu on edelleen se rohkeampi ja hyvä niin, Juuso näköjään tarvitsee tuollianen vakaan kallion rinnalleen.

Jos on pehmo-PWP niin eikö voi olla pehmo-angsti? Silleen vois erottaa tuon rankemman angstin sellaisesta "ihan hyvin tässä käy"-angstista? Tai sitten minun vain pitää lakata lukemasta varoituksia ja luottaa että et kirjoita mitään pahaa Mutta ongelma on tosiaan minun, ei missään nimessä sinun! Mitäs olen tämmöinen "haluan vain vaaleanpunaisia päiväunia ja hattaraa"-typpi

Kiitos tästä, oli hyvä osa!

Vendela

Typo: Sä näytti niin yllättyneeltä

[lurikko]

A/N: liljankukka, kiitos! Tässäkin luvussa on sekä pussailua että juttelua

Vendela, kiitos! Pehmo-angsti on kyllä tosi toimiva sana, ja sitähän tää tarina just on!


Nyt viitosluku! En ole ihan varma että postailenko näitä lisää viikonloppuna vai pidettäisiinkö parin päivän tauko, katsotaan!


**


5. LIUKUMÄESSÄ

Ella selittää jotain juttua. Iida nojaa kaiteeseen, sillä on kuulemma huono olo. Janne lukee puhelimella jotain artikkelia joka kuulemma kertoo mitkä on hyviä ilmaisia plugareita Logiciin, sitten kun se saa sen asennettua ja rupeaa tekemään biittejään. Mä istun toiseksi alimmalla rappusella ja koetan kuunnella mitä Ella sanoo, ja Eetu istuu mun vieressä ja tuoksuu ihan hiton hyvältä. Mä en tiedä miten se sen tekee. Mä haluaisin työntää nenän sen huppariin.

Sitten jonkun vitsin jälkeen se taputtaa mua polveen.

Mutta ei siinä mitään. Sehän vaan näyttää siltä, että me ollaan kavereita. Eilen kun mä tulin kouluun, mulla oli hirveän outo olo koko aamupäivän ennen kuin mä näin Eetun ensimmäisen kerran. Mutta se vain hymyili mulle eikä se edes ollut mitenkään erityisen homo hymy. Tai mistä mä sen tiedän. Mutta musta tuntui ettei kukaan sellaisesta älyä mitään.

Niin että sen jälkeen mulla on ollut vähän parempi olo. Eilen me kirjoiteltiin vähän WhatsAppissa mutta ei pussailtu missään metsässä, ja mä kuvittelin että vaan laittaisin sille viestin että tulen nyt sinne. Sitten mä menisin. Se avaisi mulle oven. Mä suutelisin sitä kynnyksellä. Mä työntäisin sen eteiseen kenkien yli ja tervehtisin sen äitiä ja sitten työntäisin sen rappuset ylös ja sen huoneeseen ja sängylle ja siihen mun mielikuvitus sitten loppuikin. Tai sanotaanko että sitten mun oli pakko miettiä jotain muuta, koska äiti ja isä istui olohuoneessa ja meidän seinät on ohuet.

Tänään mä olen ollut kaikki välitunnit Ellan ja Idan kanssa, ja Janne ja Eetu on löytänyt meidät jotenkin. Ei mua haittaa. Ainakaan mun ei tarvitse pelätä että mä vilkuilen Eetua käytävän poikki tai jotain muuta noloa.

Mutta iltapäivällä mä olen menossa kuviksen luokkaan ja se tulee käytävällä mua vastaan sellaisessa rauhallisessa kulmassa. Mä pysähdyn. Sekin pysähtyy. Sitten se korjaa reppua olkapäällä ja sanoo että taisi unohtaa kirjansa. Mä lähden kävelemään ja se lähtee kävelemään samaan suuntaan. Me kävellään kuviksen luokan ohi. Me kävellään vielä eteenpäin kunnes tullaan sille käytävälle joka ei johda mihinkään. Tai on siellä joku liikuntavälinevarasto mutta kuka sinne menee. Eetu roikottaa reppuaan olkapäällä ja mä katselen sen ohi ja kallistelen päätäni. Ihan kohta alkaa kuviksen tunti ja mun pitää mennä.

”Juuso”, se sanoo ja ottaa askeleen mua kohti. Mä en oikein tiedä mihin suuntaan kävelisin. Ehkä on parasta että mä pysyn paikallani. Se pysähtyy mun eteen ja vilkuilee ympärilleen, mutta mä en pysty katsomaan muuta kuin sitä. Mun sydän on noussut kurkkuun. ”Hei”, se sanoo ja suutelee mua sitten ihan nopeasti.

”Hei”, mä sanon ja suutelen sitä ihan yhtä nopeasti.

”Mitä sä teet iltapäivällä?” se kysyy ja jää seisomaan niin lähelle mua että mä haistan sen deodorantin. Tai sen tuoksun. Ehkä se ei ole sen deodorantti vaan henkilökohtainen tuoksu joka sekoittaa mun pään. Sillä se viettelee mut. Hitto.

”En varmaan mitään”, mä sanon.

”Haluaisitko sä –”

Mutta se ei ehdi sanoa sitä loppuun, koska liikuntavälinevaraston ovi avautuu. Mä en ole ikinä nähnyt että liikuntavälinevaraston ovi avautuu. Mä olen niin häkeltynyt etten ensin edes tajua astua kauemmas Eetusta. Ja sitten onkin liian myöhäistä.

”Ai moi pojat”, liikunnanope sanoo ja katsoo meitä molempia vuorotellen. Mä tajuan että me ollaan aika lähekkäin. Tajuan sen niin kuin hidastetusti, sillä tavalla etten pysty tekemään mitään. ”Mä kävin etsimässä jumppapalloja mutta puolet niistä on puhkaistu.”

”Ai jaa”, Eetu sanoo. Sen ääni kuulostaa vähän ohuelta.

”Onneksi kuntopiiri on aina hyvä ratkaisu”, liikunnanope sanoo, hymyilee leveästi ja kävelee meidän ohi. Me tuijotetaan sen perään. Se häipyy kulman taakse ja hetken mä luulen että se on alkanut viheltää, mutta ääni taitaakin tulla ilmastoinnista.

”Hitto”, Eetu sanoo ja naurahtaa.

”Mun pitää mennä tunnille”, mä sanon ja kävelen pois ennen kuin Eetu ehtii sanoa mitään. Vasta kuviksenluokassa alkaa vähän kaduttaa. Mä tuijotan paperia ja mietin että mitä hittoa mä rupesin panikoimaan. Liikunnanope ei edes nähnyt mitään. Ja ei aikuiset varmaan tajua vaikka näkisikin. Tai jos tajuaa niin ei kerro kenellekään mun kaverille. Eikä mun kaverit välttämättä kertois mun vanhemmille. Mutta sitten mä tajuan että olen hangannut punaista väriä siveltimeen jo jonkin aikaa.

Seuraavalla välkällä Eetua ei näy. Mä pujahdan karkuun Ellalta ja Iidalta ja istun lattialle patterin viereen kemianluokan edessä. Sinne ei kukaan tule. Tuijotan puhelinta vähän aikaa ennen kuin avaan WhatsAppin.

Juuso 13:48: Sori.

Eetu 13:49: Ai mistä?

Juuso 13:51: No kun mä juoksin karkuun
Juuso 13:51: Kun se liikanope tuli siihen

Eetu 13:52: No et sä nyt niin lujaa juossut
Eetu 13:54: Kyllä mä älyän
Eetu 13:55: Älä mieti sitä

Juuso 13:59: Sä olit kysymässä jotain
Juuso 13:59: Silloin ennen ku se ope tuli siihen

Sitten mä joudun odottamaan melkein tunnin, koska meidän kemianopettaja on tosi tarkka puhelimista ja mä olen melkein eturivissä.

Eetu 14:01: Ai niin
Eetu 14:01: Mä kysyin että mitä sä teet tänään

Eetu 14:05: Tai sen sä varmaan muistatkin
Eetu 14:06: Mutta siis mietin että jos mentäis jonnekin

Eetu 14:11: Ei sinne liikuntapuistoon jos et haluu

Eetu 14:17: Mutta voidaan mennä sinnekin

Eetu 14:21: Nyt mä vasta tajusin että sä oot tunnilla etkä siksi vastaa
Eetu 14:21: Vittu sori
Eetu 14:22: Sulle on miljoona viestiä sitten kun saat puhelimen taas käteen

Eetu 14:28: No vitut. Sitä mä vielä että mä pääsen neljältä
Eetu 14:30: Jos sä haluut niin mennään jonnekin
Eetu 14:31: Saat päättää
Eetu 14:33: Mulle käy kaikki

Eetu 14:41: Kai sä tajuat että mä tykkään susta ihan hitosti

Mä koetan lakata hymyilemästä koska Ella tuijottaa. Mutta en mä mitään mahda. Sitten tulee sopiva rykelmä ykkösiä vastaan ja mä pujahdan niiden välistä karkuun.

Juuso 14:52: Voidaanko nähdä siinä vanhalla leikkipaikalla lähellä satamaa
Juuso 14:53: Tiedätsä sen

Eetu 14:53: Joo tiedän
Eetu 14:54: Milloin

Juuso 14:56: Mä meen neljän jälkeen
Juuso 14:57: Oon siinä varmaan viis yli

Eetu 14:58: Joo mä tuun myös
Eetu 15:01: Oota mua sitten

Viisi yli neljä mä odotan sitä leikkipaikalla. Se on sellainen umpeenkasvanut paikka mitä kukaan ei käytä ja missä kaikki ne leikkilaitteet rätisee ja huojuu. Kaupunki ois varmaan vienyt ne pois jos niillä ois ollut rahaa. Mä istun keinussa joka on mulle pieni niin että kettingit pureutuu lantioon. Kymmenen yli rupean miettimään että mitä jos se ei tulekaan. Jos sille tulikin jotain muuta. Tai jos se vaan muutti mielensä. Mietin että pitäisikö kävellä pyörälle niin en näyttäis niin siltä että odotan sitä. Voisin leikkiä että ihan sattumalta pysähdyin tähän. Mutta sitten mä näen kun se ajaa hiekkatietä mua kohti. Sen pottakypärän remmi on auki ja tukka sojottaa kypärän alta. Ja se hymyilee.

”Sori”, se sanoo kun se ehtii mun luo, hyppää alas pyörän selästä ja jää seisomaan mun eteen. ”Mulla kesti kauemmin kuin mä luulin.”

”Ei se mitään”, mä sanon.

Se ottaa kypärän pois ja tuuli työntää sen tukkaa naamalle. Mä haluaisin työntää sen syrjään. Sormia kihelmöi.

”Voinko mä suudella sua?” se kysyy.

Mä nyökkään.

Mä en kyllä uskalla suudella sitä pitkään. En tällaisessa paikassa. Eihän täällä kukaan käy mutta kukaan vaan vois tulla vahingossa. Mä menen keinumaan ja se juttelee mitä sattuu, sen futistreeneistä ja leffoista mitä se on katsonut ja sen elämästä muutenkin. Välillä se kysyy multa jotain niin sitten mä vastaan. Mulla on tavallaan aika kiva olo siitä että tuntuu että se haluaa oppia tuntemaan mut. Mutta mä myös pahoin pelkään ettei mun elämä ole kovin kiinnostavaa. Enhän mä harrasta mitään erikoista. Vähän piirrän. Ja sitten mun perhe on vähän outo. Ja kun mä olen tällainen vähän surullinen tyyppi muutenkin.

”Et varmaan pääse tuota liukumäkeä ylös”, se sanoo kun on lopettanut kyselemisen. Se nyökkää kohti liukumäkeä. Mä katson. Liukumäki on ihan ruosteessa eikä kovin pitkä.

”No kyllä pääsen.”

”En usko.”

Mä jätän repun hiekkaan ja lähden kiipeämään. En tajua miten se voi olla niin liukas vaikka on niin ruosteessa. Mutta mä pääsen kyllä eteenpäin. Käsiä pakottaa mutta mä pääsen ylös. Ja sitten mä olen siellä ja käännyn ympäri, ja Eetu on hiekassa siinä liukumäen alla ja katsoo mua.

”Laske tänne.”

”En mä voi”, mä sanon. Mä olen vieläkin ihan hengästynyt. ”Mähän tulisin sun…”

”Mun syliin”, se sanoo ja hymyilee koko suulla. Hitto.

”Sä litistyt.”

”Enkä litisty. Mä otan sut vastaan.”

Mä katson että missään ei näy ihmisiä. Täältä ylhäältä näkee aika hyvin. Ja sitten mä irrotan otteen reunoista ja työnnän itseni mäkeen, paitsi että se on ihan hiton hidas niin että mä vaan liu’un hidastetusti sen ruosteen läpi. Mutta sitten Eetu on siinä ja mä kuitenkin tömähdän sitä vasten aika lujaa. Se kaatuu selälleen hiekkaan ja mä yritän nousta pois sen päältä, koska hitto, en mä halunnut satuttaa sitä. Sitten tajuan että se nauraa. Se laittaa kädet mun vyötärön ympäri ja pussaa mua märästi eikä ihan osu suulle. Mä pussaan takaisin. Mun kädet on hiekassa ja polvet on hiekassa mutta hitot siitä. Sillä on sormet mun paidan alla. Sillä on sormet mun kylkiluiden kohdalla. Ne kulkee mun kylkiluita pitkin ja melkein kutittaa mutta ei ihan, tai sillä toisella tavalla. Mä koetan hengittää mutta se on ihan hiton vaikeata nyt. Sitten se suutelee mua suulle. Ihan kunnolla.

”Kai sä tajuat että mä voisin olla sun poikaystävä”, se sanoo vähän myöhemmin kun makaa selällään hiekassa ja mä istun vähän niin kuin sen lantion päällä. Se näyttää niin onnelliselta. ”Sano vaan niin mä olen.”

Mun kurkussa on tuhat möykkyä. ”En mä uskalla.”

”Ai mitä et uskalla”, se sanoo ja työntää sormia ylöspäin mun paidan alla. Ne on melkein mun kainalossa. ”Et uskalla tykätä musta.”

Mä laitan silmät kiinni mutta en kovin pitkäksi aikaa, koska mitä jos joku tulee enkä mä huomaa.

”Juuso”, se sanoo hiljaisella äänellä, ”ei sun tarvitse kertoa kenellekään. Ei ainakaan vielä. Mä olen sun salainen poikaystävä.”

”Joo”, mä sanon. Mutta mä en sano että joskus mä mietin että mä en voi kertoa ikinä. En vaan voi. Koska en uskalla. Musta ei vaan ole siihen. Mä en kestä sitä kun ihmiset yllättyy, tai okei, sitä kun äiti ja isä yllättyy. Kun ne luuli että mä olen ihan erilainen kuin mä olen.

”Voitko sä olla mun”, Eetu sanoo ja nuolaisee huuliaan, ja hitto se näyttää urpolta, ja niin kuumalta, ”mun salainen poikaystävä?”

”Joo. Ihan sama.”

”Ihan sama?” Nyt se kutittaa mua kyljestä.

”Ei kun kyllä mä olen.”

”Hyvä”, se sanoo ja hymyilee. ”Mä jo luulin että jos sulla on joku toinen mies kierroksessa.”

Toinen mies. Voi hitto. Mä tuijotan sitä ja se alkaa nauraa.

”Kiva kun sä istut mun päällä”, se sanoo sitten, ja mä mietin että miten hitossa se ei jo lopeta puhumista, ”mutta jos sä jatkat tuota niin mun pitää varmaan jäähdytellä aika pitkään ennen kuin mä pystyn menemään kotiin. Niin että ehkä voitais vaihtaa toisin päin vaihteeksi.”

Mä nousen seisomaan ja pudistelen hiekkaa vaatteista, ja se kohottautuu istumaan ja oikoo farkkuja lantion kohdalta niin kuin ei ois millänsäkään. Mä en kestä kun se on tuollainen. Mä nieleskelen ja työnnän kädet taskuihin kun en tiedä mitä tehdä niille, ja sitten mä potkin hiekkaa ja kävelen ympyrää sillä aikaa kun se kömpii pystyyn.

”Hei”, se sanoo, tulee mun luo, laittaa käden mun niskaan ja suutelee nopeasti, ”mennään rantaan kävelemään. Tästä menee se polku kallioille. Jos siellä ei ole ketään niin voidaan pussailla siellä.”

”Mä työnnän sut järveen”, mä sanon.

”Etkä työnnä”, se sanoo.

En mä työnnä.

[liljankukka]

Voiiii!! ;;; <3333333

Mä ihan sulan näille kahdelle :>> Jotenki tosi suloista kuinka Juuso on niin huolestunut siitä että joku huomaa sen ja Eetun välillä olevan muuta kuin ystävyyttä :3 Eetu on niin ihanan ymmärtäväinen, en kestä! <3 Nuo viestit on kanssa tosi suloisia! :3 Ja voii ihana tuo leikkipuisto ja liukumäkikohtaus! :>> Ja salainen poikaystävä, awwww! <333 Toivon, että Juuso vielä rohkenee ja pojat voivat olla yhdessä ihan julkisesti, ilman mitään pelkoa siitä että joku näkee! :>

Kiitos tästä, oli taas ihana luku! <3

[nannu]

Tää on hemmetin hyvä, tykkään kympillä. Pitääkö sanoa muuta? Kai yritän, vaikka olennaisin tuli jo tossa.

Tykkään siitä, miten lähellä Juusoa kertojan ääni on. Tai siis toki, kun Juuso on kertoja, mutta siis ollaan aika sisällä sen ajatuksissa ja vähän jopa tajunnanvirrassa. Semmosta oikeen aitoa pomppimista asiasta toiseen. Ja tuttua muiden keskellä yksin tai ajatuksissa ihan muualla kuin siinä hetkessä olemista.

Vendela mainitsikin, että Eetun asenne Juuson viiltelyyn on hieno. Samaa mieltä, mutta mun huomion kiinnitti vielä enemmän se, miten hienosti Juuso itse siihen suhtautuu <3 Voisi sanoa, että asia on pojille liiankin helppo, samoin kuin homouden keskinäinen myöntäminen, mutta en sano niin. Pidän näistä jutuista juuri näin.
Juuson toistuva halu työntää Eetu järveen <3

Mä ainakin samaistun moneen teinimäisyyteen ja yksityiskohtaan tässä. Mökkibileiden jälkeinen koomailu, ajatusten lumipalloefektit, puhelimen vilkuilu ja ei vilkuilu, koripallon töminä liikkasalissa kun keräilee itteään pukkarissa… Tosin teinivuosistani on kyllä jo aikaa, joten nykyteinien meiningeistä en osaa niin tarkkaan sanoa. Mutta väliäkö sillä, toimii kun toimii (: Ja monen jutun kanssa bondailen ihan nykyisenä itsenänikin. Juuson epävarmuus ja jumittelu, Eetun halu olla läsnä ja auttaa. Ja öh, päin puita painaminen ja toinen istumassa päällä toki myös No niin tähän on varmaan hyvä lopettaa.

Kiitos paljon. Hienoa, että tästä tuli moniosainen

[lurikko]

A/N: liljankukka, kiitos! Eetu on kyllä ollut tosi ymmärtäväinen, mä rupesin jo siinä ykkösluvussa kirjoittamaan sitä sellaiseksi superihanaksi kun sen piti olla Juuson ihana ihastuksen kohde ja sellaiseksi se sitten on jäänytkin! Mutta ehkä tuollaisia eetuja on oikeestikin olemassa

nannu, kiitos, ihanaa kuulla että tykkäät! Mä halusin tähän noita vaikeita juttuja mutta sitten kuitenkin halusin kirjoittaa tätä ennen kaikkea sellaisena aika lohduttavana tarinana jossa mihinkään pahaan ei sitten kuitenkaan sukelleta niin syvälle että jäisi paha olo Tai no homouden myöntämisen keskinäinen helppous on kyllä sellainen juttu, että kun on niin paljon tarinoita (ja hyvä niin toisaalta) joissa se on se iso konflikti ja vaikeus, niin on rentouttavaa kirjoittaa sellaistakin missä se ei ole mikään juttu! Ja ihanaa että teinimeiningit samaistuttaa, ja monet murheet ja huolet on varmaan lopulta yhteisiä kaikenikäisille


Nyt jatkoa! Tämän jälkeen onkin sitten enää kaksi lukua jäljellä.


**


6. OMASSA HUONEESSA


Mä tarkistan eteisen peilistä, ettei mulla ole enää hiekkaa tai lehtiä tai muutakaan outoa tukassa. Ei kai porukat voi nähdä mun naamasta että mä olen pussaillut? Ja vielä jotain poikaa? Mä suljen eteisen oven varmuuden vuoksi niin hiljaa kuin pystyn ja koetan päästä huomaamatta portaikkoon.

”Juuso”, äiti sanoo kun mä olen keittiön kohdalla. ”Ella tuli käymään.”

Mä pysähdyn lähinnä hämmästyksestä. ”Ai? Miksi se tuli?”

”Moi, Juuso”, Ella sanoo ja kurkistaa keittiön ovenpielen takaa. ”Mä tulin vain kysymään että voisitko sä auttaa mua matikan läksyissä.”

”Ethän sä ikinä tarvitse apua matikassa”, mä sanon.

Ella hieroo vasenta korvaansa. No hitto. Tuo on meidän muinainen merkki. Se tarkoittaa että asia on vakava. ”No kun oli aika pahoja ne yhtälöt”, se sanoo ja katsoo mun äitiä.

”Auttaisit nyt, Juuso”, äiti sanoo. ”Vai joko teit läksyt?”

Tietenkään mä en ole tehnyt läksyjä. Mähän pussailin koko iltapäivän Eetua leikkipuistossa ja kallioilla. Mutta sitä mä en pysty edes ajattelemaan, koska t-paidan kaula-aukko muuttuu heti ahtaaksi ja äidin katse porautuu muhun. ”No jos se on niin tärkeätä. Jos me mentäisiin mun huoneeseen?”

”Joo”, Ella sanoo ja ottaa vielä yhden keksin tarjottimelta. Musta tuntuu, että äiti katselee meitä aika mietteliäästi, kun me kävellään pois. Mutta jos se on huolissaan että mä vaikka harrastaisin seksiä Ellan kanssa mun huoneessa kun meidän on tarkoitus tehdä matikanläksyjä, niin siinä se on kyllä niin väärässä että melkein naurattaa. Tai itkettää. En mä tiedä.

Ella kävelee mun huoneeseen ja odottaa ovella että mä olen sisällä. Sitten se sulkee oven. ”Laita jotain musiikkia.”

”Miksi?”

”Ettei sun porukat kuule mitä me puhutaan.”

Mä otan puhelimen ja laitan jonkun soittolistan päälle. Ella seisoo suljetun oven edessä ja näyttää aika vakavalta. Kun musiikki soi, se osoittaa sormella että sitä pitää laittaa kovemmalle. Mä laitan ja se ristii käsivarret rinnan päälle. ”Mitä sulla ja Eetulla on meneillään?”

Mä törmään sänkyyn ja putoan istumaan sille. Ei Ella voi tarkoittaa että se tietää että me… ”Mitä hittoa sä meinaat?”

”Juuso”, se sanoo rauhallisella äänellä, ”sä olet ollut ihan outo siitä asti kun oltiin siellä mökillä ja sä ja Eetu katositte moneksi tunniksi.”

”Enkä ole”, mä sanon nopeasti, ”en mä ole ollut yhtään outo, ja ei me mihinkään kadottu.”

”Jos mä vaikka nauhoittaisin nuo sun selitykset”, se sanoo ja kaivaa puhelinta taskusta, ”ja sitten soittaisin ne sulle, niin sä kuulisit miten epätoivoiselta sä kuulostat.”

”En mä ole epätoivoinen”, mä sanon epätoivoisesti.

”Juuso”, se sanoo ja katsoo mua suoraan silmiin, ”ehkä sä olet homo.”

Mä värähdän. Tiedän ettei pitäisi mutten mahda sille mitään. Mutta ei se voi nähdä sitä musta. Mun pitäisi vaan kieltää se. Pitäisi sanoa että no hitto en tietenkään ole ja nauraa päälle. Mutta sitten mä erehdyn miettimään sitä, miten Eetun sormet oli mun paidan alla ehkä tunti sitten.

”Mikset sä kertonut mulle?” Ella kysyy niin hiljaisella äänellä ettei se takuulla kuulu musiikin yli alakertaan.

”En mä sanonut että mä olen…”

”No etkö sä sitten ole?”

Mä istun käsieni päällä ja toivon että sänky romahtaisi lattian läpi ja sitten tulisi kaikkea sählinkiä eikä mun tarvitsisi ikinä vastata.

”Kai sä tajuat että se on ihan okei”, Ella sanoo ja tulee istumaan mun viereen sängylle. Mä katson toiseen suuntaan. Mä en kestä kun se näyttää noin ystävälliseltä ja huolestuneelta. Se oli kuitenkin mun paras kaveri lapsena. Kohta mä varmaan alan pillittää. ”Tai enemmänkin kuin okei. Se on sun juttu. Sä saat olla sellainen kuin olet.”

”Enkä saa”, mä sanon.

Vittu. Ei mun pitänyt sanoa mitään.

”Eli sä siis olet…” Ella sanoo hitaasti.

”Ehkä”, mä sanon ja vedän syvään henkeä. Tuntuu yllättävän hyvältä. Tai tuntuu siltä että pyörryttää vähän, mutta muuten ihan hyvältä. ”Tai joo. Kai mä olen.”

”Miten se Eetu?”

”Me vaan vähän… me ollaan vaan vähän pussailtu.”

Ella tuijottaa mua suu auki. ”Pussailtu?”

”Niin”, mä sanon ja nielaisen. ”Sä itse kysyit –”

”Niin mutta en mä oikeasti…” Sitten se naurahtaa. ”Mä ajattelin jotain että sä olet ihan lätkässä siihen ja se… vittu, Juuso. Te pussailitte.”

”Et viitsis toistaa sitä tuolla tavalla –”

”Siis pusuja”, se sanoo. ”Tai siis, te suutelitte. Tuohan on vakavaa.”

”Ei se…” mä sanon, ja sitten mä mietin että ehkä mä olen jo niin syvällä tässä ettei lopulla ole väliä. ”Se sanoi että se voi olla mun salainen poikaystävä.”

”Sun…” Ella aloittaa ja nostaa sitten molemmat kädet suun eteen. Se näyttää siltä kuin aikois ruveta hihkumaan. Vittu se on outo. ”Juuso, tuo on ihanaa.”

”No ei se nyt…”

”Ai ei?”

”No on se”, mä sanon ja nielaisen. ”Mutta sä tiedät mun porukat.”

”Ai niin”, Ella sanoo ja menee aika vakavaksi. ”Tietääkö se että sun porukat on uskovaisia?”

Mä inhoan sitä sanaa. Uskovainen. Ei kukaan sano oikeasti niin. Paitsi sellaiset jotka kysyy siksi että se on niiden mielestä outoa. ”Ei.”

”Aiotko sä kertoa?”

Mä katson Ellaa. Se tuijottaa mua silmät keskittyneinä ja vakavina ja vittu, se on varmaan edelleen mun paras kaveri. Tai ainakin mä näköjään just tulin kaapista ulos sille, ja tuossa se istuu, mun vieressä. ”Mä tykkään siitä ihan hitosti.”

”Ja sen pitää tykätä susta”, Ella sanoo, ”tai se on idiootti. Jos se ei ole sulle kiltti niin mä lyön sitä naamaan.”

”Etkä lyö.”

”Miksi?” se sanoo hirveän totisena. ”Etkö sä usko että mä pystyn?”

”Ei kun”, mä sanon, ”väkivalta ei ole ratkaisu.”

”Ai niin”, se sanoo ja suoristaa selkäänsä, ”ei olekaan. Mutta ajatus on tärkein. Eetu on hiton onnekas kun se saa olla sun salainen poikaystävä.”

”Mutta…” mä sanon, vaikken tietenkään aikonut.

”Mutta mitä?”

”Mutta mitä jos se haluaa olla mun oikea poikaystävä?”

”Sitten”, Ella sanoo ja laittaa käden mun ranteen päälle vähän niin kuin pitäisi mua kädestä mutta ei kuitenkaan, ”sitten ehkä sun pitää miettiä, uskaltaisitko sä kertoa sun vanhemmille.”

”En mä uskalla.”

”Luuletko sä että ne heittää sut ulos?” Ella kuiskaa.

Mä melkein naurahdan. Tuon ajatuksen se on pöllinyt jostain elokuvasta. Tietenkään ne ei heittäis mua ulos. Pelkkä ajatus on ihan naurettava. Mutta ne huolestuis. ”Ne tulis surullisiksi.”

Ella istuu vähän aikaa hiljaa mun vieressä ja naputtelee mun rannetta. Ehkä se yrittää hämätä niin etten mä tajuaisi, että se lohduttaa mua pitämällä mua kädestä kiinni. Mutta kyllä mä tajuan. Lopulta se huokaa syvään. ”Jos meidän vanhemmat tulee surullisiksi siitä että ketä me ollaan”, se sanoo, ”tai ketä me rakastetaan, niin ei se ole meidän vika. Me ollaan mitä ollaan. Niiden homma on rakastaa meitä.”

Vähän myöhemmin mä kysyn siltä, oliko meillä oikeasti matikanläksyjä. Se sanoo että oli ja kertoo mulle vastaukset, ja sitten se lähtee. Mä katselen kuistilta kun se menee.

Mä olen jo melkein menossa pesemään hampaita, kun puhelin alkaa täristä mun taskussa. Se on Eetu. Mä meen sängylle makaamaan, vedän polvet koukkuun ja koetan pitää puhelinta naaman yllä ilman että se tipahtaa nenälle.

Eetu 21:47: Kerroin äidille

Juuso 21:49: Kerroit mitä?

Eetu 21:53: Älä huoli
Eetu 21:53: En mä sanonut susta mitään
Eetu 21:55: Tai no tavallaan mutta en sun nimellä
Eetu 21:56: Mä kerroin että mä tykkään yhdestä pojasta

Juuso 21:58: No mitä se sanoi

Eetu 22:02: Ei mitään ihmeellistä
Eetu 22:03: Tai mitä nyt sanotaan
Eetu 22:05: Että se rakastaa mua ja on iloinen että kerroin ja että kai me harrastetaan turvaseksiä
Eetu 22:06: Mihin mä tietenkin sanoin että ei me harrasteta seksiä
Eetu 22:08: Tai siis voidaan harrastaakin
Eetu 22:09: Mutta nyt ei vielä olla
Eetu 22:12: Sitten se halusi tietää että kuka sä oot ja onko sulla rikosrekisteriä ja mitä sun vanhemmat tekee mutta tietenkään mä en kertonut

Eetu 22:16: Se rikosrekisteri oli vitsi

Eetu 22:21: Juuso?

Juuso 22:24: Sori mä olin pesemässä hampaita

Eetu 22:25: Puoli tuntia?

Juuso 22:28: Mulla ei ole rikosrekisteriä
Juuso 22:30: Mun isä on insinööri ja äiti on töissä pankissa
Juuso 22:31: Mutta älä kerro sun porukoille
Juuso 22:33: Tai saat kertoa ettei mulla ole rikosrekisteriä

Eetu 22:36: Mitä sä mietit?

Mä istun sängylläni ja kuuntelen askeleita alakerrasta. Laitan puhelimen tyynyn alle juuri kun äiti tulee ovelle. Se koputtaa ja avaa oven vasta kun sanon että saa tulla. Siinä se sitten seisoo, katselee mua ja aikoo sanoa hyvää yötä, ja mun kurkkua kuristaa ihan vitusti.

”Äiti”, mä sanon ennen kuin se ehtii sanoa mitään, ”mitä jos musta tulee erilainen kuin te toivotte?”

Se hymyilee vähän. Se tietää että mä tarkoitan mitä kysyn ja mä tiedän että se tietää. Mä olin vakava lapsi. Mä kyselin siltä että milloin se tai isä kuolee ja että mitä me tehdään jos maailmanloppu tulee huomenna.

”Sitten me rakastetaan sinua ihan yhtä lailla”, se sanoo. ”Haluaisitko sinä että me rukoiltaisiin jonkin asian puolesta?”

”Kyllä se käy”, mä sanon, ”mutta mä en voi kertoa mikä juttu se on.”

”Ei se mitään”, äiti sanoo, ”Jumala tietää kyllä.” Sitten se toivottaa mulle hyvää yötä ja menee, ja mä istun siinä sängyllä ja mun puhelin värisee tyynyn alla.

Eetu 22:41: Sä katosit

Juuso 22:42: Sori
Juuso 22:43: Äiti tuli juttelemaan
Juuso 22:44: Mutta nyt se meni nukkumaan

Eetu 22:51: Mä tiedän kyllä ettet sä halua kertoa sun porukoille vielä
Eetu 22:53: Mutta sitten kun sä haluat niin mä kyllä uskon että ne ottaa sen ihan smoothisti
Eetu 22:54: Nyt on kuitenkin 2018

Juuso 22:58: Me ollaan vähän outo perhe

Eetu 23:00: Ai miten niin?
Eetu 23:03: Haluatko sä että mä soitan sulle?
Eetu 23:05: Jos haluat puhua
Eetu 23:06: Soitanko mä?

Juuso 23:07: Älä
Juuso 23:07: Porukat on nukkumassa, ne kuulis
Juuso 23:09: Me ollaan helluntaiseurakunnassa

Eetu 23:10: Oota hetki mä googletan tuon

Eetu 23:16: Mä luin wikipediasta enkä tajunnut mitään
Eetu 23:18: Uskotko sä jumalaan?

Juuso 23:22: En mä tiedä
Juuso 23:25: Mun pitää mennä nukkumaan

Eetu 23:25: Koska jos uskot niin ei se haittaa mua
Eetu 23:26: Mä haluan olla sun salainen poikaystävä anyway
Eetu 23:28: Mutta sä joudut ehkä selittämään mulle noita wikipedian juttuja
Eetu 23:30: Jos haluat että mä tajuan

Eetu 23:35: Joko sä nukut?

Juuso 23:36: Mä tykkään susta
Juuso 23:37: Ihan vitusti
Juuso 23:39: Mutta tää on vaikeeta
Juuso 23:40: Pitää nukkua

Eetu 23:43: Puhutaan huomenna
Eetu 23:46: Ja pussaillaan
Eetu 23:49: Ei sun tarvitse kertoa sun porukoille jos et halua
Eetu 23:52: Hyvää yötä

Mä tuijotan puhelinta niin kauan, että lopulta tuntuu että on jo liian myöhäistä vastata sille. Sitten mä laitan puhelimen yöpöydälle ja koetan nukkua.

[lurikko]

A/N: ja lisää!


**


7. VARASTOSSA


Mä en tiedä, yritänkö mä juosta Eetua karkuun vai sen luokse. En tiedä yhtään mitä sanoisin sille. Se varmaan kysyy taas, että uskonko mä Jumalaan, enkä mä osaa vastata siihen. En osaa vastata paljon muuhunkaan. Enkä osaa selittää sille. Ja vittu kun en haluaisi että se pitää mua ihan outona. Mutta sitten kuitenkin haluaisin että se tuntisi mut.

Ja mähän olen ihan outo. Mä en edes itse tiedä että millainen mä oikeastaan olen.

Ruokatunnin jälkeen Eetu löytää mut. Me ollaan sillä kuviksenluokan käytävällä. Mä käännyn ympäri ja lähden kävelemään kohti sitä hiljaista käytävänpätkää missä liikunnanope viimeksi näki meidät. Niin huono tuuri ei voi käydä kahdesti. Mä menen sinne ja nojaan seinään ja odotan, ja hetken päästä Eetu astuu kulman ympäri kädet taskuissa. Aurinko paistaa isoista ikkunoista sen selän takaa ja se näyttää ihan joltain enkeliltä paitsi että sen villapaita on tummanharmaa ja sen tukka on ruskea.

”Mä luulin että sä välttelit mua”, se sanoo ja pysähtyy vastakkaiselle seinustalle.

”Niin mä varmaan välttelinkin.”

Se nuolaisee huuliaan. Mä toivon että se tulisi mun luo ja painaisi mut tähän seinää vasten, lukitsisi mut niin etten pääsisi yhtään minnekään, ja sitten se suutelisi mua niin että multa hiljenisi sekä ruumis että sielu. Vittu että mä olen outo. Ja sitten toisaalta mä toivon että se pysyisi juuri tuossa eikä tulisi yhtään lähemmäksi. Sitten mä olisin turvassa.

”Mennäänkö tuonne?” se kysyy ja nyökkää kohti liikuntatavaravaraston ovea. Mä en kyllä aio mennä sen kanssa mihinkään kaappiin. Mä tuijotan sitä ja se huojahtelee jalalta toiselle. ”Siellä me voitaisiin jutella.”

”Ai jutella?”

”Tai mitä sä haluatkin”, se sanoo ja näyttää hetken niin toiveikkaalta että sydäntä särkee.

”Mennään vaan”, mä sanon. Mä olen kyllä ihan vietävissä. Mä seuraan sitä sinne komeroon ja katson miten se lukitsee oven sisäpuolelta. Se on kyllä taitava. Sitten se ottaa askeleen mua kohti ja mä seison aloillani vaikka pitäisi kai paeta jumppapallojen sekaan. Heti mun vieressä on valtava kasa patjoja. Jos mä kiipeäisin tuonne päälle, se ei ylettyisi muhun. Mutta sitten se voisi tulla mun perässä. Me maattaisiin tuolla katonrajassa vierekkäin tuhannella patjalla niin että mitkään maailman huolet ei ylettyisi meihin.

”Voitko sä suudella mua?” se sanoo ja tulee lähemmäksi.

Mä astun sen luo ja laitan kädet sen kaulalle. Se nojaa mua kohti. Hitto se on kaunis. Tai siis komea. Miehekkään komea. Mutta kauniilla tavalla. Ja sitten mä suutelen sitä, ja se raottaa suutaan ja suutelee takaisin ja sitten parin sekunnin päästä painaa mut vasten sitä patjakasaa, voi hitto, voi hiton hiton hitto -

”Sori”, se sanoo, astuu vähän kauemmas ja nykii paidanhelmaa alaspäin, ”sori, mä… innostuin.”

”Ei se haitannut”, mä sanon. Mä kuulostan aika hengästyneeltä.

”Senkö takia sä et halua kertoa sun porukoille?” se kysyy ja koettaa näyttää siltä kuin tajuaisi. ”Koska ne uskoo että se on syntiä?”

Mä avaan suuni mutta mitään ei tule ulos.

”Mä en saanut unta viime yönä”, se sanoo. ”Sitten mä vähän googlettelin. Ne ei kai halua että sä harrastat seksiä.”

”Ne?”

”Sun kirkko”, se sanoo ja rypistää otsaansa, ”tai seurakunta. Tai sun porukat. Mutta et kai sä ajattele niin?”

Mä tuijotan sitä, ja sitten äkkiä sen posket muuttuu punaisemmiksi.

”En mä tarkoita että seksi ois… tai siis että mä oisin kysynyt vaan sen takia, että haluaisin olla varma että me voidaan…” Se katsoo jumppapalloja ja näyttää siltä että koettaa hirveästi keskittyä. ”Mä tarkoitin enemmänkin että et kai sä ajattele ettet voisi olla kenenkään kanssa. Yhdessä. Niin kuin… kenenkään poikaystävä.”

”En”, mä sanon, ja Eetu näyttää niin helpottuneelta että mä haluaisin suudella sitä nyt heti. Mutta mä en halua myöskään huijata sitä. ”En mä tiedä. Mä en tiedä mitä mä ajattelen.”

”Mä luulen että on joku korkeampi voima”, se sanoo ja istahtaa lähimmän jumppapallon päälle, ”joku sellainen mystinen, vähän niin kuin älyllinen tyyppi joka leijuu jossain meidän universumin takana mutta ei hirveästi piittaa meistä. Mutta mä en oikein usko sellaiseen jumalaan kuin mistä se wikipedian artikkeli puhui. Mutta jos sä uskot niin se on tietenkin ihan okei. Mä vaan toivoisin että me voitaisiin olla…”

Mä istuudun lattialle patjakasan viereen.

”Yhdessä”, Eetu sanoo ja pomppii jumppapallolla vähän lähemmäs mua. Siitä lähtee hassu ääni.

”Mä en tiedä mihin mä uskon”, mä sanon. ”En ole tiennyt vähään aikaan. Se kaikki on ihan sotkussa mun päässä.”

”Jos sä puhuisit mulle –”

”Ei se ratkea puhumalla. Se kaikki on mun, se on mun sisällä. Mä olin niin varma… ja nyt mä en enää ole.”

”Johtuuko se siitä että sä tykkäät musta?” Eetu kysyy melkein kuiskaamalla.

”Ei”, mä sanon, ”ei pelkästään. Mun kaverit seurakunnassa on niin iloisia. Ja mä vaan mietin kaikkea synkkää. Enkä uskalla puhua niistä jutuista. Ja sitten mä vielä… sitten mä rupesin ihastumaan poikiin. Niin kuin suhun.”

”Sä olet ihastunut muhun”, se sanoo, ja mä katselen sitä lattialta ja mietin että miten hiton söpö se voi olla. Mä yritän kertoa sille miten outo mä olen ja miten sekaisin ja se poimii siitä sen, että mä olen ihastunut siihen. Kyllähän se sen tiesi jo.

”Kuule”, mä sanon ja oion jalkojani lattialla niin että ne melkein osuu sen jumppapalloon, ”voidaanko me suudella?”

Se pomppii jumppapallolla mun luo, laskeutuu pallon päästä ja asettuu mun jalkojen väliin. Mä vedän jalkoja koukkuun ja se pitää kiinni mun polvista. Hitto tää on eroottista. Mun selkä uppoaa patjakasaan ja Eetu kurottaa kohti mua kunnes saa painettua meidän suut yhteen.

Sitten joku yrittää avata oven.

Mä tartun Eetua paidasta ja yritän työntää sen kauemmas, mutta se kompastuu mun polvien väliin ja päätyy puolittain lattialle. Onneksi se tajusi lukita oven. Mutta sitten me kuullaan miten joku työntää avaimen lukkoon ja kääntää sitä. Lukko napsahtaa auki.

”Ai pojat”, liikunnanope sanoo. Sitten se katsoo meitä vielä hetken ja sen hymy vähän värähtää. Mä en uskalla edes hengittää. Eetu koettaa päästä pois mun jalkojen välistä mutta sen peppu törmää jumppapalloon, joka vyöryy lattian poikki opettajan jalkoihin. Ope potkaisee pallon syrjään ja vetää oven kiinni. Lukko napsahtaa. ”Tulitte sitten liikuntavälinevarastoon”, se sanoo.

”Me etsittiin –” Eetu aloittaa ja katsoo ympärilleen, ”- jumppapalloa.”

”Niitähän minäkin aina etsin”, ope sanoo ja katselee meitä niin kuin ei uskoisi, että me voitaisiin löytää mitään niin monimutkaista kuin jumppapallo. ”Kuulkaas, haluatteko te pojat jutella mun kanssa jostain?”

”Ei”, Eetu sanoo, ”ei me varmaan haluta.”

”Istutaan tuohon lattialle”, ope sanoo ja istuutuu lattialle mun viereen. Sillä on varmaan hajuvettä, ei se muuten tuoksuisi noin hyvältä. Mä tuijotan Eetua ja Eetu tuijottaa takaisin silmät pyöreinä ja tulee sitten mun viereen istumaan. ”Kai teillä on kondomeja?”

”Mitä?” Eetu sanoo. ”Ei. Ei meillä ole.”

”Pitäisi olla”, ope sanoo. ”Uskallatteko te mennä itse kysymään niitä terkkarilta? Olisiko helpompi jos minä tulisin mukaan?”

”Ei kun”, Eetu sanoo, ”ei me harrasteta seksiä.”

”Ahaa”, ope sanoo.

”Tai ei ainakaan vielä.”

”Ahaa”, ope sanoo vähän eri äänensävyllä.

”Tai ei välttämättä ikinä”, Eetu sanoo, ”me ei tiedetä vielä. Meillä on vähän…”

”Mä olen helluntailainen”, mä sanon ja puraisen sitten itseäni kieleen vähän liian lujaa. Hitto. Mutta liikunnanope näyttää niin tavalliselta kun se istuu tuossa, melkein niin kuin se ois ihminen eikä pelkästään opettaja. Enkä mä halua että se kuvittelee etten mä haluaisi harrastaa seksiä Eetun kanssa. Vaikka en mä tietenkään vielä voi tietää että haluanko.

”Ahaa”, ope sanoo, vetää syvään henkeä ja katsoo sitten suoraan muhun. ”Mun ensimmäinen poikaystävä kuului vapaakirkkoon. Se oli aika rankkaa sille, ainakin aluksi. Se pelkäsi että mitä Jumala ja ihmiset ajattelee. Mutta kyllä ne asiat sitten helpotti lopulta. Ja sen elämä järjestyi raiteilleen. Se meni naimisiinkin viime keväänä.”

Mä vilkaisen Eetua, mutta meidän naamat onkin niin lähekkäin että pelkään, että mitä jos me vahingossa pussataan.

”Sen miehen nimi on Pauli”, liikunnanope jatkaa, ”ja niillä on kaksi koiraa. Tosi söpöjä. Toinen on kultainennoutaja ja toinen japaninpystykorva. Vaikka en mä tietenkään kovin usein stalkkaa niiden kuvia Facebookista.”

Mä mietin, tykkääköhän Eetu koirista. Mä tykkään ehkä enemmän kissoista.

”Tuota noin, mä tulin oikeastaan hakemaan käsipainoja”, ope sanoo ja nousee seisomaan. ”Mutta sitä mä vaan halusin sanoa, että et sä ole yksin. Et sä ole ainoa niissä porukoissa joka miettii noita juttuja. Ja sitten jos tosiaan meinaatte harrastaa seksiä, niin käykää pyytämässä kondomeja terkkarilta. Tai voitte muutenkin käydä juttelemassa sen kanssa jos huolettaa. Jos ette muuten kehtaa niin sanokaa että kysytte ihan vaan kaverin puolesta.”

”Me ei –”, Eetu sanoo kun opettaja on jo avaamassa ovea. Se kääntyy katsomaan Eetua. ”Me ei olla kerrottu kenellekään koulussa.”

”Mä en tietenkään kerro kenellekään”, ope sanoo ja hymyilee meille vähän. ”Mutta tiedättekö, se päivä kun mä tulin kaapista mun vanhemmille oli yksi elämäni parhaita. Jännitti niin että pelkäsin että oksennan. Ja isä suuttui jostain syystä. Myöhemmin se pyysi anteeksi. Ja musta tuntui että voin vihdoinkin olla sellainen kuin olen. En mä sano että kaikkien pitäisi heti kertoa vanhemmilleen. Mutta joskus kannattaa olla rohkea. Sitä mä vaan tarkoitan.”

”Okei”, Eetu sanoo, ja sitten liikunnanope menee. Meidänkin pitäisi varmaan mennä. Mulla on enkkua ja Eetulla fysiikkaa ja molempien luokat on ihan koulun toisessa päässä.

”Hei”, mä sanon, ”voitaisiinko me nähdä koulun jälkeen?”

Eetu hymyilee mulle. Se näyttää ihan hölmöltä kun istuu täällä varaston lattialla. Mäkin näytän varmaan ihan hölmöltä. ”Joo. Metsässäkö?”

”Mä mietin”, mä sanon ja nielaisen, ”että ehkä me voitaisiin mennä teille.”

”Meille”, se sanoo ja kuulostaa siltä ettei ole ihan varma, mikä se sellainen paikka on.

”Niin. Jos sä voisit sanoa sun porukoille, ettei ne kertoisi mun porukoille. Mä en pysty vielä kertomaan niille.”

”Joo”, se sanoo, ”totta kai. Ei ne kerro jos mä pyydän. Mutta saisinko mä siis sanoa niille että…”

”Ei sun tietenkään tarvitse”, mä sanon kiireesti. ”Mä vaan ajattelin, että kun sä taisit sanoa, että mä voisin olla sun poikaystävä…”

”Mennään meille”, se sanoo ja hymyilee, ”ja mä kerron äidille että susta mä puhuin eilen. Että sä olet mun poikaystävä.”

Mun sydän hakkaa ihan hulluna. ”Joo.”

”Hitto”, se sanoo ja laittaa käden mun kaulalle. ”Me ollaan myöhässä tunnilta.”

”Mä en voi mitenkään mennä enkkuun”, mä sanon, ”jos sä et suutele mua ensin.”

Se silittää mun niskaa. ”No sitten mun varmaan pitää suudella sua.”

[Vendela]

Mitäs ihmettä. En ole kommentoinut tuota viidettä lukua vaikka sen kyllä perjantaina jo luin. Hyi minua Mutta korjataanpa nyt tämä erhe!

Liukumäessä-osa oli kiva, etenkin kun liikkaope 'keskeytti' poikien puuhat. Vaikka toisaalta ei siinä ollut paljon puuhastelua, mutta silti. Ja sitten tuo viestittely oli suloista. Voisin kuvitella, että olisin itse just samanlainen kun Eetu, että laittaisin miljoona viestiä ja olisin ihan paniikissa että miksi se toinen ei vastaa. Ja sitten tietenkin tajuaisin jossain vaiheessa, että se ei vastaa koska se ei pysty

”Kai sä tajuat että mä voisin olla sun poikaystävä”, se sanoo vähän myöhemmin kun makaa selällään hiekassa ja mä istun vähän niin kuin sen lantion päällä. Se näyttää niin onnelliselta. ”Sano vaan niin mä olen.”

Awww! Olisit Juuso sanonut että joo, vaikka ymmärrän että pelottaa ihan tosi paljon! Mutta suloista, että voi olla edes salainen poikaystävä, sekin on jo paljon <3

Uuh miten tuo Omassa huoneessa-osa menikään laidasta laitaan! Siellä oli ihan tosi paljon kivoja juttuja, mutta myös vakavaa pohdintaa. Pakko nostella sieltä pari juttua.

”En mä ole epätoivoinen”, mä sanon epätoivoisesti.

Ihana epätoivoinen Juuso <3 Ella on kyllä ihan maailman paras ystävä!

Se näyttää siltä kuin aikois ruveta hihkumaan. Vittu se on outo.

Oi että! Minä olisin just niin kuin Ella jos olisin samassa tilanteessa Ja luultavasti minustakin ajateltaisiin juuri samalla tavalla

Tietenkään ne ei heittäis mua ulos. Pelkkä ajatus on ihan naurettava. Mutta ne huolestuis. ”Ne tulis surullisiksi.”

Tämä oli jotenkin todella kaunis ja samalla tosi koskettava ajatus. Se luottamus siihen, että omat vanhemmat rakastaa ja samalla se, ettei niitä halua loukata on hienoa. Ihanaa, että Juuso luottaa vanhempiinsa ja kuten tuolla myöhemmin tulikin esiin, että sen äiti varmaan tietääkin jo, niin silti se ei halua tuottaa vanhemmilleen pettymystä.

Sitten tuo lopun viestittely oli jotenkin samaan aikaan tosi toiveikasta mutta myös tosi vakavaa. Se, että Juuso pesi puoli tuntia hampaita oli toki hieman huolestuttavaa noin niin kuin Eetun näkökulmasta. Ja lisäksi pelkäsin, että viestien välityksellä tulee väärinkäsityksiä. Näin ei onneksi käynyt, ja tosi hienoa että Juuso kertoi perheestään, sillä asia selvästi on painanut häntä paljon. Eetu otti sen aika kivasti. Mietin, että mitähän siellä Wikipediassa oikeasti lukee helluntailaisuudesta, pitääköhän googlettaa itsekin.

Tässä vaiheessa olikin ihan huippua kun oli vielä yksi osa lukematta, niin pääsi heti nautiskelemaan lisää

Ja että minkälainen osa tuo sitten olikaan! Ei hyvää päivää sentään *silmät sydäminä* Ensinnäkin, erittäin hyvät rotuvalinnat Paulin korille. Vaikka eihän se liikkaope tietenkään stalkkaa niitä. Koiria siis. Repeilin noille sen selityksille Ja huomaa siis, että mikä jäi tästä osasta päällimäisenä mieleen

Sitten se, että pojat menee varastoon ja se opettaja ylipäänsä tulee sinne oli juuri sellainen asia mitä ei haluaisi ikinä tapahtuvan. Mutta sitten kun kaikki menikin noin hyvin oli helpotus ainakin minulle, ja varmasti myös näille pojille.

sitten se suutelisi mua niin että multa hiljenisi sekä ruumis että sielu

Miten kauniisti sanottu <3

Me maattaisiin tuolla katonrajassa vierekkäin tuhannella patjalla niin että mitkään maailman huolet ei ylettyisi meihin.

Niin kuin tämäkin!

Noista kaikista seksi-puheista (niin tässä kun edellisessä osassa) tuli mieleen Love, Simon-kirja missä myös joku vanhempi, olisikohan ollut äiti, huolehti että pitää harrastaa turvaseksiä Ajatus sopi aivan täydellisesti tähän tekstiin!

Sitten tämän osan loppu, awwww sentään! Juuso on i-ha-na <3 Mahtavaa, että hän uskaltaa ihan vähän tulla ulos kuorestaan ja Eetu on toinen ihana. Ainoa asia mitä jäin miettimään oli tuo liikunnanope, että löytääkö hän itselleen oikean kumppanin.

Siis onko tätä ihan oikeasti enää vain yksi osa jäljellä? En ala! Olen tykästynyt tosi paljon näihin hahmoihin ja lukisin tosi, tosi mielelläni paljon, paljon lisää. Mutta nyt ei auta kun odottaa, että mitä tarjoiletkaan päätösosassa.

Olipahan sekava ja tajunnanvirtainen kommentti, mutta kirjoittelin tämän sitä mukaa kun luin tarinaa. Toivottavasti tuolta jostain välittyi joku punainenlanka vaikka en ehkä itsekään tiedä mikä se oikeastaan on.

Vendela

[lurikko]

A/N: Vendela, kiitos, eikä ollut yhtään sekava kommentti, sehän oli vähän kuin reaaliaikainen kommentti lukujen tapahtumista ja sellaistahan on tosi kivaa lukea! Mä itse asiassa kuvittelisin että tuo liikunnan opettaja on elämäänsä oikein tyytyväinen ja stalkkaa Paulia oikein hyvällä eksänstalkkausmielialalla, joten ei hätää Itsekin varmaan stalkkaisin jo ihan koirien takia.



Huh huh, nyt on jo viimeinen luku tulossa! Tässä viimeisessä luvussa vielä pyöritellään vähän näitä tuttuja teemoja eikä ratkota Eetun ja Juuson loppuelämää, mutta toisaalta eihän sitä seitsemäntoistavuotiaana voi ratkoakaan. Ei ole ihan mahdotonta että innostuisin kirjoittamaan näistä kahdesta vielä vähän lisää mutta katsotaan miten käy. Kiitos kun olette lukeneet tätä <3



**


8. SÄNGYLLÄ


Eetun huone näyttää ihan tavalliselta huoneelta. Mutta mä tiedän että se on Eetun. Mä olen Eetun huoneessa. Mä seison kynnyksellä ja Eetu vetää oven perässään kiinni. Alakerrasta kuuluu miten sen äiti kuuntelee Beatlesin biisiä radiosta. Mä kävelen sen pehmeällä matolla ja toivon että voisin ottaa sukat pois, mutta vittu se ois outoa.

”No”, se sanoo, kävelee sänkynsä luo ja istuu sille, ”mitä mieltä sä olit?”

”Mistä?”

”Mun äiti on ihan kiva”, se sanoo, ”eikö olekin? Se ei ainakaan kysynyt sulta mitään tosi noloa. Eikä yrittänyt halata. Mä laitoin sille viestin etukäteen että se ei saa tehdä mitään noloa.”

”Sä laitoit sille viestin että mä olen tulossa?”

”En mä kertonut että juuri sä. Mutta se varmaan arvasi.”

”Se vaikutti ihan kivalta”, mä sanon. En pysty edes kuvittelemaan, millaista olisi jos veisin Eetun kotiin, esittelisin äidille ja isälle ja sanoisin että tässä se on, tässä on se Eetu josta mä olen puhunut. Ja ne tietäisi että mä tykkään siitä ja että me suudellaan ja kaikkea.

Mutta sitten mä rupean kuvittelemaan juuri sitä. Kuvittelen miten Eetu seisoo siinä meidän keittiössä mun vieressä. Me ollaan niin lähekkäin että meidän käsivarret koskee toisiinsa. Isä näyttää vähän järkyttyneeltä ja äiti surulliselta mutta molemmat kyllä yrittää. Ne kättelee Eetua. Ne kysyy mitä Eetun vanhemmat tekee työkseen. Sitten äiti kysyy että onko meillä nälkä. Kumpikaan ei oikein tiedä mitä tehdä, enkä mäkään tiedä. Mutta Eetu ei näytä edes pelästyneeltä tai siltä että sitä ärsyttää mun nolot vanhemmat. Se vaan seisoo mun vieressä ja pitää mun puolia ja kestää mun outoutta, koska se on mun poikaystävä.

Sitä mä mietin.

”Hei”, Eetu sanoo, ”haluatko sä istua?”

”Ai siihen?” mä kysyn ja katson sen sänkyä. Sitten mä istuudun sen viereen. Se työntää tukkaa eteen ja taakse, ja mä katselen sitä vähän aikaa ja pudottaudun sitten selälleni makaamaan. Se on varmaan rohkein juttu mitä mä olen ikinä tehnyt. Tai no ei nyt ihan mutta lähelle se kyllä menee. Eetu kömpii mun viereen melkein saman tien, painaa kyynärpäät patjaan ja katselee mua.

”Kuule”, se sanoo.

”No?”

”Haluatko sä näyttää mulle sun ranteet?”

Mä katson sitä vähän aikaa. Sitten mä käärin hihansuita ylemmäs ja annan toisen käteni sitä kohti, ja se tarttuu siihen ja pitää mun rannetta varovasti käsissään. Sitten se juoksuttaa sormeaan mun arpien yli yksi kerrallaan niin kuin laskisi ne. Mä toivon ettei se laske. Mäkään en ole laskenut.

”Miksi sua ahdisti näin paljon?” se kysyy muttei päästä mun kädestä irti.

”En mä tiedä.”

”Johtuiko se siitä…” se vetää syvään henkeä, ”siitä että sä uskot Jumalaan vaikka olet homo?”

”Ei kai”, mä sanon vaikken ole varma. ”Tai en mä ole varma. Mutta en mä usko. Mä vaan… mä olin jo lapsena surullinen. Mä pelkäsin kaikkea mistä muut ei piitanneet lainkaan.”

”Mä en kestä ajatella että sä teit näin.”

”Äiti näki ne kerran”, mä sanon, ”ja se tietenkin huolestui ihan vitusti. Se ei ollut huomannut että mulla on niin paha olo. Se yritti kysyä että mikä mua vaivaa mutta mä en osannut millään kertoa. Sitten se sanoi että me kaikki ollaan jollain tavalla rikkinäisiä. Ei kukaan meistä ole ihan ehjä. Kaikilla on jotain mitä kantaa. Joku taakka. Useimmilla se ei näy iholla. Mulla näkyy.”

Sitten äiti sanoi että Jumala rakastaa mua silti ihan yhtä paljon. Mutta sitä mä en sano Eetulle. Ei se kuitenkaan ymmärtäisi. Enkä jaksa yrittää selittää.

Eetu kömpii makaamaan vähän lähemmäs mua. Mun käsi on edelleen sen kädessä. Sen hengitys tuntuu mun kaulalla.

”Arvaa mistä mä haaveilen”, se sanoo.

”No en tiedä.”

”Siitä että me mentäisiin kaupungille.” Se pujottaa sormensa mun sormien väliin ja vetää mun käden vatsaansa vasten. Sen iho on lämmin paidan läpikin. ”Me käveltäisiin siitä torin vierestä ja mä pitäisin sua kädestä kiinni. Ihan sama miten paljon mummoja siellä ois. Me vaan oltaisiin me. Koska mitä muuta me voitaisiin olla kuin me. Ja onhan meillä ihan yhtä iso oikeus olla olemassa kuin kenellä tahansa muulla.”

”Niin”, mä sanon. En ole ihan varma. Mutta Eetu silittää mun kämmenselkää peukalollaan. Ja kyllä mäkin haluaisin kävellä torin ohi, mun sydän vaan alkaa heti hakata ihan älyttömästi kun mä mietin jotain sellaista.

Mutta ehkä joskus.

”Sitten me mentäisiin johonkin kahvilaan”, Eetu sanoo. ”Me tilattaisiin kahvit. Vai juotko sä kahvia?”

”En.”

”No sitten sulle teetä.”

”En mä juo teetäkään.”

”Kaakaota”, Eetu sanoo ja hymyilee. Hitto mä rakastan sen hymyä. ”Mä tilaisin sulle maitokaakaota oikein ison lasin. Me mentäisiin pöytään istumaan. Sellaiseen tosi pieneen pöytään niin että meidän polvet olisi ihan sikin sokin. Ja me kumarruttaisiin pöydän yli toisiamme kohti sillä tavalla kuin ihmiset elokuvissa kun ne on treffeillä.”

”Sä haluat mennä mun kanssa treffeille”, mä sanon. Ihan älytön ajatus. Tekee mieli hymyillä tai ehkä kuitenkin kömpiä Eetun päälle ja suudella sitä. Mutta en mä pysty. En ihan vielä. Ehkä myöhemmin.

”Joo”, Eetu sanoo. ”Mennään elokuviin myös. Istutaan takarivissä. Ja sitten kun siellä on ihan pimeää niin mä suutelen sua.”

”Et sä voi suudella mua elokuvissa.”

”No varmana voin.”

”Eikö se ole laitonta tai jotain? Eihän siellä edes saa syödä mitään mistä lähtee kova ääni.”

”Ei sun suutelemisesta lähde kauheasti ääntä”, Eetu sanoo, ”paitsi tietenkin jos sä huokailet.”

”Vittu sun kanssa.”

”No huokailetko sä?”

”En”, mä sanon ja huokaan, ”en mä huokaile.”

”Oletko ihan varma?” se sanoo ja kömpii lähemmäs. ”Pitäisikö kokeilla?”

Mä suljen silmät, kun se suutelee mua. Kaikkialla mun iholla kihelmöi. Se on varmaan rakkautta tai allergiaa. Mä työnnän kädet sen paidan alle ja se tekee saman, mutta sitten kun mua alkaa jännittää, sen kädet pysähtyy. Siinä me sitten ollaan, maataan sen sängyllä ja suudellaan ja mikään ei ole parempaa kuin sen kädet mun ihoa vasten. Mä olen aika varma että jos mä menetän sen niin mun sydän särkyy niin ettei se enää koskaan toivu.

”Hei”, se sanoo mun suuta vasten, ”hei kuule, nyt sä mietit jotain synkkää.”

”Enkä.”

”Lopeta se heti”, se sanoo ja suutelee mua leuan alle. ”Juuso?”

”No?”

”Luuletko sä –”, se aloittaa ja puraisee alahuultaan, ”- että me voitaisiin joskus tehdä jotain sellaista? Mennä elokuviin? Ja mä voisin suudella sua siellä? Silloin kun on ihan pimeää eikä me häiritä ketään? Ja ei mun ole pakko suudella sua just elokuvateatterissa, mutta jos mä joskus voisin vaikka pitää sua kädestä kiinni bussipysäkillä tai jotain, niin sekin olisi… Mä haluaisin haaveilla sellaisesta.”

”Joo”, mä sanon ja katselen sen naamaa. Tuota poikaa mä just suutelin.

”Joo?” se sanoo ja näyttää niin toiveikkaalta.

”Jos sä uskallat niin mäkin uskallan.”

Se kurottautuu suutelemaan mua suulle.

”Mutta ei ihan vielä. Mä en uskalla ihan vielä.”

”Ei se haittaa”, se sanoo, ja sitten me maataan vierekkäin siinä sängyllä ja välillä suudellaan, ja lattialautojen välistä tulee Beatles ja All You Need Is Love.

[Vendela]

Olipa täydellinen lopetus tälle tarinalle

Kun ajattelen tätä kokonaisuutena, niin tämä toimi oikein hyvin. Olit saanut kivasti koko tarinan kasaan niin että lopputulos oli erittäin onnistunut. Silloin kun tarina on vielä kesken on ihanaa spekuloida ja pohtia, että mitä tulee tapahtumaan ja mitä juonenkäänteintä on tulossa. Sitten kun tarina on valmis, niin on kiva kun kokonaisuus on tasapainoinen ja onnistunut, kuten tässä.

Mietin jo noiden edellisten osien kohdalla, että olitko 'unohtanut' Juuson viiltelyn, mutta olin tyytyväinen kun palasit siihen tässä viimeisessä pätkässä. Toki asia ei saanut mitään lopullista ratkaisua mutta uskon, että nyt kun Eetu on kuvioissa niin ahdistus helpottaa. Muutenkin tämän loppu oli kivan toiveikas ja sellainen, että näillä pojilla on varmasti hyvät ajat edessä. Eka oikea poikakaveri on kuitenkin tosi iso juttu ja ihanaa kun siitä voi ja uskaltaa nauttia <3

Tykkäsin tosi paljon siitä, että nämä pojat osaavat puhua ja kertoa unelmistaan ja haaveistaan. Vaikka tämä oli täysin Juuson näkökulmasta, niin olin iloinen kuinka paljon hän todella puhui ajatuksiaan Eetulle etteivät ne jääneet vain lukijan tietoon. Ja Eetu tuli riittävän tutuksi vaikka hänen päänsä sisälle ei päästykään.

Kiitos tästä, tykkäsin paljon Ja jos jatkoa tälle kaavailet niin en pistäisi pahakseni!

Vendela