Otsikko: Polttavan auringon alla
Kirjoittaja: Odo
Ikäraja: Sallittu
Genre: lähitulevaisuuden dystopia (2080-luku)
Varoitukset: tulkinnanvarainen raiskaus
Vastuusvapaus: Omaa käsialaani.
Tiivistelmä: Ilmastokatasrofi ja tarina tytöstä sekä äidistä.
A/N: Tämä on kirjoitettu Ilmasto ja lapset -kirjoituskilpailuun, mutta unohdin lähettää tämän.
Tavallaan parempi niin, kun mentiin hieman aiheen vierestä. Kisatyö sai olla myös fiktiota, mutta sen "aiheessa" esitettiin kysymyksiä, kuten "miten sinä kasvatat lapsesi ilmastonmuutoksen hyväksi", "vai etkö halua lapsia ollenkaan ilmastonmuutoksen keskelle" eli sinä -muotoa viljeltiin runsaasti. Olen ihan avoimesti kertonut, etten halua lapsia ja suhtautumiseni koko kisaan oli hieman skeptinen. Aiheena ilmasto ja lapset kuitenkin kiinnostivat, joten ideoin novellin kahdesta erilaisesta elämästä tulevaisuuden Suomessa ja Intiassa. Tätä varten tutustuin hieman ilmastonmuutoksen vaikutuksiin tulevaisuudessa, mutta hyödynsin oppimaani hyvin löyhästi. Suosittelen siis suhtautumaan tähän puhtaasti fiktiona, jossa tutkittu tieto on vain antanut kipinän luovalle työlle ilmastoasioissa. Adoptoinnista taas en tiedä tuon taivaallista!
Polttavan auringon alla
Sade tarkoitti vettä tappavan kuivuuden keskelle. Se oli ensimmäinen sade kuukausiin, joka tihkutti nyt tummalta taivaalta Intian aavikoituvalle maaperälle. Sadeveteen kuitenkin sekoittui suolaisia pisaroita, itkevän äidin kyyneliä.
*
Talvi on tavallistakin sateisempi ja yhä useammat muuttavat rannikolta sisämaahan Tampereelle, uuteen pääkaupunkiin. Ihmisten paetessa armotonta merenpinnannousua ja sadekausia, kaupunki muuttuu yhä ruuhkaisemmaksi ja ahtaammaksi. Pohjoisemmassa asiat eivät ole yhtä hälyttäviä, vaikka sade rummuttaakin asfalttia kuin koettaen murtaa sen vahvuuden ja ilma on epäpuhtauksista sakeaa.
Lunta ei enää ole. Viimeiset kinokset sulivat loppuun jo tammikuun alkupuoliskolla, eikä sen koommin valkeaa ole nähty edes näillä leveysasteilla. Asfaltilla vesivirrat etsivät tietään likaisiin viemäreihin ja kastelevat varomattomien kulkijoiden kengät. Lämpötila on +3 celsiusta, Merete näkee torin digitaalisesta säämittarista. Säätiedote vaihtuu tarjoamaan aikaa: kello 12:36, tiistai 22. helmikuuta. Merete huokaa. On vuosi 2085.
Naista kädestä pitää kiinni pieni lapsi, 5-vuotias tytär, jonka Merete nimesi suomalaisella nimellä lapsen kotimaasta huolimatta. Luonto, jota ilmastonmuutos on vavisuttanut jo vuosikymmeniä, on katoamassa ja nimellä Merete halusi muistaa. Lupiini puristaa Mereten kättä lujempaa, kun ohi kävelee iso korviaan luimisteleva katukoira.
*
Suuret ihmismassat pakenevat aavikoitumista, ruuan ja veden puutetta pois kotimaastaan. Vanyalla ei ole mahdollisuutta lähteä äitinsä ja isoäitinsä ainoana hoitajana, jolla on velvollisuus huolehtia heistä. Kulkutaudin riepottelema äiti ja vuosien kaluama isoäiti pitävät hänet täällä, Intian pienessä kylässä, josta sairaita ei haeta turvaan. Täällä vesi on likaista ja sellaisenaankin sitä on harvoin tarjolla. Ilma on ohutta ja kuivaa, sadetta ei ole näkynyt koko vuonna. Kuivuuden sytyttämät metsäpalot ja satojen kuihtuminen tarkoittavat, ettei ruokaa ole niille, jotka eivät päässeet pakoon.
Vanya oli katsonut pakolaisvirtojen valumista pois kotimaastaan, ja siitä huolimatta vastoin tahtoaan auttanut kylän naisia synnytyksissä, kun muuta apua ei ollut saatavilla. Olihan hän hoitaja, eikä hän halunnut enää yhtään useamman kuolevan turhaan.
Siinä, missä ihmiset pakenivat, syntyi tähän auringon polttamaan maahan yhä lisää ihmislapsia. Lapsia, jotka kuolivat tai kasvettuaan, vihasivat elämäänsä Intiassa ja odottivat pois pääsyä viimeisenä keinonaan selviytyä.
Se, mitä tapahtui, ei ollut koskaan ollut Vanyan päätettävissä.
Sillä aviomies oli vaatinut Vanyalta tämän kehoa miehen oikeudellaan ja täyttänyt naisen niin monta kertaa siemenillään, että toivomaton lapsi oli syntynyt. Tämän lapsen nainen oli lähettänyt pois, kun harvinainen sade oli pyyhkäissyt Intian ylitse. Sillä ilman vaimon velvollisuuksiaan, ei Vanya olisi koskaan halunnut synnyttää lasta tähän maahan.
Tuolta pohjoisen sateisesta maasta ei ollut kuulunut mitään, eikä Vanya halunnutkaan kuulla. Suomessa asiat ovat paremmin, kuin täällä, Vanya muistuttaa itseään lukiessaan iltarukousta itselleen ja tyttärelleen Hrishitalle, joka kenties kantoi jo uutta nimeä.
*
Auto hurisee eteenpäin ja sen bensamoottori köhii helteessä antamatta periksi. Vanhan auton takaikkunasta näkyy tuulessa ilmaan hajoava pakokaasu ja etuikkunasta asfaltin hohkama kuumuus sekä edeltävän autoletkan päästöt, joiden haju tunkeutuu sisään avoimista ikkunoista. Lupiini huutaa takapenkiltä: ”aja äiti kovempaa!”
Päästyään perille he pyyhkivät hikinoroja kasvoiltaan kesäkuun paahteessa. Kuinka he nauttivat jäätelöä huvipuistossa, purevat kiinni nakkisämpylöihin ja kiljuvat vauhdin hurmasta, tekee Lupiinin päivästä yhden parhaimmista.
Huvipuiston lähellä siintävä sairaala ei saa Lupiinin, Mereten tai tämän naisystävä Elenan huomiota, eivätkä he lukeneet aamu-uutisista, kuinka Suomeenkin iskenyt helleaalto tappaa vanhuksia, lapsia ja sairaita jälleen enemmän kuin viime vuonna. Eivätkä niistä kotimaan eläimistä, joita uhkaa uhanalaisuus jo seuraavalla vuosikymmenellä.
Niin moni laji on jo kuollut, ettei Lupiinin kaltaisilla 2080-luvun lapsilla ole aavistustakaan siitä, miten saimaannorpat joskus rikastuttivat Suomea olemassaolollaan. Sillä eihän Saimaata ole enää ollut kahteenkymmeneen vuoteen sellaisena kuin vanhimmat suomalaiset sen lapsuudestaan muistavat. Se on jätevettä, luonnonvarainen kaatopaikka.
Kun Lupiini vilkaisee kadunvarressa makaavaa kerjäläistä, tietää tyttö, että mies on kotoisin jostain kaukaa ja tullut Suomeen pakolaisena. Suomeen tullaan etsimään paratiisia, jota Lupiini ei näe omilla silmillään haaveillessaan New Yorkista katsellen älypuhelimestaan mainosta ”Lennä New Yorkiin jo tänään – halvat hinnat!”.
Pakolaisen Lupiini ei anna pilata päiväänsä vaan heittää kerjäläiselle kolikoita. Hän viettää nuoruuden hurmaa elämässään uhraamatta ajatusta maailman nykytilalle tai sen tulevaisuudelle. Maat, joista ne pakolaiset tulevat, eivät ole koskaan koskettaneet häntä ja Suomessa hän elää omalla tavallaan. Sopeutuu muuttuviin olosuhteisiin ja pyyhkäisee ohi itseään kiinnostamattomat uutiset, joita älypuhelin hänelle tarjoaa. Ilmastonmuutos, EU:n resurssipula, pakolaisvirrat tai elintilan hupeneminen eivät ole teinitytön arkea.
Merete on kasvattanut Lupiinin katsomaan sitä, mitä on jäljellä eikä taakseen asioita, joita ei enää ole. Tänä kesänä kauniisti kukkivat lupiinitkin, joiden mukaan tyttö sai nimensä, eikä hänellä ole pienessä kuplassaan huolia tai murheita.
*
Vanya seisoo kahden köyhästi koristellut haudan edessä porottavan auringon saadessa huulet halkeilemaan ja hien valumaan ihoa pitkin valtoimenaan. Olo on tukala, kuuma ja henkeä ahdistaa tuulen kuljettamat hiekanjyvät, mutta siitä huolimatta olo on helpottunut. Hiekkamyrsky tekee tuloaan.
Äiti ja isoäiti makaavat vierekkäisissä haudoissa, eikä Vanyalla ole enää velvollisuuksia. Hän on vapaa, jos vain hänen aviomiehensä suostuu lähtemään kauas täältä.
”
Nahin”, aviomies sanoo ja jotain särkyy Vanyan sisältä.
*
Lupiini on täyttänyt 21 vuotta. Eletään helteisintä kevättä vuosisataan, jona lammet kuivuvat ja järvien pinnat laskevat uhkaavasti. Nuorempana Lupiini oli usein käynyt uimassa Mereten ja tämän vaimon, Elenan, kanssa läheisessä lammessa.
Nyt Lupiini miettii kuulemaansa naiselta, jota kutsui äidikseen. Sitä tosiasiaa, mistä hän on kotoisin, kuka hän oikeasti on. Hrishita tuntuu vieraalta kielenkärjellä, kun Lupiini koettaa lausua syntymänimeään, jota ei ollut kuullut koskaan aiemmin.
Lupiini on aina tiennyt olevansa osaksi ulkomaalaistaustainen, mutta nyt hän tietää olevansa sitä kokonaan. Tavat, jotka Lupiini on saanut kasvattiäidiltään, alkavat yllättäen kaduttaa. Merete ei ollut tarkoittanut pahaa. Äitinä hän oli vain tahtonut tarjota rikkaan elämän, jollaista Intiassa ei olisi koskaan voinut kuvitella. Lupiini miettii elämänvalintojaan ja sopeutumistaan kulutusyhteiskuntaan.
Sitä autoa, niitä kaikkia meikkejä ja vaatteita, jotka hän heitti kyllästyttyään roskiin. Jopa ruokia, joita hän pyöritteli lautasellaan ja jätti syömättä.
Tästä päivästä eteenpäin, hän olisi Hrishita. Lupiinit ovat jo aikaa sitten kadonneet Suomen luonnosta. Nuori nainen naurahtaa surumielisesti. Enempää hän ei halua kadottaa.
*
Intian pienestä kylästä, jossa Hrishita tietää syntyneensä, ei ole jäljellä kuin raunioita ja hiekkaa. Sen palanut maa ja hiekkamyrskyjen kuluttamat talojen jäänteet ovat vain merkki lähihistorian kauheista ihmiskohtaloista. Hänen mielessään on, miten ihmiset ahneudellaan ja laiskuudellaan tuhosivat tämänkin paikan, jonka rannoilla joskus mangrovepuut kukoistivat ja kasvoi satoa, jolla ihmiset elättivät itsensä. Hrishita pohtii katkerana, milloin ja kuinka hänen biologinen äitinsä kuoli täällä, Intian pikkukylässä.
Ehkä yksin.
Ilmastonmuutos ei ole koskaan kuolinsyy, vaikka sen seurauksena miljoonat ovat kuolleet. Pelkästään täällä, tässä kyläpahasessa, kuolleita on ollut tuhansia.
Yllättävä sade, joka ropisee naisen niskaan tummalta taivaalta, saa silmät kirvelemään. Ehkä tätä sadetta hänen äitinsä odotti viikkoja, kuukausia tai vuosia.
Sadepisarat, jotka laskeutuvat taivaalta näivettyneelle maalle, saavat suolaiset kyyneleet seurakseen. Hrishita on tullut kohtaamaan synnyinpaikkansa ja tekemään työtä ihmisten elämän helpottamiseksi, mutta oliko enää mitään pelastettavaa? Se, millä tapaa Hrishita kärsii on erilaista kuin tämän raunioituneen kylän ihmisten oli ollut.
Sillä hän näkee edessään oman ja tulevien sukupolvien toivottaman tulevaisuuden ja ilmastonmuutoksen seuraukset. Hrishita ei enää tiedä haluaako synnyttää itse lapsia nykyiselle maapallolle ja miettii ettei ehkä hänen äitinsäkään ollut halunnut.
Silmät ovat avautuneet sateessa maailman loppuun palamiselle, jota he voisivat enää vain hidastaa. Ilmastonmuutos on todellinen. Sen tietävät kaikki, mutta jotka eivät sitä näe, eivät sitä ymmärrä tai halua ymmärtää. Hrishita päättää palata Suomeen kertomaan näkemästään niille, jotka voivat vielä vaikuttaa teoillaan.
*
Hautakumpu, jonka hiekkamyrskyt ovat kuluttaneet lähes tasamaaksi, kastuu sadepisaroista. Siinä lepää Vanya, joka odotti turhaan takaisin sadetta, jonka mukaan tyttärensä lähetti 30 vuotta sitten. Eivätkä haudalla verso edes lupiinit.
