Ficin nimi: Koti-ikävä
Kirjoittaja: Diinuli
Ikäraja: S
Tyylilaji: perhe-elämäfluff
Paritus: Tilia/Bella
A/N: Hyvää syntymäpäivää
Lyralle
Koti-ikävä
eli Haltija Joka Ei Osannut Kertoa Tarinaa
”Isi, isi! Miksi äiti on ihminen ja sinä haltija?”
Bella loi puolisoonsa merkitsevän katseen. Tätä kysymystä oli osattu odottaa – kummallakaan ei tosin ollut aavistusta minkä ikäisenä se lapsen mieleen juolahtaisi. Vaikka tarina oli kaunis, Tilia ei mielellään kertonut sitä – se kun sai hänen rakkaan Bellansa aina kovin surumieliselle tuulelle.
”Tules tänne istumaan niin isi selittää.” Vanamo teki työtä käskettyä, istui risti-istuntaan isää vastapäätä ja hyppelehti hieman istuessaan. Hän ei ollut vielä lähelläkään sitä ikää, jossa opitaan oikeasti istumaan paikallaan.
Tilia alkoi kertoa, niin kuin hänellekin oli lapsena asia selitetty:
”Kauan sitten, niin kauan, ettei kukaan enää muistakaan, oli olemassa vain yhdenlaisia kaksijalkaisia. Me kutsumme heitä Entisiksi, ja he asuivat kauniissa metsässä, joka oli täynnä kaikenlaisia hedelmäpuita. Oli kuitenkin yksi puu, josta kukaan ei saanut syödä.”
”Ai oliko se myrkyllinen?”
”Tavallaan. Suuri Henki oli antanut Entisille hieman viisautta, ja he tiesivät, että sitä pitäisi välttää. Sen nimi oli Tiedon Puu. Oli kuitenkin alku-isä Aala ja esi-äiti Eela. Aala ja Eela elivät onnellisina Entisessä Metsässä, koska he eivät tienneet maailman murheista mitään. Eräänä päivänä he kuitenkin totesivat: Olemme jo maistaneet kaikkia hedelmiä, ja ne ovat kaikki hyviä. Varmasti tuonkin puun hedelmä on hyvä. Ja niin he maistoivat.”
”Miksi? Olivatko ne tuhmia?”
”Eivät varsinaisesti. He eivät vain osanneet kuvitella mitään pahaa. Se johtui juuri siitä, että he eivät olleet syöneet Tiedon Puusta. Näet, kun he olivat maistaneet, he alkoivat ihmetellä. He huomasivat olevansa alasti, ja heitä rupesi nolottamaan. He tekivät itselleen vaatteet lehdistä ja heinistä. He myös miettivät: nyt olemme toimineet Suuren Hengen viisautta vastaan, mitä jos jotain pahaa tapahtuukin sen takia? Vaikka se paha oli jo tapahtunut.”
”Mikä niin?”
”Ai mikä mikä?”
”Mikä se paha oli?”
”Ai se joka oli jo tapahtunut?”
”Niin”, vahvisti Vanamo. Bella hihitteli itsekseen.
”Hmm… no se oli se paha, että siitä eteenpäin ne osasivat kuvitella pahoja asioita tapahtuvaksi. Ja ne tunsivat pelkoa sellaisella tavalla, jota eivät olleet koskaan tunteneet. Ja siitä taas seurasi kaikkea pahaa, kun ne alkoivat vältellä kuvittelemiansa pahoja asioita. Tappeluita ja kaikkea. Mutta”, jatkoi Tilia ja veti syvään henkeä välissä, ”Tiedon Puu antoi myös toivoa. Siitä eteenpäin Entiset osasivat myös ihmetellä mitä kaikkea heidän ympärillään tapahtui, ja kuvitella myös hyviä asioita. Ja ihmettely on eräs portti viisauteen. Siitä eteenpäin Entisiä alettiin kutsua Ihmisiksi.”
”Sen ihmettelemisen takia.”
”Niin.”
”Mutta entäs haltijat?”
”Olen tulossa siihen seuraavaksi. Näet, oli myös toinen puu, josta Entiset eivät olleet maistaneet. Siitä tiedetään vielä vähemmän, mutta sen nimi oli Elämän Puu. Ja Suuri Henki oli viisaudessaan laittanut sen luoksepääsemättömään paikkaan, ikuisen ukkosmyrskyn taakse. Mutta Aalalla ja Eelalla oli kaksi poikaa. Awel ja Kawil. Awel asettui aloilleen ja jäi viljelemään maata ja pitämään kotieläimiä. Ja niin teki hänen koko perheensä ja heimonsa niistä päivistä alkaen aina näihin päiviin asti. Ja heistä on lähtöisin se suku, jota nykyäänkin Ihmisiksi kutsutaan. Mutta Kawil lähti tutkimaan maailmaa ja söi elääkseen metsän eläimiä ja syötäviä kasveja. Ja niin teki koko hänen sukunsa. Ja pian he tulivat meren äärelle, ja rakensivat laivoja. Ja meren takaa he löysivät uusia maita.”
”Oliko siellä haltijoita?”
”Mitä? Ei. Odota. Tämä on pitkä juttu.”
”En jaksa enää kuunnella. Voidaanko mennä jo ulos?”
”Etkö sinä enää haluakaan tietää Mistä Haltijat Tulevat?”
”Tiedän jo. Ne tulevat metsästä.”
Tilia nauroi.
”Aivan oikein. Mennään vaan.”
Ja niin he lähtivät ulos leikkimään.
***
Illalla, Vanamon mentyä nukkumaan, Bella ei malttanut olla ottamatta asiaa puheeksi.
”Pikku-Vaniainen taitaa olla vielä vähän nuori noille taruille.”
”Huomasin. Yritin kuitenkin kertoa lyhyimmän niistä. Vielä lyhennettynä se olisi menettänyt liikaa olennaista itsestään.”
”Voihan olla, että hän jo huomenna jaksaa kuunnella taivaslaivoihin asti. Se oli lapsena aina minusta huikaisevin kohta. Sen jälkeen kun ensimmäisen kerran pienenä tyttönä sen kuulin, olen aina tuntenut sen vatsanpohjassani kotitähteä katsellessani.”
”Tiedän. Minullakin on se tunne, ja sellainen selittämätön ikävä”, huokaisi Tilia.
Bella asteli makuusijan reunalla istuvan puolisonsa luo ja kävi polvilleen patjalle tämän taakse. Hän kietoi kätensä tämän ympärille ja kuiskasi tämän korvaan:
”Ehkä sielläkin on vielä joitakuita, jotka katsovat meidän tähteämme ja ajattelevat lähteneitä.”
Niin he kävivät hiljaa maate ja katselivat ikkunasta pimenevään yöhön, kunnes pilvenpyörylät väistyivät ja paljastivat kirkastuvan tähtikentän. Sitten uni valtasi heidät, ensin Tilian ja lopulta myös Bellan.
