Meren värit | K11| fantasiadraama, femme | 1/5

[Okakettu]

Kirjoittaja: Okakettu
Ikäraja: K11
Tyylilaji: Fantasiadraama, femme
Yhteenveto: Merehisistä on monenlaisia tarinoita, muistan. Yhden mukaan ne eivät osaa itkeä, ja siksi ihmisten kyyneleet, suru, kiehtovat niitä. Ehkä tyttö istuu edessäni juuri sen takia, kaikessa alastomuudessaan, ihollaan meri ja katseessaan outo ihailu.

A/N: Näin Tumblrissa tämän kuvan ja halusin kirjoittaa sen pohjalta jotakin. Luvassa on jälleen merta ja satuja ja muuta, mutta ei yhtään noitaa, kerrankin. Osien lopullinen määrä saattaa jonkin verran heittää suunnitellusta, mutta kovin pitkää kokonaisuutta tästä ei tule.

Tarinaa on inspiroinut suuresti tämä ilmeisesti Hans Christian Andersenille kuuluva lainaus: "But a mermaid has no tears, and therefore she suffers so much more."

**

1. osa.

Kaikkien niiden rannalla istuttujen tuntien päätteeksi minuun on takertunut savun haju.

Näen liekit silmissäni yhä, vaikka tuli on jo aikaa sitten hiipunut. Kuinka ne tavoittelivat ahnaasti taivasta, saivat tumman veden ympärillään näyttämään entistäkin mustemmalta. Isä olisi pitänyt sellaisesta terävästä kontrastista pimeän ja valon välillä. Hän olisi katsellut merta pitkään, yrittänyt ehkä tavoittaa maiseman kankaalle väreillään myöhemmin. Kiivaita siveltimenvetoja tyhjälle taululle, taustalla jokin minulle tuntematon pianosonaatti.

Enää hän ei milloinkaan tee niin.

Vieraiden lähdettyä on kovin hiljaista. Tuli ei voimastaan huolimatta pitänyt missään vaiheessa viileyttä loitolla, ja nyt on suorastaan kylmä. Tunnen, kuinka koleus näykkii sormenpäitäni terävin hampain. Yö kallistuu aivan pian aamuksi.

Tiedän, että minun pitäisi lähteä, mutten saa itseäni liikkeelle. Voin nähdä majakan siluetin silmäkulmastani: vain parikymmentä askelta tuttujen portaiden juureen. Ylös nousemisen sijasta upotan sormet hiekkaan, kuuntelen aaltojen murtumista. Savu on karhea tunne kurkussani.

Pieni lautta, jolla isän ruumis poltettiin, on jo lähes hävinnyt taivaanrannan taakse, hänen tuhkansa kadonnut mereen. Onnistunut hautajaisseremonia, Rauna sanoi minulle lempeästi, vaikka en ollut osallistunut järjestelyihin juuri lainkaan. Kylänvanhimman käsi oli tuntunut kovin painavalta olallani. Mene nukkumaan, Sofia. Täällä ei ole meille enää mitään nähtävää.

Tuuli sujahtaa helposti kauhtuneen villapuseroni läpi iholle. Hytisen. Minulla on ylläni pelkkää likaisenvalkoista mustan surupuvun sijaan, ja tiedän sen herättäneen puheita kyläläisissä. Menetys riittää syyksi vääränlaiselle käytökselle vain tiettyyn pisteeseen asti. Ilmeisesti olen nyt ylittänyt sen.

Hän ei vuodattanut kyyneltäkään. Sydämetön tyttö.

Puheet kaikuvat päässäni ilman, että osaan tehdä niille mitään. Ennen kaikkea muuta olen vain väsynyt. Eikö sen pitäisi riittää, että olen nyt täällä? Pidän vahtia isän äärettömän haudan äärellä, en anna kylmän päästää minusta irti.

Hän olisi ainakin halunnut niin. Ajatellessani sitä karheus kurkussani muuttuu lähes tukahduttavaksi. Savun paino on siirtynyt vaivihkaa silmiin, jonnekin katseeni taakse. Räpytteleminen ei saa tuntemusta hälvenemään. Hiekka murenee sormiani vasten, kun puristan kädet hitaasti nyrkkiin.

Isä ja hänen värinsä, öljymaalien haju. Vihainen pianomusiikki kaikumassa tyhjillä seinillä.

Sävähdän. Suuni avautuu, kuin yrittäisin saada paremmin happea tai ehkä sanoa jotakin, mutta sisältäni purkautuukin valitus. Tajuan silti itkeväni vasta, kun suuni täyttää kyynelten maku. Painan käden huulilleni ja pääni polviin tukahduttaakseni nyyhkytyksen, mutta siitä ei ole hyötyä. Kipu vuotaa minusta ulos kyynelinä ilman, että voin sille yhtään mitään.

Itken itkemistäni, tavalla, jota en ole tehnyt vuosiin. Se ei tee oloani lainkaan paremmaksi. Kestää kauan, että rikkonainen hengitykseni tasaantuu edes vähän.

Äkisti jostakin läheltä kantautuu rasahdus. Hiljainen ääni havahduttaa minut itkuni horroksesta. Kohotan päätäni silmiäni räpytellen ja kavahdan samassa taaksepäin.

Edessäni kyyhöttää kaitaluinen, alaston tyttö. Hänen mustat silmänsä tarkastelevat minua katseella, joka on pohjattoman utelias, kuin eläimellä tai pienellä lapsella. Tytön pitkästä tummasta tukasta tipahtelee vesipisaroita hänen paljaalle iholleen ja maahan. Hiukset ovat paksut ja karheat, ne tuovat mieleeni kalastajaeukkojen satamassa solmimat naruköynnökset.

Sydämeni hakkaa, hakkaa: säikähdyksestä vai jostakin muusta, en ole varma. Minä tiedän tytön nousseen merestä. Hän on hiekassa polvillaan mutta nojaa raskaasti käsiinsä, kuin ei täysin tietäisi, mitä jaloilla kuuluu tehdä. Katseeni viivähtää kalpeissa kämmenissä, jotka ovat tytön muuhun kehoon verrattuna kohtuuttoman suuret ja teräväkyntiset.

Sormien välissä on leveä kaistale ylimääräistä ihoa, kuin räpylöissä. Hän on niin lähellä, että voin haistaa kalvakalta iholta huokuvan levän ja kalan ja suolan tuoksun, merenpohjan pimeän.

Merehinen. Aina toisinaan niitä ajautuu kalastajien verkkoihin, jolloin olennot repivät ansansa rikki terävillä kynsillään. Merimiesten saattaa joskus kuulla puhuvan sellaisia satamassa, mutten ole koskaan todella uskonut moiseen. Merehiset ovat pelkkä tarina, myytti, joita tällaiset saaristokylät ovat pullollaan. Sen vuoksihan isä tänne alun perin tahtoi.

Suutani kuivaa. Tyttö tuijottaa minua yhä, pää hiukan kallellaan, kummallisuudestaan huolimatta äärimmäisen todellisena. Tajuan, että musta katse ei ole missään vaiheessa hellittänyt otettaan kyyneleisistä silmistäni. Ilme merehisen kasvoilla on ihmettelevä, hänen huulensa hiukan raollaan. Kuin olisin hämmästyttävin asia, jonka hän on koskaan nähnyt.

Merehisistä on monenlaisia tarinoita, muistan. Yhden mukaan ne eivät osaa itkeä, ja siksi ihmisten kyyneleet, suru, kiehtovat niitä. Ehkä tyttö istuu edessäni juuri sen takia, kaikessa alastomuudessaan, ihollaan meri ja katseessaan outo ihailu.

Poskiani polttaa. Luulin itkeneeni itseni kaikista tunteista tyhjäksi, mutta nyt rintakehässäni leimahtaa raivo. Vetäydyn kauemmas tytön ulottuvilta ja kivahdan käheästi:

"Sinulla ei ole mitään oikeutta minun kyyneliini."

En usko merehisen ymmärtävän sanojani, mutta ääneni sävy on selvä. Kalpeille kasvoille hiipii epävarmuus, sitten säikähdys. Ennen kuin ehdin tehdä mitään muuta, tyttö käännähtää kannoillaan ja lähtee kompuroimaan merta kohti. Epäsuhtaiset jalat kannattelevat häntä hiekalla kovin kömpelösti: tummat hiukset peittävät alastonta kehoa kuin verho. Minä käännän katseeni pois.

Vedenpinnan rikkoutumisesta syntyvä ääni on vain vaimea. Se sekoittuu aaltojen pauhuun.

Valahdan hiekalle makaamaan. Taivaalla näkyy ensimmäinen häivähdys yön rikkoutumisesta. Kyyneleet ja savu särkevät yhä silmiäni kun ajattelen, joskin vain etäisesti, että isäni on kuollut ja minä raivosin juuri satuolennolle.

**

[ruttotohtori]

Huomenta! Mulla on pian lääkäriaika ja halusin vähentää jännäämistä lukemalla jotain kivaa, ja tämän sitten valikoin miun kirjanmerkkilistasta - onneksi. Olin alunperin laittanut tämän ylös otsikon vuoksi, Meren värit... rakastan molempia, rakastan merta ja sanaa värit, ja rakastan muuten meren värejä myös, en tiiä, tää on yks mun lempiotsikoistani täällä Finissä juuri nyt, ja voi mitä tekstiä... Apua. Vähän pöpperöinen olen vielä, mutta yritän nyt jotenkin muotoilla tähän että hei, nousit just kertaheitolla yhdeksi mun lempikirjoittajistani. Enpä muista milloin viimeksi olisin lukenut mitään mikä ihan muotoilun, sanojen käytön ja muiden tällaisten teknisempien asioiden puolesta ois iskenyt muhun näin kovaa. Oot aivan mieletön, oikeesti. En muista oonko siulta pahemmin mitään lukenutkaan, joskus kai jotain vuosia sitten, mut pitäisi selkeesti enemmän, koska vau. Oikeesti. Mulla ei ole sanoja kuvailemaan kuinka paljon pidän sun tavasta kirjoittaa. Kaikki sanat jotenkin hohkaa satua ja runoa ja kauneutta ja herkkyyttä, mut ei ollenkaan sellaisella ns. "tekotaiteellisella" tavalla (en oikein tykkää sanasta tekotaide, koska kuka senkin määrittää, mut ehkä tiiät mitä meinaan kuitenkin). Oon vaan ihan in awe. Tällainen antaa kyllä voimaa jaksaa lääkäriin tai vaikka universumin toiselle puolelle jos on tarvis, koska oh my. Niin hyvää.

Sisältökin! Pidin siitäkin. Sadut on lähellä sydäntä ja rakastan merta niin, ja meren olentoja, ja kuolemaa teemana ja eri maailmojen kohtaamista ja kaikkee. Tässä oli hirveesti pieniä yksityiskohtia jotka loi tunnelmaa ja avas tätä maailmaa hyvin, pieni kylä, hautajaismenot, hahmojen nimet, savu, merehisen ulkonäkö... Erityisesti ihastuin räpyläkäsiin ja hiuksiin, jotka muistutti naruja. Kaikki tässä tiukkui sielua ja tunnetta ja sellaista, tähän tunnelmaan ja miljööseen ja Sofian pään sisään pystyi oikeasti uppoamaan. Jokainen virke vaan veti syvemmälle ja syvemmälle - vähän ku ois mereen kävellyt, haha. Näätkö, oot niin hyvä etten pysty tuomaan tähän kommenttiin ees mitään ajatusta, kunhan hehkutan vaan. Tosin tässä ei niin paljoa tapahtunutkaan että pystyisin pahemmin analysoimaan (mikä ei ollenkaan haittaa vaan päinvastoin), niin niin. Jäin vaan ihailemaan jokaista yksityiskohtaa, öljymaalien hajua ja kaikkee. Äähg, tää kommentti on ihan luokaton, anteeks, oon vaan niin ihastunut tähän. Haluaisin vaan lainata koko tekstin, mut quotteen pari lempparii:

kuuntelen aaltojen murtumista. Savu on karhea tunne kurkussani.

Savun paino on siirtynyt vaivihkaa silmiin, jonnekin katseeni taakse.

Ja sit sana kaitaluinen, oh my god! Tykkäsin kans tän osan ainoasta repliikistä hirveesti.

Ehkä suosiolla jätän tähän, ei mulla oo mitään muuta sanottavaa kuin pohjatonta ylistystä, mutta herranjestas, tätä todellakin tahdon lisää ja ehkä seuraavasta osasta osaan sanoo jotain järkevääkin. Kiitos kun lähdit julkaisemaan tätä, tuun ehdottomasti lukemaan jatkossakin, niin on mieletöntä tämä. Kiitos. <3

[Odo]

No niin Kommenttikampanjasta hyvin myöhäistä päivää! (Olen oikeasti todella pahoillani, että tämä viivähti näin paljon. Aluksi otin tämän valmiiksi auki, odottamaan oikeaa hetkeä, että saan paneuduttua tähän oikein kunnolla. Sitten iski elämä, ja se vaan jäi, jäi ja jäi, mutta nyt täällä vihdoin.)

Kuten sanottua, halusin tosiaan paneutua tähän huolella ja antaa aikaa kunnolliselle kommentille. Pidän teksteistäsi ja pelkät alkutiedot saivat lähes kylmätväreet kulkemaan selkää pitkin. Pidin yhteenvedosta ja kohdasta, kun se nousi esiin tekstissä. Merenneidot ja muut vastaavat olennot ovat aina kietoneet, samoin meri ja sinulla on todella taianomainen tyyli kirjoittaa, joten olin oikein innoissani tästä - enkä turhaan, tämä on uskomattoman hieno.

Pidän, että puhutaan merehisistä, ei merenneidoista ja heti tulikin esiin eroavaisuus. Tällä merehisellä oli jalat ja itse nimetty olento luo jotenkin tosi paljon tunnelmaa tekstiin, vaikka kyse on vain yhdestä sanasta. Tulee tunne, että maailmaan on paneudettu ja odottaa, mitä kaikkea se pitää sisällään. Erilaiset tarut ja myytit ovat hieno aihe, vaikea, mutta sitäkin mielenkiintoisempi kun niissä onnistutaan - kuten tässä. Tietysti tämä oli vasta ensimmäinen osa, mutta minusta tässä ensimmäisessä osassa nousi esiin jo sellaista tarunomaista tunnelmaa ja kutkutusta, mikä tavallaan inspiroi itseäkin. Ja tavallaan näen, että tämä toimisi ehkä jopa shottina avoimella lopulla, mutta aina vaan parempi, että tälle tulee jatkoa ja odotankin, että tästä tulee hieno tarina lyhyestä mitastaan huolimatta. Jään siis todellakin seuraamaan.

Hallitset kuvailun todella hyvin, saat olla ylpeä. Erityisesti tulen ja savun läsnäolo läpi tekstin oli oikein vangitsevaa ja se, miten kuvaat merta ja sen mustuutta ja maalaamisen kuvaaminen ja sen taustalla soiva musiikki oi että. Voisin oikeastaan lainata joka lauseen, mutta ehkä en tee niin. Pidin siitä, miten tämä sijoittui heti hautajaisten jälkeen, suruun kuolemasta ja siellä oli jänniä yksityiskohtia, kuten vääränvärinen asu eikä surumusta, ei itkettyjä kyyneleitä hautajaisissa ja miten kyläläiset siihen suhtautuvat. Yksityiskohtia, jotka loivat sellaista todellisuudentuntua, vaikka tämä onkin fantasiaa, mutta todella uskottavasti rakennettua sellaista, en oikein tiedä, mitä koetan selittää.

Kaikenkaikkiaan todella hieno aloitus varmasti uskomattomalle jatkikselle, olen jo kiintynyt tähän, vaikka paljoa ei olekaan ollut. Sanoin myös, että tämä inspiroi - ehdottomasti. Saa miettimään, miten voisi itsekin koettaa maalata maisemaa ja miettiä kaikenlaisia taruja ja myyttejä, joskaan omat taidot eivät riitä ihan tällaiseen, mutta inspiroiva tunne on semmoinen hyvä olo ja mielestäni merkki onnistuneesta tekstistä. Kuten hyvät kirjatkin, ne saavat ajatukset liikkeelle ja erilaisia mielikuvia. Ja mielikuvia tää teksti herättikin! Pystyi hyvin kuvittelemaan maiseman ja vähän maailmaa, mitä siitä on kerrottu. Taidan kyllä alkaa toistaa itseäni pikkuhiljaa, mutta kun tämä on niin hieno.

Finissä on paljon lahjakkaita kirjoittajia, mutta ketään vähättelemättä haluan sanoa, että oot yksi lahjakkaimmista kirjoittajista, joita tiedän. Finissä on ihanan erilaisia kirjoittajia, tekstejä, ja kun aina löytyy jotain mihin oikein uppoaa ja tämä on ehdottomasti yksi  niistä, koska tässä on niin paljon elementtejä joita rakastan. Kiitän siis suuresti ja toivotan tsemppiä kirjoittamiseen, toivottavasti tähän tulee pian jatkoa, ja pahoittelen vielä myöhästynyttä kommenttia. Heti, kun näin tämän KK:ssa olin, että wau. Ja onneksi nappasinkin samoin tein, kun muuten tulee originaaliosastoilla niin vähän käytyä ja kommentoiinikin on viime aikoina ollut jäissä, eikä paljoa ole tullut luettua. Kiitos! Ps. sori typot.

[Avaruuspiraatti]

Komenttikampanjasta moikka! Valitsin tämän, koska fantasiabuumini on voimissaan ja kaikenlaiset veteen liittyvät taruolennot ovat tällä hetkellä IN minun pienessä päässäni. Ja ai että, kun olen iloinen, että tämän valitsin! Tässä osuu kohdilleen kyllä minun makuuni kaikki hahmoista miljööseen ja tunnelmasta aina kirjoitustyyliisi asti. Melkein jo itkettää, että osia on arvioidusta vain viisi, koska voisin lukea tällaisesta 30 lukuisen romaanin!

Sofia vaikuttaa kovalta pienen rantakylän kasvatilta. Muiden edessä hän ei riku, vaikka kuinka toivoton olo olisi sisältä päin. Mielenkiintoista nähdä, miten hän lopulta päästää tuon merehisen suojakuorensa alle (tai tällä tavalla röyhkeästi minä alkutietojen femme-lupauksen pohjalta nyt vain oletan).

Tässä oli paljon kivoja pieniä yksityiskohtia, joista pidin. Erityisesti mieleeni jäi tämä kohta

Isä ja hänen värinsä, öljymaalien haju. Vihainen pianomusiikki kaikumassa tyhjillä seinillä.

kun siitä saa mielestäni kivan käsityksen Sofian isästä ihan vain parista hassusta lauseesta.

Kiitoksia tästä ensimmäisestä luvusta ja innolla odottelen jo seuraavaa! ^.^

[Parris]

Kommenttikampanjasta tervehdys täältäkin! Päätin napata tämän luettavaksi, koska ensisilmäilyllä kiinnostuin aiempien kommentoijien tavoin tuosta merehisen konseptista. Omien fantasiaolentojen muodostaminen on aina mielenkiintoista, ja tässäkin merehisen paikka luomassasi maailmankuvassa tuntuu tosi luontevalta.

Pidin tässä erityisen paljon aistihavaintojen korostumisesta ja "esineellistymisestä". Koska teksti sijoittuu vahvasti luontoon, tuonne rantamaisemaan, tämäkin sitoo juuri merehistä vahvasti olemassa olevaan maailmaan kovin luontevalla tavalla. Vaikka Sofian kerronnassa merehinen sanotaankin suoraan satuolennoksi, minusta ainakin tuntui siltä ikään kuin merehisissä ei olisi mitään erityisen fantastista vaan ne kuuluisivat ihan normaalina elementtinä tämän tekstin esittämään maailmaan!

Toisena sanastollisena ja sisällöllisenä elementtinä tykkäsin tässä taiteesta - siihen liittyviä muistoja ja kielikuvia tulee esiin niin musiikin kuin maalaamisen kautta, mikä on mun mielestä hurjan kiva. Rakentaa mielikuvaa siitä, että luovuus on niin vahvasti läsnä Sofian elämässä. Toisaalta nämä aihepiirit sitten yhdistyvätkin tekstin otsikossa, jossa mainitaan luonnon puolelta meri ja taiteen puolelta värit.

Kaikkiaan tämä on kyllä hurjan nätti aloitus minijatkikselle ja pohjustaa sen miljöön mun mielestä tosi tunnelmallisella tavalla, sitoen esimerkiksi merehisen ulkonäön Sofian kotipaikan kalastajaeukkoihin. Onneksi poimin tämän kommenttikampanjasta - en oo sulta aikaisemmin hirveästi mitään lukenut, mutta tämä kyllä kannustaa tutustumaan tulevaisuudessa vaikkapa tuohon sinun isompaan eepokseesi myös. Kiitokset, jatkoa odotellen! <3

[Pura]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta! <3

Fantasiadraama ja femme kuulostivat loistavata yhdistelmältä, ja niiden perusteella tartuin tähän tekstiin. Ja hyvä että tartuin, tämä on aivan ihana <3
Tunnelma on todella kaunis, ja pidän siitä, että teksti alkaa hautajaismenojen lopusta, mihin nivoutuu hienovaraisesti maailmanrakennustakin. Ruumiiden antaminen merelle on kaunis tapa kunnioittaa kuolleita, ja pidän jotenkin tosi paljon siitä, että tässä ei suoraan kuvata koko tapahtumaa, vaan siihen viitataan rivien välissä.

Pidän vahtia isän äärettömän haudan äärellä, en anna kylmän päästää minusta irti.

Niin kaunis virke! Näitä on muutenkin koko teksti täynnä, tosi ihania ja tarunomaisia sanavalintoja.

Kuvaat surua aidosti ja kauniisti, siinä on jotain tosi samaistuttavaa, että raju itku tulee vasta sitten, kun tilanne on ohi ja on ihan yksin, kun todellisuus iskee tajuntaan ensin varkain, ja sitten itkeekin ennen kuin edes itse huomaa sitä. Läheisen menettäminen on kamala asia, johon kaikki suhtautuvat omalla tavallaan, ja minusta tämän päähenkilön suhtautuminen tuntuu todella realistiselta.

Edessäni kyyhöttää kaitaluinen, alaston tyttö. Hänen mustat silmänsä tarkastelevat minua katseella, joka on pohjattoman utelias, kuin eläimellä tai pienellä lapsella. Tytön pitkästä tummasta tukasta tipahtelee vesipisaroita hänen paljaalle iholleen ja maahan. Hiukset ovat paksut ja karheat, ne tuovat mieleeni kalastajaeukkojen satamassa solmimat naruköynnökset.

Kuvaat merehistä upeasti ja elävästi, ja hänet näkee mielikuvana tosi selkeästi. Hänessä on jotain satumaista ja vierasta, ja pidän kovasti tuosta, että ihmisen itku tuntuu olevan hänelle käsittämätöntä ja hienoa.

Päähenkilön reaktio satuolennon kohtaamiseen on myös aidon tuntuinen, säikähdys ja vihaisuus tuntuvat tuossa tilanteessa luontevilta, vaikka käykin sääliksi merehistä, joka ei tuntunut tahtovan päähenkilölle mitään pahaa. Pidin tuosta hänen liikkumisensa kuvailusta kömpelöksi ja epäluntevaksi, käy järkeen että uimiseen tottunut otus ei olisi oikein kotonaan kuivalla maalla.

Tykkäsin tästä tosi paljon! Toivottavasti kirjotat tälle joskus jatkoa, sitä olisi ilo lukea