Tämä tarina on kytenyt mielessäni jo pitkään, mutta nyt vihdoin sain Joulukadun avautumisen inspiroimana kirjoitettua sen. Halusin kirjoittaa jotain, missä käsiteltäisiin sitä, että vaikka kuinka kokisi olevansa vääränlainen ja kelpaamaton, todellisuus voi olla toinen. Samoin vaikka kokisi olevansa lohduttoman yksin, saattaa käväistä useammankin ihmisen ajatuksissa säännöllisesti. Jokainen on arvokas ja tärkeä, ja jokaisella on merkitystä. Hyvää loppuvuotta ja iloista joulunodotusta kaikille!
Tarina liittyy
Varauksia ja purkauksia -sarjaan ja sijoittuu ajallisesti
Reaktioyhtälöiden (K-11) jälkeiseen jouluun. Yritin kuitenkin koostaa kokonaisuuden niin, että se toimisi myös itsenäisenä, vaikka viittauksia muihin tapahtumiin onkin jonkin verran.
Samuli makasi huoneensa lattialla jalat kohti kattoa ja kuunteli, kuinka kämppäkaveri kolisteli seinän toisella puolen. Samuli yritti arvailla, mistä mikäkin ääni oli peräisin. Pehmeät mätkähdykset kuuluivat siitä, kun vaatteita ladottiin kassiin, ja paperinen rapina aiheutui joululahjojen kääreistä, kun niille tehtiin viimeisiä silauksia. Vetoketjun äänestä ei voinut erehtyä. Noel pakkasi, oli lähdössä, ja se sai Samulin tuntemaan itsensä määränpäättömäksi.
Välillä kylpyhuoneen kynnys narahti ja peilikaapin tavarat kolahtelivat toisiaan vasten, kun niiden joukosta etsittiin jotain. Eteisestäkin kantautui mätkähdys, ja pitkä vetoketju vedettiin kiinni. Lopulta Noelin huoneen ovi naksahti lukkoon. Hetken oli hiljaista, ja Samuli kuvitteli mielessään, kuinka Noel seisoi keskellä keittiötä ja tarkasti bussiaikatauluja puhelimestaan.
Samuli säpsähti, kun yhtäkkiä hänen huoneensa oveen koputettiin. ”Hei Samuli?” Noelin ääni kysyi.
Samuli ponkaisi seisomaan nopeammin kuin hän ehti tajutakaan. Ainakaan hänen päänsä ei heti tajunnut muuttunutta asentoa, ja hänen silmissään hämärtyi hetkeksi. Hän ravisti päätään, loi pikaisen silmäyksen huoneeseensa ja heitti hetken mielijohteesta vanhan tenniskassinsa vaatekaapin päältä keskelle lattiaa. Sitten hän avasi oven.
Noelilla oli kaulaliina kaulassaan ja pipo päässään, mutta ei vielä muita ulkovaatteita. Noelin olan yli Samuli näki putkikassin, joka odotti lähtövalmiina eteisen lattialla.
”Mä lähden nyt”, Noel sanoi. Hän vilkaisi keittiöön, palautti sitten katseensa Samuliin ja jatkoi: ”Mun hyllyllä jääkaapissa on toissa päivänä avattu glögi, jos sä haluat hörppiä sen pois. Jos et, kaada vaan viemäriin jos muistat. Vaikka tuskinpa se sieltä kävelee vastaan, vaikka jäisikin joulun yli.” Noel hymyili hieman, jotenkin surumielisesti.
”Okei”, Samuli sanoi ja rykäisi, kun ääni tuntui takertuvan kurkkuun. ”Ehkä mä ehdin sen hörpätä. Mä ajattelin lähteä vasta… illalla. Välttää viimeisimmätkin aaton ruuhkat.”
”Ihan fiksua”, Noel naurahti, mutta vakavoitui nopeasti. Hänen tummiin silmiinsä hiipi jotenkin outo katse, kun hän vilkaisi jonnekin Samulin ohi. Kulmakarvat vetäytyivät aavistuksen verran ryppyyn, kuin huolta ilmaisten, ja silmissä kiilsi jotain tarkkaavaista. Sitten Noel kuitenkin sukaisi kädellä hiuksiaan, ja kun kasvot paljastuivat taas käden alta, oli omituinen ilme poissa. Noel hymyili jälleen, leveämmin, ja taputti Samulia olkapäälle. ”Hyvää joulua. Nähdään sitten pyhien jälkeen.”
”Joo”, Samuli sanoi, eikä hän hämmennykseltään tajunnut vastata toivotukseen ennen kuin Noel oli jo kääntynyt. ”Hyvää joulua.”
Noel heilautti vielä kättään ja jatkoi sitten eteiseen pukemaan. Samuli antoi oven jäädä raolleen, mutta istuutui itse sängylleen tuijottamaan jalkojaan ja kuuntelemaan ulkovaatteiden kahinaa. Kun ulko-ovi loksahti kiinni, Samuli lysähti halaamaan reisiään. Tyhjyyttään ammottava tenniskassi irvisti reisien ja silmien raosta, ja Samuli nousi ja viskasi sen takaisin kaapin päälle, pois silmistään. Se oli hyödytön niin käyttöesineenä kuin rekvisiittanakin. Samulin vatsassa möyri epämääräinen ahdistus. Hän ei voinut lakata miettimästä, oliko Noel juuri aavistanut, ettei kaikki ollut aivan niin kuin hän antoi ymmärtää. Opiskelukavereiden utelut joulusuunnitelmista saattoi kuitata huolettomilla olankohautuksilla ja sanomalla
eipä mitään erityistä, mutta Noel oli muutaman kuukauden soluasumisen aikana väistämättä oppinut tuntemaan Samulia ja ehkä myös näkemään pintaa syvemmälle.
Samuli palasi sängylleen, sillä kertaa peremmälle, ja kääräisi jalat rintaansa vasten. Seinä tuntui viileältä paidankin läpi, kun hän nojautui siihen. Siitä välittämättä Samuli käänsi poskensakin seinää vasten ja katseli ikkunan läpi. Talven valkoinen valo oli vielä elinvoimaista, mutta muutaman tunnin sisään se hiipuisi ja haihtuisi, hukkuisi pimeyteen. Koittaisi ilta, eikä Samuli vieläkään lähtisi minnekään. Ehkä hän sytyttäisi kynttilän, lämmittäisi Noelin glögiä ja katsoisi jouluisia perhe-elokuvia, joita kaikki televisiokanavat syytivät aamusta iltaan.
Samuli ei ollut edes viitsinyt tyrkyttää itseään vanhemmilleen. Ei kai hän olisi halunnut lapsuudenkotiinsa mennäkään, keskelle kliinistä joulunviettoa ja kiusallisen korrekteja ruokapöytäkeskusteluja. Pari päivää aikaisemmin postissa oli saapunut joulukortti, johon Sanna oli kirjoittanut, että joku liikekumppani oli tarjonnut hänelle ja Ilmarille mökkiään Saariselältä lainaan ja he viettäisivät joulun ja vuodenvaihteen lasketellen ja retkeillen. Kortin mukana oli ollut Stockmannin lahjakortti, sellainen jonka poikki oli painettu joulunauha kuin lahjapaketissa. Siihen saakka Samuli oli saattanut teeskennellä kuuluvansa ihan tavalliseen rakastavaan perheeseen, mutta kortin luettuaan hän oli joutunut jälleen kerran nieleskelemään karvaita kyyneliä. Siinä ei ollut mitään uutta, että vanhemmat viilettivät jouluisin kaikkialla muualla kuin kotona. Samuli ei kuitenkaan voinut mitään sille yksinäiselle surulle, joka hänet valtasi jokaisen kerran, kun hänelle ilmoitettiin matkoista ja menoista vain paria päivää ennen aattoa. Hänen annettiin elätellä turhia toiveita tavallisuudesta, ja sitten ne toiveet revittiin kappaleiksi.
Kun Samuli oli opiskellut toiseksi viimeistä vuottaan lukiossa, hän oli saanut viimeisimmän joululahjan, joka hänelle oli ojennettu kädestä käteen. Sanna ja Ilmari olivat sinä jouluna ottaneet äkkilähdön Itävaltaan laskettelemaan. Isoäiti oli aattona käynyt katsomassa Samulia ja antanut hänelle jotain, mikä oli ollut rahassa mitattuna paljon halvempi kuin Stockmannin lahjakortti, mutta sydämessä mitattuna kalliimpi kuin kaikki maailman lahjakortit yhteensä. Lahjoilla ei ollut Samulille lopulta mitään merkitystä, mutta hän ei pystynyt kovettamaan sydäntään niin, ettei
välittämisellä olisi ollut hänelle merkitystä. Mummo oli välittänyt Samulista, eikä se ollut suinkaan ilmennyt pelkästään lahjan antamisesta, vaan siitä, ettei mummo ollut halunnut jättää huonossa kunnossa ollutta Samulia jouluksi yksin. Se joulu oli kuitenkin jäänyt viimeiseksi jouluksi, jonka mummo oli nähnyt.
Samulin rintaa korvensi, kun hän muisteli mummon silmänurkkiin asti kiipeävää hymyä ja hersyvää naurua. Lempeyttä, jota jokainen ele ja ilme huokui. Riisipuuroa, jonka veroista kukaan muu ei osannut tehdä. Siitä oli kolme vuotta, ja Samulilla oli yhä ikävä.
Hetken harkittuaan Samuli kurkotti yöpöytänsä alimpaan laatikkoon ja otti sieltä lasipallon. Hän pyyhkäisi kevyen pölykerroksen sen päältä hihaansa. Se oli suunnilleen tennispallon kokoinen, ja se seisoi vaatimattomalla jalustalla. Sen sisällä oli talvinen kylä hirsimökkeineen, mutkittelevine polkuineen ja tuuheine kuusineen. Jos katsoi tarkkaan, saattoi nähdä pikkuruisia jääkiteitä ikkunanpielissä ja kuusenoksilla. Kylää peittävä irtolumi oli pöllähtänyt hieman Samulin siirtäessä palloa, ja Samuli odotti, että hiutaleet leijailivat ja laskeutuivat mikä minnekin. Sitten hän ravisti palloa.
Hetken elämässä ei ollut mitään muuta kuin kimmeltävän lumen kiepunta ja pyörteily. Olemassaolo tiivistyi pieneen lasipalloon, jossa oli kokonainen maailma. Siinä oli pieni kylä, joka eli rauhaisaa elämäänsä ikitalven syleilyssä. Siinä oli lämpöä ja välittämistä vuosien takaa.
Puhelin yöpöydällä värähti viestin merkiksi, ja Samuli säpsähti. Lasipallon lumous särkyi, ja hän laski sen syliinsä ja kurkotti puhelimen käteensä. Viesti olisi varmaan vain uusi hassunhauska joulumeemi heidän fuksiryhmässään.
Viesti oli kuitenkin lähetetty vain Samulille, eikä se ollut meemi, vaikka se olikin kuva. Samulin sydän sekosi tahdissa hetkeksi, ja sitten se alkoi lyödä lämpöä kaikkialle hänen kehoonsa.
Kuvan oli lähettänyt Juuso. Juuso poseerasi siinä pidellen toisessa kädessään Kvantti-marsuaan ja toisessa ilmeisesti puhelinta, jolla oli ottanut kuvan. Molemmilla oli päässään tonttulakit – joskaan Kvantin tapauksessa lakki ei ollut pelkästään päässä, vaan se peitti melkein puolet koko marsusta. Uteliaat nappisilmät, pörheiden poskien reunustama kuono ja pienet etutassut kuitenkin pilkottivat tonttulakin ja Juuson sormien lomasta. Niistä Samuli muisti, miten hän oli itsekin kerran pidellyt Kvanttia sylissään ja rauhoittunut sen lempeään lämpöön.
Juusolla oli yllään vaaleanruskea villapaita, joka sointui melkein sävy sävyyn Kvantin turkin kanssa. Kasvoillaan Juusolla oli se tuttu hymy, joka niille levisi usein silloin, kun Juuso oli hyvällä tuulella. Silmänurkat olivat suloisesti hymystä kippurassa, ja kulmakarvat kaartuivat levollisina. Tonttulakin kulkunen keikkui Juuson vasemman poskipään vieressä.
Eniten huomiota herätti kuitenkin pieni lappunen, joka lepäsi vähän vinossa Kvantin tonttulakkia vasten. Sen tussattu teksti ei näkynyt kovin hyvin, mutta Samuli pystyi erottamaan Juuson huolettoman käsialan ja sanat:
Iloista joulua Samulille!Kuvaviestin perään Juuso lähetti toisen viestin, jossa luki:
Jouluterveiset myös Fotonilta. Se ei vain suostunut kuvattavaksi, ei varsinkaan tonttulakki päässä.Samuli räpytteli silmiään. Sillä kertaa ne eivät olleet kostuneet yksinäisyydestä ja katkeruudesta, vaan liikutuksesta.
Juuson kanssa kaikki ei ollut syksyn mittaan mennyt niin kuin Samuli oli toivonut. Jori oli pilannut paljon, mutta Samuli itse vielä sitäkin enemmän. Samuli oli sommitellut oman lasipallonsa, sen mitä hän halusi itsestään muille näyttää. Hän halusi näyttää ehjän ja vahvan Samulin, joka pärjäsi omillaan ja meni jouluksi kotiin niin kuin kaikki muutkin. Hänen lasipallonsa oli kuitenkin lopulta jäänyt lasinhauraaksi. Sen läpi oli liian helppo nähdä, ja se särkyi muutamasta kolhusta. Kun Samulin kipeä menneisyys oli raottunut Juusolle, Samuli ei ollutkaan enää osannut olla. Ulkokuoren panssaroiminen itsevarmuudella ja päättäväisyydellä ei ollutkaan enää suojannut häntä.
Siitä huolimatta Juuso oli muistanut häntä joulutervehdyksellä. Juuso oli halunnut muistaa Samulia, vaikka Samuli oli vain vältellyt ja väistellyt. Juuso oli halunnut jatkaa ystävinä, ja niin ystävät kai tekivät: lähettelivät toisilleen joulutervehdyksiä.
Kun Samuli katseli Juuson hymyileviä kasvoja ja Kvantin uteliasta ilmettä, hänestä alkoi tuntua siltä, ettei hän ollutkaan enää yksin. Hän ei ehkä viettänyt joulua niin kuin suurin osa opiskelukavereista ja ikätovereista, mutta hänenkin elämässään oli kuitenkin joku, joka välitti. Mummo oli välittänyt, ja Juuso välitti. Ehkä Noelkin omalla tavallaan välitti. Oli selvää, ettei Samuli kelvannut vanhemmilleen, mutta se ei välttämättä kuitenkaan tarkoittanut sitä, etteikö hän enää koskaan voisi kelvata kenellekään muulle.
Samuli sykertyi kyljelleen sängylle ja asetti lasipallon yöpöydälle. Ehkä se saisi sinä jouluna olla esillä ja muistuttaa häntä hyvistä hetkistä mummon kanssa. Ehkä se saisi olla esillä sen sijaan, että se olisi piilostaan kuiskinut hänelle, kuinka ainoa ihminen, joka oli rakastanut häntä vaatimatta häneltä täydellisyyttä, oli ikuisesti poissa. Ehkä sinä jouluna Samulinkin lasipallossa sataisi lunta.
Samuli tuijotti lumisateen pyörteisiin, painoi puhelimen rintaansa vasten ja mietti, mitä vastaisi Juusolle. Pieni hymy painui hänen poskelleen, kun hän ymmärsi, että Juusolle hän voisi kai vastata omana itsenään niin kuin sydän sanoi.