Nimi: Sivunvaihtoni
Kirjoittaja: Crysted
Ikäraja: S
Genre: Angst, scifi
Yhteenveto: Päähenkilön pohdintaa junamatkan aikana, kun hän on aikeissa jättää vanhan elämänsä taaksensa
Disclaimer: En omista muuta kuin mielikuvitukseni
Varoitukset: Itsetuhoinen pohdinta
A/N: Osallistuu haasteisiin
Spoiler: Kirjoittamisen kuudestilaukeava, Teelusikan tunneskaala ja Spurttiraapale • näytä
Kuudestilaukeavan lomake:
ikäraja: S
genre: Angst
tunne: Nöyryys
tilanne: aamuyön tunteina on liikaa aikaa ajatella
inspiraatiosanoja: sihahtaa, kaamos, tihku, vetreä
otsikkotyyli: minäkertojaotsikko
Spurttiraapaleen sanat:
1. Ratakisko(t)
2. Tuulla
3. Heijastus
4. Haikea
5. Yö
6. Ihmetellä
7. Ranta
Inspiraatiosana: ratakiskotJuna nytkähteli kiskoja pitkin ja minun pääni pomppi ikkunaa vasten. Se sattui, mutta se oli vain hyvä, sillä halusin tuntea jotain muutakin kuin tyhjyyttä, joka oli jälleen kerran vallannut sisukseni. Juna oli viimein hiljainen, sillä aamuyön tunteina kaikki nuokkuivat vasten selkänojiaan. Kaikki paitsi minä, sillä tuijottelin horisontista lähestyvää auringonnousua tuntien oloni liian olemattomaksi väsyäkseni. Ikkunaa pitkin valui vielä sadepisaroita öisen tihkusateen jäljiltä. Kuin kyyneliä.
Maailma painoi harteitani taas. Olin jo ehtinyt unohtaa miltä se tuntui, koska olin niin keskittynyt elämäni ja roolini rakentamiseen. Vilkaisin punaista käsilaukkuani, joka oli vieressäni penkillä. Kaivoin sieltä paksun mustakantisen lukollisen vihon. Avasin sen avaimella, joka roikkui kaulassani ja selasin sen läpi sivulle, jolla olin menossa.
Bethany Diana Anderson. Syntynyt 23.3.1943 (virallisesti 1923). Kuollut 14.6.1962. Asuinpaikka: Iso-Britannia, Woolburg. Intohimo: kirjoittaminen. Työ: Woolburgin sanomalehden toimittaja vuodesta 1951. Siviilisääty: Naimisissa pankkivirkailija Timothy Sethwayn kanssa vuodesta 1958. Harrastukset: lukeminen ja ratsastus. Puhuu: englantia ja ranskaa.Vilkaisin ikkunaa ja tajusin, että tiedot olivat väärät, sillä juna oli ollut niin myöhässä. Otin mustekynän käteeni, viivasin kuolinajan yli ja kirjoitin uuden edellisen yläpuolelle. 15.6.1962.
Annoin musteen kuivua rauhassa ja katselin ikkunasta ulos. Juna kulki oranssina ja punaisena hohtavaa auringonnousua kohti, mutta minulle mikään auringonlasku ei voinut näyttää kauniilta. Ei ennen kuin kuolisin.
***
Sanoja: 200
Inspiraatiosana: tuullaSuljin silmäni hetkeksi. Halusin tämän olevan pian ohi. En malttanut odottaa, että pääsisin hyppäämään ja antamaan tuulten viedä minut mukanaan. Haluaisin, että ne veisivät minut taivaaseen saakka, mutta tiesin sen olevan epärealistista. En ikinä pääsisi taivaaseen.
En tiedä tarkasti, milloin elämä alkoi taas tukahduttamaan minua. Eräänä päivänä kotiin tultuani minä vain huomasin, etteivät Timothyn suudelmat riittäneet pitämään minua onnellisena. Huomasin, että pimeä oli taas löytänyt tavan luikahtaa luokseni muistuttamaan menneisyyden kammottavista virheistä, joita en pääsisi pakoon. Painajaiset palasivat taas. Timothy kysyi minulta mistä ne kertoivat, kun hän herätti minut keskellä yötä kuullessani huutoni. Minä en kertonut, toivoin että voisin, mutten pystynyt. Ihan niin kuin en pystynyt kertomaan kaikille edellisille.
Sinä hetkenä, kun kertoisin totuuden, Timothyn silmistä paistaisi rakkauden sijasta pelko, hämmennys ja kuvotus, enkä minä ollut tarpeeksi vahva kestämään sitä. Sen sijaan lisäisin hänen surunsa virheideni listalle, joka oli jo niin pitkä, että yksin sen pituus riittäisi kuivaamaan hänen kyyneleensä hänen loppuelämänsä ajan.
Jonkun vauva alkoi huutamaan. Joku huokaisi raskaasti, toinen ärähti, mutta minä en osannut olla vihainen. Minulla ei ollut varaa olla vihainen, enhän tulisi koskaan näkemään ketään näistä ihmisistä. Antaa vauvan huutaa niin kauan kuin jaksaa.
Nähdään pian, Timothy sanoi, kun lähdin ”työmatkalle.”
Joo, minä sanoin ja hymyilin.
***
Sanoja: 250
Inspiraatiosana: heijastusYleensä ihmisillä oli mielessään yksi unelmaelämä, jota kohti he pyrkivät. Minullakin oli synnyttyäni vuonna 1943. Halusin olla kirjailija. Minusta ei tullut kirjailijaa, koska elämä ei aina suju suunnitelmien mukaan, mutta minusta tuli toimittaja. Kirjoitin tosielämän asioista. Aloitin pienistä, sillä naisen asema työelämässä oli yhä huonompi kuin miehen, mutta näytin niille naistenvähättelijöille mistä minut oli tehty. Sain taisteltua itselleni paremman aseman.
Rakastuin – vahingossa kuten aina, vaikka kerta toisensa jälkeen lupasin itselleni, etten rakastuisi – komeaan, mutta varattuun pankkivirkailijaan. Taistelin hänestäkin ja hän toi elämääni paljon iloa. Menimme naimisiin ja hankimme talon. Se oli ihan hyvä talo, elämäni oli ihan hyvää. Tiedän mitä huono elämä oli, eikä se ollut sitä. Tiedän myös mitä todella hyvä elämä oli ja se oli aika lähelle sitä. Olin ehkä hetken ajan onnellinen, mutta kun huomasin, ettei minun tarvinnut enää taistella mistään, elämä alkoi menettää makuaan.
Pelkäsin, koska tiesin mitä oli tulossa. Pelkäsin sitä, mitä minun oli jouduttava tekemään taas. Pelkäsin, koska tiesin virheideni listan jatkuvan. Pelkäsin sitä, että Bethany Anderson oli muuttunut heijastukseksi siitä, mitä hän ennen oli. Pelkäsin sitä, että tyhjyys ja pimeys oli palannut. Muut huomasivat sen myös, työkaverit ja Timothy. Pelkäsin, että menettäisin kaiken, josta olin taistellut, enkä halunnut taistella samaa taistelua uudestaan.
Tarvitsin uusia taisteluita. Niin se oli aina ollut.
Niinpä minä astuin junaan, koska elämäni asettui viimein raiteilleen. En kestänyt elää paikoillani. Ehkä jonain päivänä tapaisin jonkun, joka uskaltaisi jättää kaiken kanssani. Jonkun, jota minun ei tarvitsisi lisätä virheideni listalle.
Sille listalle, jolla olivat kaikkien niiden ihmisten nimet, joita olin satuttanut päätöksilläni.
***
Sanoja: 250
Inspiraatiosana: haikeaAvasin silmäni, sillä en halunnut nukahtaa. Junan vauhti oli viimein kuivattanut pisarat ikkunassa. Aurinko alkoi nousta korkeammalle tuoden valoa mukanaan. Minä vilkaisin samassa loosissa nukkuvia ihmisiä, joiden kasvoilla oli rauhallisia ilmeitä. Kadehdin heitä siitä, että he tiesivät, keitä olivat ja mitä halusivat. Minä en ollut koskaan täysin varma. En ollut ikinä saanut selville, mikä minun elämäni oikea tarkoitus oli.
Nyt kun loppu alkoi lähestyä, tyhjyys antoi tilaa haikeudelle. Ikävöin Timothtyä, taloamme ja työpaikkaani. Jopa sitä ärsyttävää maitokuskia, joka toi ovellemme halkeilleita pulloja. Ikävöin elämääni, jonka olin vapaaehtoisesti jättämässä taakseni.
Mutta oliko minulla vapautta? Olin kokenut tämän tunteen niin monta kertaa ennenkin ja olin aina valinnut samoin taistelematta vastaan. En minä ollut luovuttaja, mutta tiesin kyllä eron pienen epätoivon ja koko elämän loppumisen välillä. Pidin taisteluista ja haasteista, mutta tiesin, että tätä vastaan oli turha taistella. Ei tehnyt mieli taistella, kun ei ollut mitään minkä vuoksi taistella. Timothy ei ollut tarpeeksi.
Pimeys oli minulle vanha tuttu, eikä se antanut minulle muuta mahdollisuutta kuin nöyrtyä sen edessä.
En tiennyt miksi pimeys oli valinnut minut meistä kymmenestä. Miksi se teki yhä kauppaa kanssani. Yritin jokaisessa elämässäni olla aina hieman parempi, mutta epäonnistuin aina omien halujeni noustessa toisten yläpuolelle. Ehkä pimeys manipuloi minua tekemään huonot valinnat. Ehkä olin vain pimeyden leikkikalu, marinetti.
Ehkä ehkä ehkä…
Ehkä syy oli yksin minun eikä pimeyttä ollut. Ehkä aloin tuntea huonoa omatuntoa saatuani elämäni järjestykseen, koska tiesin, että olin liian paha ansaitakseni olla onnellinen.
Elämäni kirous oli se, että ainoa keinoni pakoon huonolta omatunnoltani oli kasvattaa virheideni listaa.
***
Sanoja: 200
Inspiraatiosana: yöLuvassa oli jotain hyvääkin, jotain jota odotin innolla. Bethany Andersonin kuoleman jälkeen olisin vapaa. Ehkä minusta tulisi kokki, ehkä elokuvatähti. Ehkä opiskelisin venäjää, ehkä ryhtyisin sumerintutkijaksi. Ehkä valitsisin jokaisen niistä poluista vuorotellen, koska kyllästyisin jokaiseen valintaani ennemmin tai myöhemmin. Elämäni oli kirous, mutta oli se myös lahja. Minun ei tarvinnut tyytyä yhteen unelmaan, vaan sain tavoitella tähtiä uudelleen ja uudelleen. Eivät kaikki unelmat tietenkään toteutuneet, mutta sisukkuuteni takia keksin usein keinot saavuttaa haluamani. Alut olivat tietysti aina vaikeita, mutta minä olin taistelija. Miten muuten olisin selvinnyt tänne asti?
Ehkä siksi olisinkin ikuisesti yksin tässä maailmassa. Kukaan muu ei ollut tarpeeksi vahva elämään tätä elämää. Muut olivat luovuttaneet löydettyään paikkansa ja perheensä, koska eivät olleet kestäneet katsoa rakkaidensa vanhenevan vieressään, lähestyvän yhtä auttamatta kuolemaa kuin tämä juna lähestyi rotkoa.
Siksi minä aina lähdin ennen kuin ehdin siihen pisteeseen. Ehkä oli huolettavaa, miten helppoa se oli minulle, mutta olin ehtinyt jo tottua siihen, että jokainen elämä tuli aikarajoineen. Pimeys antoi minulle sen aikarajan. Ehkä siksi olin niin nöyrä sen edessä, loska pimeys yritti pelastaa minut joltain paljon pahemmalta.
Juna teki pienen käännöksen. Suljin silmäni hetkeksi ja tunsin lämpimän auringonvalon maalaavan silmäluomeni punaisiksi.
Yö oli viimein vaihtunut aamuksi ja Bethany Andersonin oli kuoltava.
***
Sanoja: 250
Inspiraatiosana: ihmetelläKävelin junan läpi laukkujeni kanssa ja katselin ihmisten nukkuvia kasvoja. He näyttivät melkein kuolleilta, joka jostain syystä rauhoitti minua. Olisi pahempaa, jos he juttelisivat toisilleen suunnitelmistaan ja elämistään. Ehkä silloin tuntisin katumusta siitä, mitä olin aikeissa tehdä.
Saavutin viimein junan päädyn ja työnsin oven auki. Junan vauhti sai hiukseni lepattamaan ja tasapainoni horjumaan. Tuijotin aamuauringon valaisemaa taivasta ihmetyksen vallassa. Miten aurinko jaksoi aina paistaa, vaikka viikatemies oli jo laskeutunut odottamaan elonkorjuuta? Miten aurinko yhä paistoi kauniisti ja ohikiitävät pellot kukoistivat, kun minä en tuntenut mitään?
Junan pillit sihahtivat, kun juna alkoi lähestyä tiukkaa käännöstä. Nyt oli minun vuoroni. Avasin turvaportin ja annoin sen kolahdella kaidetta vasten. Kun vauhti hidastui juoksuvauhdiksi heitin matkalaukkuni kyydistä ja hyppäsin perässä.
Kaaduin. Polveni kolahtivat vasten kiskoja. Mekkoni sottaantui. Käsiini sattui, mutta minä nauroin noustessani ylös vetreästi. Hengitin syvään ja katsoin junan loittonemista. Se teki toisen tiukan mutkan ja kääntyi puusillalle.
Kaivoin laukussani olevan kädenkokoisen kuution ja nostin sen turvakuvun paikoiltaan. Laskin käteni epäröimättä sen suurelle punaiselle nappulalle.
Hyvästi Bethany Anderson.
Silta pamahti poikki molemmista päistä. Veturi oli juuri ehtinyt kielekkeen puolelle, mutta vaunujen paino sai sen tipahtamaan raiteiltaan ja valumaan rotkoon. Tapahtuma näytti melkein elokuvalta.
En kuullut ihmisten kiljumista tai avunhuutoja. Kuulin vain junan räsähtävän rotkon pohjalle. Näin savua ja liekkejä.
Se oli kauheaa, mutta en tuntenut mitään. Sillä hetkellä minä en ollut kukaan. Bethany Anderson oli kuollut ja se kuka kantaisi avainta seuraavaksi kaulallaan ei ollut vielä syntynyt. Tämä oli minun sivunvaihtoni. Junan ihmiset eivät kuuluisi virhelistalleni.
Käännyin ympäri ja lähdin kävelemään ratoja pitkin.
***
Sanoja: 300
Inspiraatiosana: rantaKävelin kohti satamaa musta peruukki päässäni ja nenälläni soikeat silmälasit. Satamassa oli melkoinen sirkus. Satamatyöläiset juoksentelivat joka suuntaan ja kokosivat köysiä sun muita kiireisesti rekkoihinsa.
Sanottiin, että juna 183 Woolburgystä satamaan oli suistunut radalta rotkoon.
Pudistelin kauhistuneena päätäni ja mutisin muutaman sanan italiaksi. Siitä oli aikaa, kun olin viimeksi puhunut italiaa. Kävelin hullunmyllyn ohi ja istuin penkille odottamaan laivaa. Asetin kärsineen matkalaukkuni penkille ja vedin käsilaukun syliini. Kaivoin sieltä mustakantisen vihkoni, jonka lukon avasin. Otin käteeni kynän. Tuijotin hetken Bethany Andersonin ja Timothy Sethwayn hääkuvassa hymyileviä kasvoja ennen kuin käänsin sivua.
Angela Rosa Bosco. Syntynyt 15.6.1962 (virallisesti 1942). Asuinpaikka: Ennen Italia, Firenze, nykyään USA, New York. Intohimo: muiden auttaminen. Työ: Lääkäri. Harrastukset: italian kulttuuri ja taide. Puhuu: englantia ja italiaa.Selasin hetken aikaa paksua vihkoa taaksepäin ja vilkaisin ensimmäistä sivua, jonka muste oli punaista. Hylättyäni ensimmäisen nimeni melkein tuhat vuotta sitten olin päättänyt käyttää vertani maksaakseni niiden elämistä, joita olin pilannut. En ollut vaivautunut tekemään sitä vuosisatoihin, vaikka virhelistani olikin kasvanut mittaluokassaan huomattavasti.
En ollut kuitenkaan luovuttanut. Kaikki menneisyydessä ja tulevaisuudessa uskoivat minun luovuttavan. Ihmiset olivat sanoneet kokeilua epäinhimilliseksi, lähettää menneisyyteen ryhmä ihmisiä ilman keinoa palata takaisin tai kuolla, sillä geenimuunneltujen kehojen takia vain erikoismyrkkykapseli saattoi tehdä sen.
Minä olin antanut oman kapselini toiselle kaksisataa vuotta sitten. Hyvä että olinkin, muuten olisin ehkä antanut tyhjyydelle vallan. Minä eläisin ne vuodet, jotka erottivat minua synnyinajoistani ja tekisin historiaa sen elämisen lisäksi.
Suljin lukon ja laitoin kirjan takaisin laukkuuni. Nostin katseeni mereen ja annoin merituulen hyväillä kasvojani. Tuijotin horisonttia etsien vastarantaa, jota ei tietenkään näkynyt. Silti merenranta oli jossain tuolla kaukana, yhtä varmasti kuin Angela Boscolla olisi paikka mahdollisuuksien maailmassa. Tunsin Bethany Andersonin tyhjyyden luikertelevan pois sisuksistani. Tai ehkä se oli kuin kaamos sisälläni, joka vaipui horrokseen odottamaan tulevaa.
Ennen sen heräämistä minulla olisi noin kaksikymmentä vuotta aikaa rakentaa Angela Boscolle elämä.
