Jonkun muun mies | S | One-shot

[Qmore]

Kirjoittaja: Qmore
Ikäraja: S
Genre: Lievä Angst

A/N: Vähän juoneton orginaali oneshot. Keskellä kaksi pätkää Sannin Me ei olla enää me -biisistä. Osallistun tällä samaisella oneshotilla nimittäin Albumihaaste #4:n Sannin albumilla sotke mut. Olisi mukava saada jotain kommenttia tästä ensimmäisestä ficistäni finfanfuniin..
Kiitos ja kuittaus!




Jonkun muun mies


On kulunut useampi kuukausi siitä, kun viimeksi puhuimme. Hieroin käsiäni yhteen lämmittääkseni niitä ja hermostuneena puraisin peukalonkynnestäni palasen. Olin odottanut jo useamman minuutin sinua, mutta et ole saapunut vieläkään. Vihdoin huomasin auton etuvalot, jotka lähestyivät. Vauhti hidastui, kunnes viimeinkin sammutit auton ja astuit ulos. Painoit vielä jotain nappia, niin että lamputkin sammuivat. Oli taas pimeää. Nyökkäsin tervehdykseksi ja sinä teit samoin. Kaivoin tärisevin käsin talvitakkini taskusta askin tupakkaa – ulkona oli kylmä. Otin puoliksi tyhjästä askista tupakan ja tyrkkäsin sitä sinua päin tarjotakseni yhden, mutta kieltäydyit. Katselin edessäni huojuvaa puuta keräten voimia puhumiseen sen viimeisestä lehdestä. Sytytin huulteni välissä olevan tupakan ja imaisin nautinnollisesti ensimmäiset savut hetkeen.
”Mulla on sun villasukat”, sain vihdoin sanottua ja tökkäsin vieressä olevia villasukkia. Sain myös rohkeutta katsoa sinua. Sinä olit niin tuttu kun pystyit olla, mutta jotenkin silti täysin vieras. Kasvosi näyttivät samoilta, niin epämääräinen vaateyhdistelmäkin. Mutta tiesin sinun olevan täysin erilainen. Et ollut enää minun. Tiesin keitten kanssa vietit aikaasi, vaikken haluaisi tietää. Jokainen päivityksesi sosiaalisessa mediassa sai sydämeni sykähtämään ja hetken katkoksen aivoihini. Minulla oli vieläkin ikävä sinua.


Katselen sua, sä näytät samalta
Mutta äänessäs on jotain uutta
Onpa kiva pitkästä aikaa jutella
Vaikka en tunne enää sinua


Oli kulunut tunti saapumisestasi, mutta en huomioinut aikaa, en halunnut. Tiesin, että herätykseni lähestyi jatkuvasti, mutta suljin asian pois mielestäni. Olin sukeltanut silmiisi, jotka olivat samanväriset, kuin minun. Olin uppoutunut huuliisi, joita nuolaisit aina välillä. Ne kun kuivuivat sinun puhuessa jatkuvasti. Sanoin välillä sanojesi sekaan jotain, nyökkäilin ja vastailin kysymyksiisi, en ollut yhtä puhelias. Sormieni välissä paloi jo neljäs tupakka, en osannut lopettaa. Tiesin aina sytyttäessäni tupakan, ettet voinut lähteä vielä ainakaan viiteen minuuttiin. Pidin sinut itselläni.


Oli outoa, etten voinut koskettaa kädelläni kättäsi. Se oli niin lähellä, mutta tiesin sen olevan täysin kiellettyä. Sormesi rummuttivat kevyesti reittäsi vasten aina puhuessasi, varsinkin ne minun teki mieli pysäyttää, katsoa silmiisi hymyillen pienesti ja naurahtaa. Niin olin aina ennen tehnyt. Mutta siitä onkin ikuisuus. Katsoin sinua taas silmiin, huomattuasi katseeni katsoit takaisin. Se oli hetki, jota olin kaivannut pitkään. Nuo taianomaiset sekunnit kestivät ikuisuuden ja olivat nautinnollisia, kunnes katsoin alas ja huomasin kellonajan rannekellostani.
”Vittu. Se on jo puoli kolme”, sanoin hiljaa katsoen maahan. Heitin tupakantumpin kauas meistä ja vilkaisin sinuun odottavasti.
”Kai mä sitten lähden… Mutta hyvää yötä!” toivotit ja nousit hitaasti ylös. Tämä oli hetki, jolloin sinun kuuluisi halata minua. Seisoit siinä hetken ja kävelit autollesi tutuin laahustavin askelisi. Heilutit vielä kertaalleen kättäsi ennen kuin kipusit uuden autosi kyytiin ja ajoit pois paikalta. En ollut vielä ikinä istunut tuon auton etupenkillä. Se oli jonkun muun paikka.


Koska me ei olla enää me
Ostetaan joululahjat jollekkin toiselle
Sä et kuulu enää mulle
Kun lähdet, en perääsi enää kävele
Koska me ei olla enää me
Voit saattaa kotiin, muttet pääse enää sisälle
Ei haavat niitä repimällä parane
Joten käänny ja kävele
Koska me ei olla enää me


Tuuli heitteli hiuksiani ympäriinsä, enkä enää tuntenut käsiäni. Tunsin kyyneleen valuvan poskeani pitkin, mutta estin seuraavat. Tuo oli sinun viimeinen kyynel. On aika päästää irti.

[Fiorella]

On harmillista, milloin teksti jää ilman kommentteja. On ihan liian helppoa tekstin valua jonnekin seuraavalle sivulle ja sitä myöten unohtumattomiin, olipa miten hyvä tahansa. Toivottavasti tämä aakkoshaasteen myötä löytynyt nosto poikii sinulle lisää lukijoita.

”Mulla on sun villasukat”, sain vihdoin sanottua

Jotenkin niin hellyttävä keskustelunaloitus, villasukat ovat ehkä helppo aihe aloittaa mahdollisesti kiusallinen keskustelu, mutta toisaalta niinkin kotoisa ja lämpöinen asia kuin pehmoiset sukat tuntuu intiimiltä ja ehkä oudoltakin tilanteessa, kun ei enää ollakaan intiimi kaksikko. Tästä sai selvästi sen mielikuvan, että minäkertoja ei olisi halunnut suhteen päättyvän. Hän on vielä kiinni menneessä, vaikka kevyilläkin siteillä, mutta mies on jo nyt jonkun muun mies.

Tiesin aina sytyttäessäni tupakan, ettet voinut lähteä vielä ainakaan viiteen minuuttiin. Pidin sinut itselläni.

Menneestä irti päästäminen on vaikeaa. Kun toinen on vielä tuttu, mutta ei silti enää oma, ollaan jossakin erikoisessa rajatilassa.

”Kai mä sitten lähden… Mutta hyvää yötä!” toivotit ja nousit hitaasti ylös. Tämä oli hetki, jolloin sinun kuuluisi halata minua.

Ehkä juuri nämä hetket ovat niitä, joissa se ero näkyy ja tuntuu. Mutta olipa lohdullista, että vaikka eri suuntiin lähtö tuntui vaikealta, ei kertoja jäänyt kuitenkaan enää roikkumaan valheelliseen toivoon yhteen palaamisesta, vaan oli kuitenkin jo ymmärtänyt sen, että oli aika päästää irti ja jatkaa omaa elämää.

Tässä tuli hyvin elämänmakuisesti esiin arjen pienessä kohtaamisessa se, miten paljon tunteita voi olla pinnassa vielä silloinkin, kun niitä ei muka enää kuuluisi olla. Elämä ei kuitenkaan toimi kuin painaisi katkaisijaa; asiat vievät aikansa. Ehkäpä villasukkien poistuttua kodista katoaa myös siellä kummitellut salainen toive entiseen paluusta, ja jotakin uutta ja kaunista tulee tilalle.

Ensimmäiseksi ficiksi - tai originaalitekstiksi oikeammin - tämä oli oikein onnistunut ja ansaitsee tulla luetuksi enemmänkin.

[Sokerisiipi]

Olipa hyvä, että Fiorella kommentoi tätä ja saattoi tällä tavoin tekstin muidenkin nähtäville, sillä tämä kyllä ansaitsee enemmän lukijoita! Tämä oli jotenkin niin aito kaikessa hetkellisyydessään. Tuli todella se tunne, että kyseessä on kaksi erillistä ihmistä, joilla on ollut omanlaisensa suhde, ja nyt se on tullut lopulliseen päätökseensä, mutta ei silti oikein haluttaisi päästää irti. Kovin inhimillistä ja ymmärrettävää. Todella hyvin kuvailit tämän hetken, kertojan tunteet ja sinän hienovaraisen kaipuun, joka oli yhteistä. Tässä viimeisessä, kaihon hetkessä oltiin yhdessä, ikään kuin samalla viivalla, vaikka sinällä olikin jo uusi suhde. Se tuntui silti mukavalta. Yhteistä rakkautta oli vielä hippunen jäljellä. Onneksi kertoja lopussa kuitenkin tietoisen päätöksen siitä, ettei näihin tunteisiin kannata jäädä jumittamaan vaan nyt suunnataan eteenpäin. Se oli hyvä lopetus tälle tekstille.

Pidin kovin, kiitos!

[Angelina]

Vierastan yleensä minäkertojaa, mutta siitä huolimatta päätin lukea tämän :3 Tässä oli todella samaistuttavan kaihoisa tunnelma, koska kukapa ei olisi joskus ollut edes jollakin tavalla vastaavassa tilanteessa.

Fiorellan tavoin tykkäsin tuosta avausrepliikistä ja villasukista - sopiva jäänmurtaja kiusalliseen tilanteeseen, mutta samalla se kertoi tekstin minän kiusaantuneisuudesta tai siitä, ettei hän oikein tiennyt miten olisi pitänyt olla tai käyttäytyä.

Hieman jäin kaipaamaan yksityiskohtia keskustelusta - mistä puhuttiin niin kauan? Mitä tuo mies puhui/kertoi/sanoi? Tuo erkanemisen hetki oli kuitenkin yllättävän... en tiedä, hyväntuulinen? Luultavasti se johtui tuosta miehestä, joka lopulta muitta mutkitta lähti ja toivotti vielä hyvät yötkin - mua itseäni olisi varmasti ärsyttänyt, mutta mustakin oli hienoa että tekstin minä osasi kuitenkin päästää irti. Kiitos tästä!

[Felia]

Komppailen heti alkuun muitakin kommentoijia, että tämä ehdottomasti ansaitsee enemmän lukijoita!

Olit hienosti kuvaillut eron jälkeisen tapaamisen, ja siihen liittyvät fiilikset. Ei varmasti ole helppoa nähdä exää, eritoten jos sitä vielä toisen perään haikailee. Harvemmin irtipäästäminen ja eteenpäin siirtyminen kuitenkaan on helppoa. Mielestäni tämä oli hyvin realistinen kuvaus siitä, miltä tapaaminen tuntuu, kun näkee sen tutun henkilön, mutta jota ei kuitenkaan enää tavallaan tunnekaan. Se on jotenkin jännä, miten yhdessä hetkessä tutusta henkilöstä voi tulla kuin vieras, mutta ehkä se tosiaan osoittaa sen, ettei ketään voi koskaan tuntea täysin.

Tuo alun hermostuneisuus vaihtui luonnollisesti siihen, että haluaakin pitää toisen siinä lähempänä vielä hetken pidempään. Ja se, kun haluaisi koskettaa toista, mutta ei voikaan... Eron jälkeen sitä monesti jää kaipuu siihen, mitä oli ja ehkä jossain syvällä sisimmässä on vielä toivo siitä, että voisi palata yhteen toisen kanssa. Tässä kuitenkin päähenkilö oli jo ymmärtänyt, että olisi aika siirtyä eteenpäin ja jättää mennyt taakse. Ja ehkäpä se elämän jatkaminen on helpompaa, kun viimeinenkin muistuttava asia - villasukat - on poistunut näköpiiristä.

Tämä oli tunteikas, melkolailla samaistuttava teksti. Loistavaa työtä! Suuret kiitokset ♥

[Kaarne]

Felia laittoi tämän tekstin kommenttikampanjaan - kiitos! ♥ - ja sitä kautta päädyin tänne minäkin. Onneksi! Koska kuten aiemmatkin kommentoijat olivat sanoneet, tämä oli hyvä teksti, ja ehkä juuri tuo Sokerisiiven mainitsema aitous ja rehellisyys olivat niitä asioita, jotka puhuttelivat minuakin. Tässä oli todella paljon sellaisia arkisia, pieniä yksityiskohtia, joiden painokkuuden eron jälkeen tunnistaa ja johon pystyi samaistumaan. Erityisesti täytyy mainita tämä:

Heilutit vielä kertaalleen kättäsi ennen kuin kipusit uuden autosi kyytiin ja ajoit pois paikalta. En ollut vielä ikinä istunut tuon auton etupenkillä. Se oli jonkun muun paikka.

Tässä on sellaista määrätietoista luopumista ja myöntämistä, mutta samaan aikaan menneen suhteen paino on hienosti läsnä, kun kertoja kuitenkin vielä ajattelee sitä etupenkkiä myös sen kautta, notta se on aiemmin ollut hänen paikkansa. Fiorellan tavoin pidin kuitenkin siitä, että hän on tässä valmis päästämään irti ja siirtymään eteenpäin, vaikka se tekeekin kipeää, ja vaikka hän eroa pitkittääkin tupakka kerrallaan. (Se oli myös toinen hieno yksityiskohta! Oli hyvin uskottavaa, että juuri niiden poltettujen tupakoiden kautta mitattiin varastettuja hetkiä, ja sitten toisaalta niiden heittäminen mahdollisimman kauas lopuksi oli myös siirtymä kohti uutta ja pesäeron tekemistä vanhaan.)

Tämä oli oivallisen katharttinen, kiitos! ♥