Petrova: Kiitos paljon sekä positiivisesta, että rakentavasta palautteesta. Otan mielelläni molempia vastaan. Tässä nyt tämä seuraava luku
Osa 3
Kun Usva heräsi seuraavan aamuna, eilisen tapahtumat pyörivät hänen päässään huimaa vauhtia. Jonkin aikaa hän vain makasi paikallaan pehmeässä sängyssä peiton alla ja ajatteli. Hän kertasi tapahtumia ja oli edelleen hyvin ihmeissään.
Hetken kuluttua hän vilkaisi seinällä olevaa kelloa. Se näytti aamu kahdeksaa. Usva nousi ylös ja kapusi alas kerrossängystä. Tyttö, jonka huoneessa Usva oli yöpynyt oli edelleen syvässä unessa ja tuhisi rauhallisesti. “Hyvä”, Usva ajatteli. Hän aikoi poistua vähin äänin ja etsiä sitten ruokaa.
Usva petasi sängyn, sillä hän ei halunnut kenenkään epäilevän mitään. Hän pudotti vahingossa tyynyn alas. Sitä poimiessaan Usva huomasi, että hänen jalkansa olivat tulleet takaisin. Maassa näkyivät jalat nilkasta alaspäin, mutta koko muu keho puuttui edelleen. Aika karmivaa.
Usva heitti tyynyn takaisin sänkyyn ja huomasi, että hänen puuhastellessaan tyttö oli herännyt.
“Ai, anteeksi”, Usva sanoi muistamatta, että kukaan ei kuullut häntä. Tyttö näytti kuitenkin kuulevan , sillä hän nousi sängystä ja katsoi suoraan Usvan lävitse.
“Hei, oletko sinä tulokas?” tyttö kysyi, “siinähän sinun jalkasi ovatkin”, tyttö lisäsi puhuen nyt enemmän Usvan jaloille kuin Usvalle itselleen.
“Mikä?” Usva ihmetteli.
“Tulokas. Siis että oletko uusi täällä?” tyttö selvensi.
“Kyllä kai”, Usva myönsi, “Mikä tämä paikka oikein on?”
“Kukaan ei oikein tiedä. Ihmisiä vain tupsahtelee tänne”, tyttö kertoi kuin olisi puhunut päivän säästä. Usvan mielestä se oli yhtä kummallista kuin kaikki muukin tässä paikassa.
Tyttö kertoi nimekseen Eleonoora. Hän kertoi myös olevansa saman ikäinen kuin Usva ja Usvakin esitteli itsensä kohteliaasti.
Myöhemmin Usva ja Eleonoora menivät hotelliin aamiaiselle. Usva sai tietää, että täällä kaikki oli ilmaista, sillä kenelläkään ei ollut rahaa, jolla maksaa.
Eleonoora sysäsi yhtäkkiä lehden Usvalle ja osoitti yhtä artikkeleista.
“Taas yksi kuolonuhri”, Eleonoora sanoi.
“Taas?” Usva hämmästeli, “Onko ihmisiä kuollut aikaisemminkin?”
“Valitettavasti”; Eleonoora kertoi, “eikä vain vanuuteen, vaan pieniä lapsia ja perheiden vanhempia on myös kuollut. Kukaan ei tiedä siihen syytä.”
“Kamalaa”, Usva sanoi ja se todella oli.
Aamiaisen jälkeen Usva ja Eleonoora kävelivät pitkin samaa katua, jota pitkin usva saapui hotelliin. Usva sovitti askeleensa Eleonooran askeliin ja huomasi, että hänen säärensäkin olivat palautuneet.
“Olitko sinäkin aluksi näkymätön?” Usva uskaltautui kysymään Eleonooralta.
“Kyllä”, Eleonoora vastasi, “kaikki ovat.” Sen kuuleminen helpotti Usvan oloa. He jatkoivat kävelyä ja piipahtivat välillä joissain kadun kaupoissa.
Iltapäivällä Eleonoora alkoi taas puhua kuolemista.
“Niitä on tapahtunut jo aika paljon”, hän kertoi, “monet pelkäävät, että lopulta kaikki kuolevat.”
“EIkö täältä pääse millään pois?” Usva kysyi. Eleonoora empi hetken.
“Noh, tarun mukaan Krokotiilisuolla on jotakin, mikä voisi auttaa ihmisiä hädän hetkellä”, hän kertoo sitten, “mutta se on vain taru ja Krokotiili suo on aika kaukana ja kuulemma tosi vaarallinen.”
Usva oli hetken hiljaa. Hän mietti, mitä menetettävää heillä oli ja tuli siihen tulokseen ettei mitään.
“Mennään selvittämään pitääkö taru paikkaansa”, Usva sanoi lopulta.