Nimi: Mitä jos peräännyt?
Ikäraja: S
Tyylilaji: treffailudraama, fluff
Paritus: Konsta/Perttu
Haasteet: Spotify Wrapped (
Tapio Lempivaara - Superstar),
One True Something,
Originaalikiipeily (109. Meri)
A/N: Tämä on ollut pitkään keskeneräisenä ja tuottanut päänvaivaa, mutta sain tämän nyt jotenkin naputeltua kasaan.
Mitä jos peräännyt?
Meri kohisi ja aaltoili yhtä levottomasti kuin miltä musta tuntui. Aurinko lämmitti hiljaa alkavassa syksyssä ja teki ilmasta upean. Konsta ihaili merta ja Ruissalon rannan ohittavaa risteilyalusta. Mä istuin penkillä ja näpersin ohuen takkini hihoja, tietämättä miten olla.
Kun alus lipui kaukaisuuteen, Konsta palasi mun luo. Se istui lähelle ja hipaisi sormellaan mun reittä. Kosketus herätti lämpöistä kipunaa, mutta ei saanut hymyä mun huulille. Konsta ei kysynyt mitään, hymyili vain lempeästi ja antoi meidän istua hiljaisuudessa. Pidin siitä. Tykkäsin sen huomaavaisuudesta ja mutkattomuudesta. Konsta oli lämmin, hurmaava.
Liikahdin penkillä ja nojauduin kokonaan kovaa selkänojaa vasten. Pohdin meitä kahta. Nämä olivat meidän neljännet treffit, ja mun olisi varmasti pitänyt hihkua ja roikkua Konstassa kuin mikäkin nolo idiootti. Sen sijaan mä vain istua pönötin hiljaa. Kyse ei ollut siitä, ettenkö olisi nauttinut meidän yhteisestä ajasta. Päinvastoin. Tykkäsin ihan liikaa tästä kaikesta. Konstasta, sen kosketuksesta, hymystä, persoonasta.
Se olikin ongelma. Konsta oli ihana tyyppi enkä mä kokenut ansaitsevani sitä. Voisiko se muka pitää musta yhtä paljon kuin mä siitä? Epäilin. Mussa ei ollut mitään erityistä. Olin vain sosiaalisesti kömpelö ja ujo Perttu, johon Konsta oli vahingossa iskenyt silmänsä. Mitäköhän se edes näki mussa? En pitänyt itseäni kauhean hyvännäköisenäkään, ihan vaan tavallisena ja mieleen jäämättömänä möhkäleenä.
”Kävelläänkö?”
Kysymys veti mun huomion Konstan puoleen. Se katsoi mua avoimesti, valmiina nousemaan ylös. Mä nyökkäsin. Me lähdettiin kävelemään merenrantaa pitkin vieretysten. Konsta puhui kirjoista, joita se oli lukenut viime aikoina. En juurikaan kuunnellut, vaikka tykkäsinkin Konstan äänestä.
Halusin että se tykkäisi musta. Ja kai Konsta tykkäsikin, kun jaksoi sopia mun kanssa aina uusia treffejä. Konstan tekstiviestit saivat mut hymyilemään typeränä ja piilottamaan kasvot tyynyyn ei keneltäkään. Silti mun vatsanpohjalla keinui harmaa epäilys. Mitä jos Konsta perääntyisi, kun päästäisin sen lähemmäs itseäni, ja huomaisi, ettei mussa ollut mitään erityistä. Että tosiasiassa aina vain kompastelin ja epäröin.
Me pysähdyttiin. Merenranta oli jäänyt taakse ja edessä odotti hiekkatie kohti peltotasannetta. Konstan sormet hipaisivat mun kämmenselkää, ja nyt kevyt hymy ylsi mun huulille, tyynnyttäen petollisia ajatuksiani.
”Kävelläänkö vielä katsomaan lampaita?” Konsta kysyi ja nyökkäsi pellon suuntaan. Tuuli tuiversi sen vaaleanruskeaa tukkaa.
”Mennään vaan”, vastasin. Konsta hymyili tyytyväisenä ja sen näkeminen sai mut laskemaan katseeni maahan. Tunsin sen sormien hipaisevan mun kättä jälleen ja nyt tarttuvan siihen varovaisesti, kysyvästi. Lämpö kipunoi mun käsivartta pitkin rintaan ja herätti kihelmöinnin iholla.
”Onko tää ok?”
Puristin Konstan kättä ja nyökkäsin. Uskalsin antaa sen nähdä mun typerän ilmeen, mutta Konsta ei irvaillut eikä kiusoitellut mua siitä. Se ei ollut sellainen. Se hymyili yhtä ilahtunutta hymyä takaisin. Mä tunsin, kuinka pehmeä lämpö ajoi epäilyksiä pois mun mielestä ja rentoutti mut, kun me lähdettiin liikkeelle. Konstan käsi mun omassa tuntui oikealta ja varmalta. Sen lempeä ääni puhui lampaista ja piteli hymyä mun kasvoilla.
En päästänyt pelkojani valloilleen enää sillä hiekkatiellä. Hermostunut kihelmöinti kipristeli vatsanpohjalla tukevasti. Keskityin Konstaan ja sen mutkattomaan ihanuuteen. Se oli lähelle päästämisen arvoinen.
