Sisilja, ilahduttaa suuresti, että olet lukenut ja kommentoinut tätä ♥ Ja heh, tällä kertaa onkin ehkä hyvä, että tämän ihanan tarinan loppu on päässyt unohtumaan, niin saat lukea sen kuin uutena
Kiitos kommentista!
Spoiler: Musiikkisanastoa ja tietoa kappaleeseen 5 • näytä
- crescendo: voimistuen
- da capo al coda: alusta uudelleen kooda-merkkiin asti, sitten hypätään kappaleen loppuun, eli koodaan.
- dissonanssi: riitasointu
- legato: sitoen
- puupuhaltimet: puupuhaltimiin kuuluvat esimerkiksi huilut, oboet, klarinetit, fagotit ja saksofonit
- sforzando: äkillinen korostus
5.
Finale
Finale: Sonaatin, sinfonian, konserton tai muun soitinmusiikkikappaleen viimeinen osa, oopperan tai musiikkiteatteriesityksen viimeinen, pidempi kohtaus.
*
Ledstraden huonosti pidetty salaisuus osoittautui diplomaatin ja hänen vaimonsa murhaksi, josta häntä oli erikseen ohjeistettu pitämään Sherlock erossa. Luonnollisesti Sherlock oli nyt kaulaansa myöten uponnut juttuun ja vietti joka päivä tunteja Scotland Yardissa tai Bartsin laboratoriossa tutkien kryptisiä viestejä ja rikospaikalta löytyneitä omituisia johtolankoja. Seuraavan viikon ajan John tuli joka aamu aamiaiselle alakertaan vain huomatakseen, että hänen tavallisesti aamu-uninen kämppäkaverinsa oli jo lähtenyt. Joskus ruokapöydältä löytyi käsintuherrettu raportti hänen edistymisestään. Usein Sherlockin työn seuraaminen oli kiinnostavaa, mutta tällä hetkellä työ koostui enimmäkseen mikroskoopin tiirailusta ja itsekseen mutisevasta Sherlockista. John sai molemmista tarpeekseen jo silloinkin, kun he
eivät työskennelleet minkään tapauksen kimpussa, joten hän käytti vapautuneen ajan
Amelien ja Sherlockin soittamiseen yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes hän tunsi jokaisen nuotin ja tauon yhtä hyvin kuin oman nimensä. Soitto ei poistanut kipua hänen rinnastaan, mutta lievitti sitä vähän. Se oli kelvollinen kompromissi.
Tietenkin kaikki hyvä loppui aikanaan. Ja koska hän oli John Watson, jonka elämä tuntui jossain vaiheessa (mahdollisesti niihin aikoihin, kun hän muutti yhteen hullun neropatin kanssa) muuttuneen saippuaoopperaksi tai ehkä BBC:n iltapäivän draamasarjaksi, kaikki tapahtui dramaattisimmalla ja epäreiluimmalla tavalla, mitä kuvitella saattoi.
Tapauksen viidentenä päivänä John laski klarinetin käsistään harjoitusten välissä pitääkseen juomatauon ja vetäisi heti kuumaa teetä nenäänsä kuullessaan jonkun ovensuussa sanovan:”En olekaan kuullut tuota ennen.” John sotki puhtaan paitansa teehen yskiessään, kääntyi ympäri ja huomasi Sherlockin nojailevan ovenpieleen aivan kuten silloin, kun hän oli yllättänyt Johnin soittamasta
Kaanonia D-duurissa, josta koko juttu oli alkanut.
”Luulin, että olit Bartsissa”, John sanoi vaivalloisesti teen polttaessa hänen poskionteloitaan. Sherlock kohautti toista olkapäätään.
”Odottelen bakteeriviljelmien tuloksia. Tavattoman tylsää. Niissä kestää vähintään kahdeksan tuntia. Mitä oikein soitit? Huomattavasti melankolisempi kuin ne kappaleet, joista yleensä pidät.”
”Ei - ei se ollut mitään”, John sanoi nopeasti ja yritti kuivata paitaansa nenäliinalla, tuloksetta. ”Yksi uusi kappale vain. En osaa sitä vielä.”
”Pötypuhetta”, Sherlock vastasi. ”Olet selvästi harjoitellut sitä jo jonkin aikaa. Näkeehän sen nuottitelineestäkin.”
John keskeytti paitansa puhdistamisen ja katsoi Sherlockia ilmeettömästi. ”Miten niin? Mitä siitä?”
Sherlock huokaisi tavalla, jonka John tunnisti hänen
luoja-John-miksi-olet-niin-hidas -huokauksekseen. ”Ensinnäkin: se on minun, joten yleensä se on säädetty minun korkeudelleni. Se on myös vanha ja ruuvit ovat ruostuneet, joten säätämiseen on käytettävä kunnolla voimaa. Kun opettelet uutta kappaletta, jaksat nähdä vaivan säätääksesi telineen pari tuumaa alemmaksi, jotta sinun olisi mukavampi vilkuilla nuottia aina muutaman tahdin välein. Tänään et ole viitsinyt säätää sitä, mistä voimme päätellä, ettei sinun tarvitse huolehtia nuottiin katsomisesta. Todennäköisin syy tähän on se, että tunnet kappaleen jo riittävän hyvin ja pelkkä nuotin vilkaisu silloin tällöin riittää. Eli olet harjoitellut sitä jo jonkin aikaa.”
John ei keksinyt mitään muuta vastausta kuin ”loistavaa” tai ”uskomatonta”, joten hän päätti vain ihailla Sherlockia hiljaa, nolon näköisenä.
”No, mikä se siis on?” Sherlock suoristautui ja käveli huoneen poikki tutkiakseen nuottia. John yritti kauhuissaan napata nuotin, mutta Sherlock oli nopeampi ja kiskaisi sen Johnin käsistä. ”Katsotaanpa sitten…” Hänen äänensä häipyi kuulumattomiin, kun hän näki kappaleen nimen. Sherlockin kasvoille levisi omituinen ilme ja hetken aikaa hän vain seisoi paikallaan nuotti kädessään.
John yritti epätoivoisesti keksiä selitystä tilanteelle, onnistumatta. ”No niin”, hän huokaisi, koska mitään sanottavaa ei oikeastaan ollut.
Pitihän tämänkin paljastua jossain vaiheessa, hän ajatteli. Yhtä hyvin se voisi tapahtua nyt. ”Nyt on sitten tämäkin kissa pöydällä.”
”Soita se”, Sherlock sanoi. Se ei ollut vastaus, jota John oli odottanut. Hän katsoi yllättyneenä Sherlockia, joka kaiketi luuli hänen pahastuneen tylyä pyyntöään, ja lisäsi: ”Ole kiltti?”
John tajusi tilaisuutensa tulleen. Vaikka hän usein sanoi Sherlockin ajattelevan kuin kone, oli selvää, että Sherlock ymmärsi musiikkia yhtä hyvin kuin äidinkieltään. Jos John soittaisi hänelle, hän voisi kertoa kaiken haluamansa ilman, että kummankaan heistä tarvitsisi puhua sanaakaan. Hän nyökäytti päätään kohti nuottitelinettä ja otti klarinetin käteensä. Sherlock palautti nuotin kuuliaisesti telineelle, muttei käynyt istumaan. Sen sijaan hän nojautui vasten kirjoituspöytää, puristaen tiukasti sen reunaa.
Enää ei ollut mahdollisuutta perääntyä. John yritti kohdata Sherlockin katseen kappaleen alkaessa, mutta tämän intensiivinen tuijotus oli hänelle liikaa, ja hän sulki silmänsä. John yritti pakottaa kaiken tuntemansa kivun ja rakkauden ja kaikki ne omituiset, pyörteilevät tunteet ulos musiikin mukana. Siten Sherlock saattaisi ymmärtää. John soitti toisin kuin koskaan aikaisemmin, yrittäen epätoivoisesti kertoa kaiken, mitä ei pelkuruuttaan uskaltanut sanoa ääneen. Kun kappale loppui, hän ei olisi halunnut avata silmiään. Hän pelkäsi, että lumous särkyisi, Sherlock lähtisi ja kaikki luhistuisi tomuksi hänen ympärillään. Hetken aikaa hän kuuli ainoastaan ikkunan raosta kantautuvat Lontoon äänet. Sitten kuului hiljainen narahdus, kun Sherlock nousi ylös, ja kahahdus, kun hän astui eteenpäin. John avasi silmänsä ja näki Sherlockin seisovan vieressään. Hänestä säteili lämpöä ja hentoa kemikaalien tuoksua.
”Minun pitää näyttää sinulle jotain”, Sherlock sanoi paksulla äänellä. John nyökkäsi typertyneenä ja Sherlock työntyi hänen ohitseen, suunnaten kirjahyllylle. Hän kiipesi honteloine käsineen ja mahdottoman pitkine jalkoineen sivupöydälle, otti kirjahyllyn päästä suuren kirjan ja ojensi sen Johnille sanaakaan sanomatta. John avasi sen tietämättä lainkaan, mitä odottaa. Hänen suureksi yllätyksekseen kirjan välistä löytyi nuotteja. Eikä vain yksittäistä melodiaa: se näytti olevan partituuri kokonaiselle orkesterille, lyömäsoittimia myöten. Käsiala oli paikoitellen siistiä ja paikoin taas sotkuista, mutta kuitenkin tuttua. John päästi keuhkonsa vavisten tyhjiksi.
”Luoja, Sherlock, tämä on sinun sävellyksesi, eikö olekin? Olet… Hemmetti, olet kirjoittanut kokonaisen
sinfonian.”
”Konserton oikeastaan”, Sherlock korjasi, kuulostaen hetken omalta itseltään. ”Viululle ja orkesterille.”
Tietenkin, John ajatteli. Vaikka Sherlockin käyttöön annettaisiin koko orkesteri, hän kuitenkin pitäisi tärkeimmän osan itsellään. ”Miksi näytit minulle tämän?” John kysyi.
”Sinun pitää kuulla se”, Sherlock sanoi. Ei
”Haluaisin soittaa tämän” tai
”Luulen, että pitäisit tästä.” John nieleskeli yhtäkkiä pala kurkussaan ja nyökkäsi vastaukseksi. Sherlock otti partituurin häneltä ja veti sen takaa esiin pienemmän nuottivihon – viulunuotin, John tajusi. Sherlock asetti sen nuottitelineelle ja antoi partituurin takaisin hänelle. ”Olen pahoillani, ettei minulla ole orkesteria.”
”No, olen varma, että Filharmoninen orkesteri rientäisi oitis paikalle, jos vain pyytäisit kauniisti”, John totesi ja katseli, kun Sherlock otti viulun kotelostaan. Sherlockin suupieli nyki, kun hän viritti soittimen.
”Voit istua, jos haluat”, Sherlock sanoi asettuessaan seisomaan nuottitelineen eteen. ”Tämä on aika pitkä.”
”Pärjään kyllä.”
John ei istunut alas, vaan levitti partituurin eteensä kirjoituspöydälle. Heillä ei ollut orkesteria, mutta ainakin hän voisi yrittää kuvitella, miltä se kuulostaisi.
Ensimmäinen sävel, jonka Sherlock loihti esiin jousellaan oli kuin valitus, joka vähitellen muuttui hitaaksi ja surumieliseksi melodiaksi täynnä muunnesäveliä ja dissonansseja, jotka osuivat suoraan Johnin rintaan ja jäivät puristukseksi sydämen ympärille. Kappaleessa ei ollut lähes ollenkaan muita ääniä, vain sello soitti värisevää bassoääntä yksinäisen viulun alapuolella. Sitten viulu yhtäkkiä haipui kuiskaukseksi ja partituuri toi mukaan trumpetin, joka soitti sotamarssin tapaista sävelmää rumpujen ja sellon säestämänä. Viulun alkuperäinen melodia palasi trumpetin ylle: siinä oli yhä riitasointuja, mutta uusi toiveikkuus sai sen kuulostamaan ehkä hiukan iloisemmalta.
Osioiden välissä oli äkillinen tauko, jonka jälkeen tempo tuplaantui ja viulu kiihdytti ylös kuudestoistaosanuottien mukana, jättäen puupuhaltimet seuraamaan vanavedessään. John kohotti katseensa partituurista ja näki Sherlockin kasvojen keskittyneen ilmeen. Hänen silmänsä olivat nauliutuneet nuotteihin samalla, kun sormet tanssivat ylöspäin otelaudalla. Alttoviulut käväisivät välillä mukana oboen ja huilun välissä, saaden harmonian soimaan toisissa kohdissa ja törmäämään toisissa, kun kaiken yllä viulu poimi kustakin osiosta palasia ja kutoi kaiken yhteen sävelmäksi. Kappale kasvoi crescendo crescendolta, kunnes tultiin kohtaan, jossa John löysi rytmisoitinstemmasta merkin X ja Sherlockin isoin kirjaimin kirjoittaman sanan
”SYMBAALIT”. Yhtäkkiä kaikki stemmat sulautuivat yhteen fanfaariksi. Rauha laskeutui ja alkuperäinen teema palasi: herkkä ja surullinen viulu, tällä kertaa ilman muunnesäveliä, puhtaalla ja virheettömällä sävellajilla. Johnista tuntui etäisesti, kun hän olisi palannut kotiin.
Ja niin kappale jatkui: jokainen osa toi mukanaan uusia teemoja ja uusia melodioita, jotka johtava viulu erotti toisistaan ja kokosi taas yhteen. Joskus mukaan tuli uusia soittimia, jotka katosivat yhtä nopeasti kuin olivat ilmaantuneetkin. Esimerkiksi seuraavassa osiossa oli lyhyesti mukana instrumentti, joka liikkui nuottiviivaston keskikohdan paikkeilla: Sherlockin käsiala oli siinä kohdassa kammottavaa, mutta näytti siltä, kuin nuottirivin otsikkona olisi ollut
”Erhu”. Myöhemmin Google kertoi Johnille, että kyseessä oli jonkinlainen kiinalainen jousisoitin. Joskus riitasoinnut purkautuivat, joskus suurin osa stemmoista yhtyi viuluun, kun taas yksi tai kaksi esitti sille vastalauseensa. Yhdessä kohdassa, jossa bassoklarinetti ja fagotti näyttivät dynamiikkamerkintöjen ja useiden aksenttien perusteella väittelevän kiiihkeästi keskenään, John oli varma, että viulu soitti häilyvästi pari tahtia
Hound Dogia. Kappale oli todella upea ja John paloi halusta kuulla sen koko orkesterin kanssa. Hän oli silti hämmentynyt siitä, miksi Sherlock oli niin järkkymättömästi vaatinut, että hänen oli kuultava se heti paikalla. Yhtäkkiä orkesteri katosi ja taustalle jäi ainoastaan harppu ja sello. Viulu aloitti hyvin tutun melodian, jonka John tunsi kuin omat taskunsa. Se oli Pachelbelin
Kaanon D-duurissa. Hän seurasi nuottia, vain huomatakseen klarinetin tulevan mukaan kappaleeseen. Kun hän kohotti katseensa Sherlockiin, tämä katsoi häntä viulun kaulan yli, silmät suurina ja kulmakarvat yhteen rutistuneina, ja äkkiä kaikki paljastui kuin salama kirkkaalta taivaalta. John unohti nuotin pöydälle ja tuijotti suu avoinna, kun Sherlock soitti tietään läpi Mozartin ja Bachin ja jonkin, joka kuulosti ilmiselvästi
Summertimen alkusoinnulta.
Sitten kappale yhtäkkiä päättyi. Sherlock nosti jousen kieliltä ja antoi viulun laskeutua sivulleen. Hän ei liikkunut, eikä myöskään lakannut katsomasta Johnia, joka ei hetkeen kyennyt sanomaan sanaakaan.
”Se olet sinä, etkö olekin?” John kysyi varovasti, ääni kovan ja kömpelön kuuloisena musiikin jälkeisessä hiljaisuudessa. ”Sinä olet viulu.”
”Niin”, Sherlock vastasi tuskin kuiskausta kovemmin.
”Ja kappaleen osat… ne ovat tapauksiamme. Ne ovat kaikki tapauksia. Olet hemmetti soikoon kirjoittanut konserton
itsestäsi!” John ei voinut estää hysteeristä naurua pulppuamasta suustaan. Hän katui sitä välittömästi, kun huomasi Sherlockin vakavoituvan.
”Ei se kerro minusta”, hän sanoi hieman loukkaantunut sävy äänessään. ”Se kertoo
meistä.”
”Ai”, Jonh sanoi. Ja sitten: ”
Ai.” Oliko Sherlock tosiaan… ei, sehän olisi naurettavaa: nyt oli kyse Sherlockista, eihän hän… ei hän voisi… John katsoi kohtaa, jossa nuotit loppuivat ja loppu sivusta oli tyhjä. Hän tuskin huomasi ääntä, joka syntyi, kun Sherlock pani viulunsa pois.
Mitä sinä oikein yrität sanoa, hän halusi kysyä. Mutta sen sijaan hän kysyi: ”Miten se päättyy?”
”Toivon, ettei se pääty.”
”Niin minäkin”, John sanoi, ennen kuin ehti estää itseään, ennen kuin hän todella tajusi, mitä Sherlock oli sanonut. Hän avasi suunsa kysyäkseen, mitä Sherlock oikein tarkoitti, mutta sai sen sijaan suunsa täyteen silkkipaitaa, kun Sherlock kiersi kätensä hänen ympärilleen ja rutisti. Sherlock saattoi näyttää heikolta, mutta hänessä oli jäntevää voimaa – voimaa, joka parhaillaan uhkasi katkaista Jonin kylkiluut. ”Jestas, sinähän rusennat minut”, John onnistui kähähtämään, ja Sherlock päästi irti kuin häntä olisi polttanut. Hän olisi perääntynyt, ellei John olisi refleksinomaisesti tarttunut häntä vyötäisiltä ja vetänyt häntä lähemmäksi. John nojasi poskensa vasten Sherlockin solisluuta, kun Sherlockin kädet asettuivat varovasti hänen hartioidensa ympärille. John huokaisi vasten Sherlockin rintaa ja sulki silmänsä odottaessaan torjuntaa, jota ei tullut.
”Sinä et tainnut puhua musiikista.” Se ei ollut kysymys, ja John tunsi Sherlockin äänen värinän koko kehossaan.
”En”, John myönsi. ”En puhunutkaan.”
”En minäkään.”
He seisoivat siinä jonkin aikaa, Lontoon elämä ympärillään. Johnin mieli kiirehti rekisteröimään pienimmätkin tuntemukset: Sherlockin vartalon lämmön, hänen sydämensä sykkeen, hänen paitansa pehmeän silkin Johnin sormien alla, hänen selkälihastensa liikkeen kun hän hengitti. Hän mietti, näinkö Sherlock kaiken aikaa näki maailman, sen pienimmätkin yksityiskohdat terävinä kohokuvina edessään.
”Minä en osaa lukea ajatuksia”, hän lopulta sanoi, koska jonkun oli sanottava jotain. ”Sinun on annettava edes jokin vihje.”
Sherlock ei sanonut mitään, vaan vetäytyi kauemmaksi, kädet yhä Johnin olkapäillä. Hän näytti hirvittävän paljon siltä, miltä Johnista tuntui: sekavalta, hämmentyneeltä ja hieman pelokkaalta. Sitten hän nosti kätensä Johnin poskelle ja oli kuin koko maailma olisi hiljennyt heidän ympärillään. Johnin sydän löi patarumpuna vasten kylkiluita, säestäen suonissa virtaavan veren bassorytmiä. Oli tuhat asiaa, jotka hän olisi halunnut sanoa:
Olet mahtava. Olet ihana. Saat minut tuntemaan, kuin olisin elossa. Rakastan sinua. Olen rakastunut sinuun. Haluan olla kanssasi koko loppuelämäni. Mutta hän ei saanut tilaisuutta sanoa mitään, sillä juuri silloin Sherlock suuteli häntä.
Sherlock suuteli samoin kuin halasi: hän oli nähnyt ihmisten tekevän niin ja teoriassa tiesi, miten se tapahtui, mutta ei ollut koskaan testannut teoriaa käytännössä. Oikeastaan John ei olisi lainkaan välittänyt kömpelyydestä tai siitä, että Sherlock maistui etäisesti desinfiointiaineelta, – oli mahdotonta käydä Bartsissa ilman, että iho oli kuin kyllästetty sillä – ellei Sherlock olisi yrittänyt kompensoida kokemuksen puutetta ylettömällä voimankäytöllä, jota hänen pituutensa vielä pahensi. Niinpä John kosketti Sherlockin kasvoja ja veti heitä pari tuumaa erilleen. Sherlockin kulmat kurtistuivat.
”Etkö pitänyt siitä?” Hänen äänestään kuulsi hienoinen paniikki, joka ei sopinut hänelle, ja Johnin kurkkua kuristi. Hän etsi kuumeisesti oikeita sanoja, tapaa kommunikoida Sherlockin kanssa tämän kielellä, ennen kuin kaikki hajoaisi käsiin kuin huonosti johdettu sinfo-
Tietenkin.
”Vähemmän
sforzandoa”, hän mutisi. ”Enemmän
legatoa. Okei?”
Hitaasti, mutta varmasti Sherlockin kasvoille levisi hymy, se hymy, johon John oli rakastunut – tai ehkä hän oli kaiken aikaa rakastanut sitä ja vasta nyt tajunnut asian. Sherlock kumarsi päänsä kiitokseen: ”
Maestro.”
Johnilla ei onneksi ollut aikaa murehtia kihelmöivää tunnetta, joka sana lähetti hänen kehonsa lävitse, sillä Sherlock suuteli häntä jälleen, tällä kertaa hitaasti ja pehmeästi. Hän saattoi melkein kuulla vaskipuhaltimien kumun, kun hän upotti sormensa Sherlockin hiuksiin ja veti tätä lähemmäksi.
”Minä rakastan sinua”, John sanoi vasten Sherlockin huulia, joille levisi hymy.
”Tietenkin. Sinähän sanoit sen jo.”
John rypisti otsaansa. ”Sanoinko?”
”Kun soitit”, Sherlock totesi, kuin kyseessä olisi maailman yksinkertaisin asia. ”Se oli kaunista”, hän lisäsi.
”Ja sinä…”
”Ei kai minun tarvitse sanoa sitä?”
John mietti hetken. ”Ei tarvitse”, hän päätti. ”Mutta olisi mukavaa, jos sanoisit.”
Sherlock liu’utti kätensä Johnin ympärille ja nojautui eteenpäin kuiskatakseen tämän korvaan: ”Sitten minäkin rakastan sinua.” Hän painoi suudelman aivan Johnin korvan alapuolelle ja John, suureksi häpeäkseen, päästi pienen vinkaisun. ”Oletko nyt tyytyväinen?”
”Erittäin”, John virnisti. “Otetaanko siis kappaleen alusta?”
”
Maestro”, Sherlock käytännössä kehräsi Johnin korvaan: oli hyvä, että Sherlock oli vahvempi kuin miltä näytti, sillä Johnin polvet alkoivat heti tutista.
”Ääliö”, John nauroi ja suuteli häntä uudestaan ja uudestaan, koska kaiken hyvän ei tarvitsisi loppua aikanaan.
Da capo al coda.
