Nimi: Häiveet ja heijastumat
Ikäraja: K-11
Fandom: Avengers: Infinity War (koskee pelkästään Guardians of the Galaxy jengiä käytännössä)
Spoilerivaroitus: Fici sijoittuu elokuvan lopun jälkeen, pohdintaa tulevastaParitus: Gamora/Peter Quill
Genre: Angst
Summary: "Hän tarkoitti sitä sydämessään, kun hän sanoi, että Gamoran olisi pitänyt mennä oikealle."
A/N: Osallistuu
Het10 #2| -haasteeseen.
-Häiveet ja heijastumat-Myöhemmin.Maan vastaikään henkiin herätetyt lapset puhaltelevat saippuakuplia. Niiden öljymäisen heleät värit tuikkivat kirkkauttaan. Kuplat kaartavat auringonpaisteessa, sinkoilevat karkuun pieniä odottavia käsiä ja puhkeavat olemattomuuteen. Quill voi arvostaa tätä hetkeä, vaikka se saakin hänen suussaan katkeran, suloisen sivumaun.
Gamora on poissa.
Hänen katseensa harhailee kaukaisuuteen. Näkökenttä värähtelee nykyisyyden ja menneen välillä, sekunneissa, joilla oli niin paljon suurempi merkitys kuin tällä päivällä. Knowheren tulimeri muuttuu sulavasti Gamoran ihan eri värisiin hiuksiin, naisen suortuvat puolestaan valahtavat violetin ikuisuuskiven välähdykseksi. Sitten ei näy muuta kuin leikkiviä lapsia, ja aikuisia, jotka tuskin uskaltavat silmiään räpäyttää. He ovat saaneet omansa takaisin.
Nuori nainen hänen vierellään purskahtaa itkuun. Ilosta, onnesta vai ylitsepääsemättömästä surusta? Kuka sitä voisikaan tietää.
Quill nousee ja hylkää askelineen tilanteen. Hän on melkeinpä viimeisiä olentoja, joilla on oikeus olla täällä. Kauas hän ei kuitenkaan pääse, etsii itselleen seuraavan lehtipuun varjon. Hän hengittää, värähtelee. Todellisuus on liian totta. Quill ei voikaan käsittää, miksi Thanos ikuisuuskivillään oli vain tyytynyt tappamiseen. Niillä olisi voinut tehdä jotain niin paljon parempaa.
Jos Quill saisi valita, hän tekisi ensiksi tekemättömäksi ne erheet, jota oli itse päätynyt tekemään. Hän varmistaisi, että ketään ei olisi jätetty jälkeen. Hän kelaisi aikaa, kunnes voisi jälleen tarttua Gamoran käteen. Hän hioisi jatkumon virheet, pelastaisi heidät, jotka eivät olleet kuolleet suoraan Suuren näpäytykseen.
Kaikki rikoksiin ja väkivaltaan kuolleet, kaaoksessa epätoivoon ja itsemurhaan ajautuneet. Potilaat ilman lääkäreitään, taivaista tippuvat lentokoneet, runnoutuvat liikennevälineet ja palavien talojen sisälle tukahtuneet. He kaikki, joilta pelastaneet kädet olivat kadonneet. Heitä oli vaikeampi ymmärtää kuin tuhkana tuuleen kadonneita.
Lähes koko elämänsä ajan Quill on välttänyt ajatuksia Maasta, tänne palaamisesta. Miksi hän tänne maailmankaikkeuden syrjäkylään, kadotettuun lapsuudenkotiin olisi halunnut? Eihän terralaiset edes lähteneet planeetaltaan. He olivat tyytyneet turvasatamaansa, pieneen ja suloiseen palloonsa. Quill itse ei ollut saanut tehdä valintaa tämän maailman ja kaikkeuden väliltä, mutta galaksien käsivarret olivat ottaneet hänet silti vastaan. Rajusti, hallitsemattomasti, mutta kaikesta kiihtymyksestä ja uteliaisuuden hedelmistä ei voi päästää irti. Hänen onkin välillä vaikea tunnistaa itseään näistä olennoista, ihmisistä.
Tänään Quill on sidottu multaan, pintaan, jolla oli kuolemansa jälkeen herännyt.
Silti Vormir on se paikka, jossa hänen sielunsa on.
Kun on koko elämänsä tottunut juoksemaan, on vaikea pysähtyä. Kääntyä takaisin ja antaa aikaa haavoille, joiden olemassaoloa olikin aina niin helvetin vaikea myöntää. Kukaan heistä, Galaksin vartijoista, ei ollut vielä saanut lausuttua seuraavaa tehtävää ääneen. Ei Peter, ei Nebula. Silti pystyi melkein tuntemaan, kuinka kukin jauhoi ajatusta päässään. Siellä, minkälainen kammottava paikka se olisikaan, olisi määränpää.
Gamoran henkäykset olivat vielä viipyneet itkun puolella, kun Quill oli nostanut aseensa häntä kohti. Silti naisen kasvoissa oli ollut tuttua varmuutta, väsymätöntä uskoa siihen, että viime hetkellä joku heistä toimisi oikein. Se oli Peterin vuoro, hänen lupauksena. Oma kauhunsekainen katse oli melkeinpä kadottanut hirviön Gamoran takana, sillä naisen pyyntö tuntui liian raskaalta ja tarpeettomalta. Katso, tuossahan Gamora oli. Kättä ei tarvitsisi kurottaa kauaa, ja hän voisi tuntea naisen pehmeän ihon.
Hän tarkoitti sitä sydämessään, kun hän sanoi, että Gamoran olisi pitänyt mennä oikealle. Vielä syvemmälle sattuu se, että jälkimmäinenkin lause oli totta. Olisi ainiaan, tai ainakin sen rahtusen, jonka Quill ikuisuudesta on saanut itselleen. Olisi kuolemankin puolella.
Quill tavaa äänettömästi tunnustustaan. Yrittää saada itseensä liikettä, puhtia. Kalvavat ajatukset ajavat häntä kohti puun juuria, ja hän takertuu mietteisiinsä.
Ehkä Vormir on niellyt Gamoran sielun.
Ehkä sielläkään ei ole kuin tuhkaa, tai murskattu ruumis. Ehkä kaunis ja kokonainen, uhrilahja, jonka Thanos oli onnistunut antamaan hellästi. Ehkä siellä ei olisi yhtään mitään, vain mittaamattoman suuri tyhjyys. Kysymys, jonka vastukseen kukaan heistä ei ole oikeutettu, ei varsinkaan Quill, joka ei ollut suojellut kaikkeuttaan tarpeeksi hyvin.
Ja ehkä Gamora on siellä.
Kokonaisena. Elossa.
Odottamassa kyytiä takaisin taivaanrannan yli.
Sielulla on tärkein paikka ikuisuuskivien keskuudessa. Quill tukahduttaa itsensä ja surunsa ajatukseen, että tuhon kääntämisen vaikutukset olivat vaikuttaneet parhain päin naiseen, joka ei todellakaan ollut sielultaan pelkkää kauppatavaraa. Thanos oli väärässä kaiken, senkin suhteen, ja hänen kuolemansakin todistaa sen. Universumi ei antanut valloittajalle anteeksi, rehotti mieluummin rönsyävänä puutarhana, kuin niitettynä niittynä.
Peter Quill puolestaan saisi anteeksi oman villeytensä. Omat inhimilliset erheensä. Hän menisi sinne, nappaisi Gamoran odottelemasta syleilyynsä. Hän suutelisi hartaasti, suutelisi niin kauan, että Gamora löisi häntä ja pakottaisi astumaan taaksepäin.
Huomenna. Niin Quill päättää.
Kadunvarren kauppiaalta hän varastaa pullon saippuakuplia tulijaisiksi.
