Nimi: Elämäni seitsemän hetkeä
Paritus: Jacob/Queenie
Ikäraja: S
Genre: draama
Tämä on kirjoitettu
salaiselle ystävälleni Sokerisiivelle! Lisäksi tämä osallistuu
teelusikan tunneskaalaan (ihmeissään olo) ja
otsikoinnin iloja -haasteeseen.
A/N: Yritin uudenlaista kerrontatyyliä, joten kuulisin mielelläni ihan rehellisiä mielipiteitä tekstistä! Tästä tuli paljon pidempi kuin oli tarkoitus, ääh.
Elämäni seitsemän hetkeä
YKSI
Siitä sateisesta päivästä minun elämäni ihan todella alkoi. Älkää käsittäkö väärin: lapsuuteni oli aivan siedettävä, ellei jopa mukava, ja senkin jälkeen tapahtui monia hyväksi laskettavia asioita, mutta ennen sitä mikään ei ollut todella säväyttänyt minua.
En minä ole totta puhuen edes ihan varma, oliko se päivä sateinen. Muistan lähinnä sen, kuinka puuhailin iloisena työssäni, kerroin herra Gregorille (Gregor ei tietenkään ollut sukunimi, mutta jostain syystä hän halusi itseään kutsuttavan herra Gregoriksi) että tekisin nuuskuleivoksia varmasti joka päivä eikä hänen tarvitsisi erikseen huolehtia siitä, ja sitten ovi kilahti auki ja hän oli siinä.
Haluaisin sanoa, että sanoin jotain sulavaa ja annoin itsestäni mahtavan kuvan, tai edes että tervehdin häntä niin kuin puotiin saapuneita yleensä tervehditään. Hitto vie, haluaisin sanoa edes, että tajusin hävetä typerää reaktiotani hänen saapumiseensa, mutta jopa se olisi vale, ja minä olen surkea valehtelija. Hän vain… löi minulta jalat alta. Pelkällä saapumisellaan.
Hänen tullessaan minua kalvoi myös kummallinen tunne. Oletteko kuulleet siitä, kun tapaa jonkun ja vaikuttaa siltä kuin tuntisi hänet jo? Juuri siltä minusta tuntui. Kun olin vähän tointunut, tuijotin häntä silmät sirrillään ja mietin, mistä ihmeestä voisin hänet tietää, sillä olin aivan varma, että sellaisia kasvoja olisi mahdoton unohtaa.
Niin, minun tapauksessanihan sitten kävikin niin, että minä todella olin tuntenut sen naisen. Hän kertoi minulle siitä vasta paljon myöhemmin, silloin kun minulla oli jo tapana kutsua häntä nimellä Queen, koska olihan hän minun kuningattareni. Minun olisi ehkä pitänyt suuttua, että hän oli pitänyt salaisuuden niin kauan, mutta totta puhuen luulen, että olin tavallaan tiennyt jo. Sillä eivät sellaiset kasvot kerta kaikkiaan unohdu – ainakaan samalla tavalla kuin tavalliset muistot.
Ja olisihan minun pitänyt arvata kaikki jo siitä, kun hän ihasteli nuuskuleivoksiani ja sanoi kepeästi: ”Nämähän ovat haiskuja eivätkä nuuskuja”, ja minä takeltelin vastatessani, että asiakkaiden mielestä haisku ei sopinut nimeksi leivokselle, joten olin nimennyt ne nuuskuiksi, vaikka unissani otus olikin ollut haisku. Unissa, jotka olivat hyvin todentuntuisia – unissa, joista tämä nainen tuntui tietävän huomattavasti enemmän kuin vieraiden ihmisten unista yleensä tiedetään.
KAKSI
Minun Queenini tuntui ensitapaamiseltamme, joka ei siis ollutkaan ensitapaamisemme, mutta joka oli tavallaan minun ensitapaamiseni hänen kanssaan, lähtien tietävän minusta muutakin kuin uniani. Hän vastasi ajatuksiini ennen kuin sanoin ne ääneen, ja hyvin usein hän vastasi sellaisiin ajatuksiin, joita en ikinä aikonut kertoa kenellekään. Minä tietenkin reagoin siihen niin kuin kuka tahansa järkensä ja sydämensä menettänyt mies, joka pelkää jäävänsä loppuiäkseen yksin: olin vain kiitollinen, ettei hän jättänyt minua.
Queenie oli ryhtynyt auttamaan minua puodissa niin kuin oli luvannut. Minusta tuntui väärältä maksaa hänelle pientä palkkaa, mutta hän puhui toistuvasti siitä, kuinka huolehdin turhista asioista. Leipomoni menestyi tasaiseen tahtiin, liikevoitto kasvoi, ja minä annoin Queenielle tuntuvan palkankorotuksen. Odotin hänen kiljuvan riemusta ja säntäävän ostamaan uusia kenkiä ja leninkejä. Hän kuitenkin hymyili vähän surumielisesti ja kysyi, kuinka paljon loukkaantuisin, jos hän ei ottaisi rahaa vastaan.
Minä oletin, että hän luki vastauksen ilmeestäni, kun hän painoi katseensa ja tunki pikaisesti setelit laukkuunsa.
Jatkoin palkanmaksua ja Queenien tuijottelua, kun hän järjesteli hyllyjä, pyyhki pölyjä ja jutteli asiakkaiden kanssa. Haaveilin mielessäni, kuinka voisin koskettaa hänen poskeaan, ehkä hipaista hänen kauniinvaaleaa hiussuortuvaansa. Punastuin joka kerta, kun hän vilkaisi minua.
Sitten yhtenä päivänä, kun olimme sulkemassa puotia, hän kääntyi katsomaan minua ja sanoi samaan aikaan vakavasti mutta kuitenkin kepeästi: ”Kuule, Jacob, jos sinä pyydät minua treffeille, niin minä suostun kyllä.”
Tarinasta on syytä jättää pois, mitä minä siihen vastasin. Jotain epämääräistä änkytystä se oli, mutta jotenkin Queenie onnistui ymmärtämään, että se yritti esittää treffikutsua. Kävimme elokuvissa, ja istuimme teatterissa selät suorina silmät selällään, ja teatterin aulassa pukiessamme takkeja Queenie paljasti, että se oli ensimmäinen kerta ikinä, kun hän näki elokuvan. Ja sinä samana iltana me seisoimme ulkona Queenien kotitalon alaovella ja suutelimme ensimmäistä kertaa – paitsi että taas minusta tuntui kuin se ei olisi ollutkaan ensimmäinen kerta. Kun totuus lopulta vuoden päästä paljastui, olin lähinnä vain ihmeissäni siitä, etten ollut tajunnut sitä aiemmin.
KOLME
Mustan torstain jälkeen elin jatkuvassa pelossa odottaen, koska leipomoni joutuisi lopettamaan kannattamattomana. Queenie yritti rohkaista minua, ja niihin aikoihin hän vihdoin kertoi minulle kaiken. Puodissa alkoi käydä yhä erikoisemman näköistä väkeä, josta uskoin Queenien olevan vastuussa, mutta yllättäen vanhatkaan asiakkaani eivät kaikonneet.
Pidin sitä ihmeenä. Queenie väitti, että se oli vain omaa ansiotani.
Oli kuin yksi onnistuminen olisi johtanut toiseen, ja se antoi minulle vihdoin uskallusta. Queenie kutsui sitä itseluottamukseksi, mutta minä en olisi mennyt niin pitkälle. Joka tapauksessa ehdotin, että muuttaisimme yhteen.
Jonkun muun kanssa olisin tietenkin halunnut naimisiin. Tai siis totta kai olisin halunnut sitä Queenienkin kanssa, mutta kun hän oli kertonut minulle kaiken – sivumennen sanoen olin järkyttynyt tiedoista huomattavasti vähemmän kuin olisi ollut normaalia – hän oli kertonut myös siitä, kuinka ei-taikkeihin suhtauduttiin. Minä olin kiellettyjen listalla, ja avioliitto olisi paljastanut meidät. Minusta yhteinen asunto ei niinkään, koska olihan Queenie voinut työskennellä leipomossakin.
Queenie ei kuitenkaan suostunut. Kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt olla musertunut, mutta en ollut. Vaadin saada tietää syyn.
”Se on vain väärin”, Queenie sanoi, ”asua yhdessä menemättä naimisiin.”
Yritin muistuttaa, että minun tapaamisenikin oli väärin, mutta se sai Queenien lähtemään itkien pois. Hän ei ilmestynyt töihin kahteen päivään, mutta kun hän tuli, hän sanoi, ettei tekisi mitään ennen kuin hänen siskonsa palaisi Britanniasta.
Me odotimme, mutta vaikka emme osanneet puhua asiasta, odotus ei tuntunut pahalta. Jokin tiedostamaton seikka oli vakuuttanut minut siitä, että Queenie halusi edelleen olla kanssani. Ja sitten Tina palasi ja minä näin hänet ensimmäisen kerran – tavallaan – ja hän oli mahtava ihminen, nauravainen ja iloinen, ja onnellinen meidän puolestamme. Hän ei nähnyt ideassani mitään pahaa. Hän puhui Queenien kanssa, ja niin me sitten äkkiä olimmekin toteuttamassa ehdotustani. Olin onnellisempi kuin olin voinut uskoa mahdolliseksi.
Queenien suunnitelmat paljastuivat minulle vasta, kun olimme jo löytäneet suloisen pienen talon ja pakanneet omaisuutemme. Kynnyksellä minua odottivat Queenie ja Tina hienosti pukeutuneina taikasauvat esillä. Emme voineet vaihtaa sormuksia ja astella kirkkoon vihittäviksi, mutta saatoimme vannoa taikamaailman häävalat ja asettua seisomaan loihditun tähtisateen alle niin kuin kaikki taikamaailman nuoretparit omissa häissään. Se oli meille paljon suurempi sitoutuminen kuin sormesta helposti livahtava koru.
NELJÄ
Kun Queenie sai tietää olevansa raskaana, se ei ollut meille kummallekaan mikään järisyttävä uutinen. Olimme molemmat tienneet, että se olisi vain ajan kysymys, ja kun se sitten tapahtui, se vain tapahtui.
Mikään ei ollut kuitenkaan valmistanut minua siihen, kuinka rasittavaa Queenien raskausaika olisi. Jälkeenpäin olin mieluiten vain muistelematta sitä. Hän valitti jatkuvasti, ja minun oli hillittävä jopa ajatukseni, jotta en ärsyttänyt häntä. Eikä se tietenkään onnistunut. En menetä hermojani helposti, mutta en minäkään kestä mitä tahansa. Niinpä me käytimme suunnilleen yhdeksän kuukautta pelkkään tappelemiseen. Kuukausi ennen vauvan syntymää olin jo niin tottunut nukkumaan olohuoneen sohvalla, että minun oli vaikea saada unta sängyssä, jos Queenie poikkeuksellisesti kelpuutti minut viereensä.
Kaiken kruunasi se, että leipomolla meni huonosti. Tiesin kyllä, että minä ja Queenie olimme yhdessä syypäitä. Leivokseni eivät olleet yhtä laadukkaita kuin ennen, eikä puodissa ollut entistä hyvää tunnelmaa. Asiakkaat kaikkosivat, myynti väheni, tein entistä huonompia leivoksia ja olin entistä kärttyisämpi. Ja sitten lapsi syntyi.
En ollut näkemässä lapsen ensimmäisiä hengenvetoja enkä kuulemassa sen ensimmäistä itkua. Olin töissä, polttamassa jo toista pellillistä marenkeja. Näin lapsen vasta vähän myöhemmin, puhtaana ja hyväntuoksuisena. Lapsi oli ihan suloinen.
Queenie ei arvostanut reaktiotani. Hän passitti minut jälleen nukkumaan sohvalle. Hän hoivasi vauvaa, leperteli sille ja silitti sitä aina sen itkiessä. Minä pidin kyllä vauvasta, rakastinkin sitä, mutta en osannut palvoa sitä samalla lailla kuin Queenie. Älkää käsittäkö väärin: jos kadulla hurjasteleva auto olisi uhannut ajaa vauvan ylitse, olisin heittäytynyt epäröimättä eteen suojellakseni vauvaa. Mutta jotain minun rakkaudestani kuitenkin puuttui, ja Queenie näki sen mielestäni.
Aika kuitenkin kului, ja raskausajan kiukunpuuskat katosivat. Pystyimme taas puhumaan riitelemättä. Leipomukseni onnistuivat paremmin. Queenie otti lapsen mukaan puotiin, ja ihmiset kuulivat pienestä pojastamme. He halusivat tulla katsomaan lasta, ja samalla kun he ihastelivat pieniä varpaita ja sormia, he ostivat leivoksia. Leipomo alkoi menestyä. Minä aloin jälleen luottaa tulevaisuuteen. Queenie pyysi päästä illalla käpertymään kainaloon, kun ulkona riehui myrsky.
Lapsi kasvoi yhtä matkaa leipomon liikevaihdon kanssa, ja samoin kasvoi minun kiintymykseni lapseen. Totta kai olin rakastanut avuttomana sätkivää kääröäkin, mutta sitä mukaa kun käärö lähti liikkeelle, minä kai jotenkin aloin paremmin hahmottaa, että se oli oikeasti minun poikani. Tai ehkä kyseessä oli vain se, että ahdistus hellitti minusta vähän kerrallaan, ja kaiken sen jättämän tilan täytti upea lapseni.
Olin leipomossa kahdestaan pojan kanssa, annoin hänen ottaa haparoivia askeleita ja muksahdella kumoon omaa tahtiaan samalla, kun pyörittelin nuuskuleivoksia pöydän ääressä. Oven kello kilahti, ja Queenie astui sisään lumihiutaleita olkapäillään.
”Äiti!” poikamme hihkaisi ja osoitti ovelle.
Sekä minä että Queenie jähmetyimme tuijottamaan lasta. Hänhän puhui!
”Isi”, poika sanoi minulle vaativasti ja kääntyi taas osoittamaan ovelle. ”Äiti!”
”No näin on”, vastasin karhealla äänellä ja tunsin äkillistä tarvetta nieleskellä kyyneleitä.
Seuraavalla viikolla avasimme uuden sivuliikkeen leipomolle. Ajoitus tuntui väistämättömältä.
VIISI
Siitä elämä tasoittui mukavasti uomiinsa. Lapsia tuli lisää, enkä minä niitä odottaessa joutunut muuttamaan sohvalle kuin ehkä kerran viikossa. Neljännen kohdalla en sitäkään. Lapset ottivat ensimmäisiä askeliaan, sanoivat ensimmäisiä sanojaan, ja ne kaikki päivät olivat minulle tärkeitä. Puoti menestyi, ja me avasimme toisen sivuliikkeen. Minä en suostunut luopumaan leipomisesta, vaikka hyväksyinkin Queenien tarjoaman apulaisen. Kyllä minä arvasin, että hän oli velho, mutta olin yleensä mieluummin katsomatta, miten kummassa hän onnistui vaivaamaan kymmentä taikinaa kerrallaan.
Lapset varttuivat, ja minä jouduin lähettämään kolme neljästä Ilvermornyyn. Jokainen kerta oli yksi hirveimpiä hetkiä elämässäni – ei tietenkään siksi, että lapseni olivat taikkeja, ei, vaan siksi, että silloin minä en ollut heidän isänsä. Queenie oli yksinhuoltaja, surullinen kohtalo, kyllä kyllä, kasvattaa yksin kolmea lasta, isästä ei tietoa, ja niin edelleen.
Hevonpaskaa, minä sanoin. Silloin tällöin minä ihan todella mietin, oliko sittenkin ollut virhe kuunnella sydäntäni ja olla yhdessä Queenini kanssa.
Gerald oli sinä päivänä viidennellä luokalla, Timothy toisella ja Gordon juuri aloittamassa koulun. Minä olin läheisen ei-taikkikoulun edessä odottamassa Terryä, koska kaipasin hänen apuaan puodissa oppituntien päätyttyä. Queenie oli kotona, minne hän oli saanut pikapöllön, ja rullaili paniikissa vaaleanpunaisen puhelimemme numerovalitsinta yrittäen tavoittaa minut.
Kuulin uutisen vasta, kun olin Terryn kanssa puodissa. Minä itkin ja halasin poikaani, ja hän nauroi ja rutisti kokintakkini ryppyyn. Velhomaailma oli vihdoin hyväksynyt minut: neuvoston kokous oli todennut, että avioliitto taikin ja ei-taikin kanssa sallittaisiin. Lapseni eivät enää joutuisi teeskentelemään olevansa isättömiä.
Se oli uskomattoman hieno hetki elämässäni. Vaikka olivat itse häätkin ihan hienot.
KUUSI
Kun ikävuodet kertyivät, elämä hidastui. Ehkä se olin vain minä, joka hidastui, mutta siltä se ei tuntunut. Puodit pyörivät pitkälti itsekseen, lapset samoin. Queenie seisoi vierelläni, ja kun kysyin häneltä illalla, oliko hänenkin mielestään elämä hidastanut vauhtiaan, hän vain nauroi.
En voi väittää, etteikö se ollut minusta kuitenkin ihan mukavaa. Sodat oli sodittu, Queenien siskokin oli selvinnyt vakavasta sotavammana saamastaan kirouksesta, lapset oli hoidettu kunnialla tai välillä vähän vähemmän kunnialla. Minä käytin päiväni lähinnä pohtimalla, onnistuisiko herra Gregor kävelemään tänään puotiini ostamaan nuuskuleivoksen vai vaivaisiko iskias liikaa.
Minä kuvittelin, että elämäni tärkeimmät hetket olivat silloin jo takana päin. Istuin talomme kuistilla, poltin piippua Queenielta salaa ja muistelin hienoja hetkiä ja hymyilin. Ei minulla ollut mitään valittamista, enkä kaivannut enää mitään.
Sitten meidän vaaleanpunainen puhelimemme pirahti, ja minä menin vastaamaan. Puhelin oli eteisessä lähellä ulko-ovea, koska muu talo oli liian täynnä taikaa, jotta se toimisi siellä. Kahden pirahduksen jälkeen olin jo nostanut kuulokkeen. Kuuntelin asian, vastasin rauhallisesti, suljin kuulokkeen. Ja sitten pillahdin naurunsekaiseen itkuun.
Ensimmäinen lapsenlapseni oli syntynyt.
SEITSEMÄN
Vanheneminen on omituinen asia. Lapsena haluaa vain kasvaa aikuiseksi. Sen jälkeen tuntee olevansa ikuisesti nuori. Sitten kauhistelee ikääntymistä, mutta ei oikeasti vanhene vielä kuitenkaan. Jossain vaiheessa tuntee itsensä todella vanhaksi, mutta kun sitä kestää tarpeeksi kauan, sen unohtaa. On ihan tavallinen olo taas, ei vanha ollenkaan.
Kunnes sitten alkaa olla jo liian vanha.
Minä en nähnyt enää ikää itsessäni. Queeniessa näin sen vähän paremmin, sillä katselin häntä mieluummin kuin omaa peilikuvaani. Minä järkytyin, jos joku ei osannutkaan lukea mieltäni vaan jouduin kertomaan ajatukseni ääneen; olin niin tottunut viettämään päiväni kotona, että luulin olevani siellä silloinkin, kun olin muualla.
Aiemmin elämä oli tuntunut hidastuneen, mutta nyt se oli vauhkoontunut ja riensi eteenpäin senkin edestä. Lapsenlapsia syntyi jatkuvasti, ja sitten heillä oli jatkuvasti syntymäpäiviä, ja vaikka minä muistinkin kaikkien nimet ja lempivärit ja lempilelut ja inhokkijäätelömaut, minusta tuntui silti että olin jo pudonnut kärryiltä. Kaikkea tuli jatkuvasti lisää, mutta minussa ei enää muuttunut mikään.
Se juuri oli elämäni viimeinen tärkeä hetki. Se, kun tajusin, että mitään uutta ei enää tulisi, ja niin oli hyvä. Minulla oli vaimo vierelläni, ja muu maailma jatkaisi kulkuaan, kun me istuimme viltin alla ja torkuimme radiokuunnelman aikana. Me olimme antaneet oman osamme, ja nyt saatoimme antaa muille tilaisuuden jatkaa siitä, mihin me olimme jääneet.