Nimi: Kuninkaan uhma
Kirjoittaja: Crysted
Fandom: Hobbit
Ikäraja: K-11
Paritus: Bard/Thranduil
Vastuunvapaus: Omistan vain oman mielikuvitukseni, en hahmoja tai paikkoja
A/N: Kaksi kuningasta -sarja:
1.
Kuninkaan värit, S
2.
Kuninkaan velvollisuudet, S
3. Kuninkaan uhma, K-114.
Kuninkaan rohkeus, K-15
5.
Kuninkaan rakkaus, K-18
6.
Kuninkaan julkisuus, S
7.
Kuninkaan kaipuu, S
8.
Kuninkaan rauha, S
Oli kulunut vuosi siitä kuin Bard näki haltiakuningas Thranduilin viimeksi Synkmetsän syvyydessä. Tällä kertaa haltia seisoi hänen edessään hänen valtaistuinsalissaan hopeanhohtoiset hiukset paikoillaan ärsyttävän täydellisesti ottaen huomioon, että haltia oli sanojensa mukaan ratsastanut koko päivän. Tällä oli yllään punainen viitta ohuen haarniskan päällä. Se ei ollut haarniska jonka Bard oli nähnyt tällä sodan aikana, se oli kevyempi ja niin kiiltävä, että haltia taisi pitää sitä yllään enemmän koristukseksi kuin suojaksi. Ties vaikka haltiakuninkaalla olisi eri haarniska joka viikonpäivälle.
”Sanoinhan, että tulisit seuraavan kerran luokseni”, Bard virnisti valtaistuimeltaan, elävästi mielessä hänen viimeinen kohtaamisensa haltiakuninkaan kanssa. Se ei ollut mennyt aivan täydellisesti. Haltiavartijat olivat saattaneet hänet ulos melkein yhtä nopeasti kuin sisään. Tällä kertaa se oli hänen vartijansa, jotka odottivat oven toisella puolella.
Thranduilin kasvot olivat kuin kiveä. ”En suunnitellut tätä”, sanat karkasivat haltian huulilta tämän hädin tuskin liikuttaessa suutaan. ”Tarkoituksemme oli kulkea vuoren toiselta puolelta, mutta tie oli tukossa. Törmäsimme ryöväreihin.”
”Niinkö”, Bard totesi huvittuneena. Kummallista, ettei haltian haarniskassa näkynyt viiltoakaan taistelun merkeistä. ”Väitä toki niin itsellesi jos se saa sinulle paremman mielen”, Bard sanoi ja nautti siitä, että sai tällä kertaa olla se joka katseli toista valtaistuimelta.
Ärsyynnys käväisi haltian kasvoilla. ”Matkaamme pohjoiseen hoitamaan asioita”, Thranduil kertoi. ”Ratsumme ovat väsyneitä, pyydämme… arvostaisimme”, haltia korjasi nopeasti, ”yösijaa kaupungistasi”, tämä sai sanottua vastentahtoisesti. Sinuttelu jäi Bardin mieleen. Haltia piti itseään niin paljon arvokkaampana, vaikka seisoi hänen salissaan.
”Enpä tiedä”, Bard lausui hitaasti ihan vain ärsyttääkseen haltiaa. ”Kaupungissani on täyttä”, hän sanoi painottaen omistusmuotoa.
”Olen varma, että voisit tehdä hieman tilaa”, Thranduil sanoi. Tämä alkoi nyt selvästi ärsyyntyä.
”Olet vai? Mikä saa sinut luulemaan niin?” Bard kysyi ja nautti katsoessaan Thranduilin ärsyyntymisen vaihtuvan hämmennykseksi. Tämä ei tosiaan ollut tottunut siihen, että joku sanoi tälle vastaan.
”Sitä kutsutaan vieraanvaraisuudeksi”, Thranduil sivalsi pienen hiljaisuuden kuluttua.
”Ai kuten se vieraanvaraisuus, jota minulle soit?” Bard sanoi mahdollisimman tunteettomalla ilmeellä, vaikka hän sisimmässään nautti tilanteesta. ”Muistaakseni uhkasit heittää minut tyrmääsi, ellen lähtisi.”
Thranduil avasi suunsa, mutta sulki sen hetken päästä. Pieni virnistys pääsi karkaamaan Bardin kasvoille, jonka Thranduil välittömästi huomasi. Tämä näytti nyt tajuavan leikin juonen. Haltia kohensi ryhtiään ja astui muutaman askeleen lähemmäs puista valtaistuinta, jossa Bard istui.
”Oletan, että muistat myös miten kyseiseen aiheeseen päädyttiin”, haltia muistutti.
”Oi muistan minä”, Bard sanoi ja äkkäsi itsensä koputtelemasta valtaistuimen käsinojaa. Hän siirsi kätensä syliinsä. He olivat lyhyesti sanottuna päätyneet varsin kiihkeään tilanteeseen, joka ei valitettavasti ollut käynyt niin kiihkeäksi kuin Bard oli toivonut. ”Muistaakseni rohkeutesi ei riittänyt sanoista pidemmälle”, Bard virnisti.
Thranduil ei selvästikään pitänyt pelkuriksi kutsumisesta. Tämä harppoi nopeasti valtaistuimen luo, laski kätensä valtaistuimen käsinojille ja laski kasvonsa Bardin omien kohdalle. ”Varo ketä kutsut pelkuriksi, kuolevainen”, haltia sanoi kylmästi, siniset silmät kaventuen.
”Pelkuruus pätee moniin eri asioihin”, Bard siteerasi sanojaan ja teki jotain, jota oli halunnut jo kauan. Hän pyöräytti sormensa ympärille tupon haltian vaaleista hiuksista.
Thranduilin silmät seurasivat Bardin sormea, jonka selkämys hipaisi nyt haltian poskea. Thranduilin kieli kävi pikaisesti tämän huulten välissä. Bard näki miten haltian oli vaikea antaa itselleen lupaa taipua haluun, joka paistoi tämän silmistä. Vaaleat silmät kohtasivat tummat, ja Bard kohotti toisenkin kätensä haltian kasvoille. He todennäköisesti pysyisivät siinä eriskummallisessa asennossa ikuisuuden, jos Bard ei tekisi ensimmäistä liikettä. Sen enempää miettimättä hän laski katseensa haltian kapeille huulille ja kiri viimeiset sentit kiinni.
Haltiakuningas maistui metsälle ja joillekin marjoille, joita Bard ei osannut nimetä. Enempää Bard ei ehtinyt analysoimaan, sillä suudelma katkesi nopeasti haltian vetäytyessä pois. Ensin vain sentin, jolloin Bard pystyi vieläkin tuntemaan kutkuttavan tunteen huulillaan. Sitten tämän silmät nousivat hänen silmiinsä. Bard tuijotti kiehtoutuneena kuinka haltiakuninkaan silmät suurentuivat hitaasti.
Thranduil vetäytyi kauemmas nopeasti. Kun Bard räpsäytti silmiään, haltia oli jo salin keskellä selin päin häneen.
”Sanoit kerran, ettet pidä ennalta arvattavasta”, Bard totesi kun oli antanut haltialle hetken aikaa sulatella asioita. Hän nousi ylös valtaistuimestaan ja käveli parit puiset portaat alas. Thranduil kääntyi ja silmäili Bardia päästä varpaisiin hänen lähestyessään tätä. Bard tiesi olevansa entistä paremmin pukeutunut nyt kun hän oli todella sisäistänyt kuninkuutensa. Hänen asunsa koostui Laakson kaupungin väelle tyypillisesti nahasta ja turkiksesta. Se ei vetänyt vertoja haltiakuninkaan kirjailulle puvulle, mutta hän tunsi olonsa kotoisaksi puisessa kodissaan ja nahkaisissa vaatteissaan, toisin kuin haltiakuningas luultavasti. Tämä oli tottunut marmoriin ja silkkiin. Miten he olivatkaan erilaiset kuin yö ja päivä, mutta silti heidän välillään kulki voimakas yhteys, jota kumpikaan heistä ei näyttänyt täysin ymmärtävän.
Thranduil salli Bardin kävellä luokseen. ”Sinulla on ollut vuosi aikaa miettiä, luulisi, että siinä ajassa ehtii pohtia paljon”, Bard totesi.
”Vuosi on sekunti haltian elämästä”, Thranduil muistutti kopeasti.
”Toivottavasti aivosi ovat sitten ehtineet ajatella siinä sekunnissa”, Bard sanoi. Thranduilin katse kävi hänen vartalossaan. ”Tilaisuuksiasi on rajallinen määrä.”
Sen sanottuaan Thranduil yllätti Bardin tarttumalla kiinni hänen leuastaan. Haltian sormi hyväili hänen parrantynkäänsä. ”Parasta käyttää ne nyt, niinkö?” Thranduil kysyi kohdatessaan Bardin katseen. Bard ei sanonut mitään, mutta tulkitsi voitokseen sen kun haltia epäröiden kumartui kohtaamaan hänen huulensa.
Bard yllätti itsensäkin vetäytymällä irti haltian otteesta. ”Vartijat!” hän huusi. Hetken aikaa Thranduilin kasvoilta paistoi puhdas hämmennys, ennen kuin tämä ehti hallita ilmeensä. Haltian silmät kuitenkin paljastivat uhman, joka ei selvästikään ollut merkki luovuttamisesta, vaikka Bard hieman kiusoittelisikin ensin tämän kustannuksella. Bard ei näyttänyt pystyvänsä lopettamaan heidän pelaamaansa leikkiä ilman tietoa siitä, että hän oli voittanut.
Ovet avautuivat ja vartijat saapuivat sisään. Bard vilkaisi Thranduilia ilmeettömästi ja kääntyi sitten puhumaan vartijoilleen. ”Katsokaa, että haltiat ja heidän ratsunsa löytävät yösijan ja ruokaa”, Bard käski ja viittasi sitten vartijoita poistumaan.
Bard kääntyi sitten Thranduilin puoleen kohottaen kulmakarvaansa kiitosta odottaessaan. Sitä ei tullut. Thranduil tuijotti itsepäisesti takaisin, kunnes Bard päätti, että voisi antaa tälle tämän pienen myönnytyksen. ”Oletan, että haluat nähdä huoneesi?”
”Se on… oletettavaa”, haltiakuningas totesi silti hieman häkeltyneenä. Bard virnisti haltian sanavalinnalle ja viittoi tätä ulos valtaistuinsalista. Thranduilin punainen samettiviitta liehui arvokkaasti tämän kävellessä käytävään. Bard johdatti haltian hienoimpaan vierashuoneeseen, vaikka se ei varmasti yltänyt siihen tasoon mihin haltiakuningas oli tottunut. Laakson kaupungissa ei ollut kivilinnaa niin kuin useissa isoissa kaupungeissa, vaan uudelleenrakennettu kaupunki oli pysynyt perinteille uskollisena ja käyttänyt puuta rakennusmaterianaan. Se oli mihin asukkaat olivat tottuneet ja osasivat rakentaa.
Thranduil asteli sisään varsin matalakattoiseen huoneeseen. Huoneessa oli puinen pylvässänky, jota ympäröivät kaksi verhottua ikkunaa. Toisella seinänvierustalla oli kirjoituspöytä ja toisella vaatekaappi sekä pieni takka.
Haltiakuningas tutkaili huonetta varsin nyrpeästi. ”Tämän täytynee riittää”, haltia totesi ja kääntyi katsomaan Bardia, joka seisoi ovensuussa nojaamassa ovenraamiin, kädet ristissä rinnallaan.
”Öisin saattaa käydä hieman kylmäksi”, Bard totesi ja otti muutaman askeleen eteenpäin ja sulki oven äänekkäästi takanaan.
”Parasta pysyä visusti peiton alla”, Thranduil totesi silmät nauliintuneena Bardin omiin.
”Huhu kertoo, että ruumiinlämmön jakaminen lämmittää enemmän kuin peitto”, Bard totesi, suupieli nytkyen ja pysähtyi vasta sitten kun hän seisoi aivan Thranduilin edessä.
Haltian kieli lipaisi tämän huulia. ”Ja sinua kiinnostaa ottaa selvää onko huhu totta?” haltia arvasi ja kallisti hieman päätään. Tämän silmät kiilsivät jo himosta.
”Vain jos sinuakin?” Bard varmisti. Haltia tuhahti ja näytti päättäneen, että leikki saisi riittää. Tämä veti Bardin kovakouraisesti lähelleen. Haltiakuninkaan huulet painautuivat Bardin omia vasten voimakkaammin kuin ennen ja tämän kädet kiertyivät tukemaan hänen päätään ja niskaansa. Bard tunsi uskomatonta mielihyvää saadessaan vihdoin liu’uttaa sormensa haltian pitkien hiusten sekaan. Bardin kädet liukuivat ennen pitkää haltian hartioille irrottamaan tämän haarniskaa, jonka osaset tipahtivat kolahtaen puulattialle. Haltian sormet puolestaan hapuilivat avaamaan hänen nahkapukunsa nyörejä.
Bard oli useasti miettinyt mistä haltiakuninkaan koreat vaatteet oli tehty. Nyt kun hän tunsi haarniskan kylmän pinnan sormiaan vasten ja punaisen viitan sametin poskeaan vasten hänen suudellessaan haltian kaulaa, hän kirosi vain sitä, että haltia oli niin omistautunut kerrospukeutumiselle.
Nahkaa tai samettia, sillä ei ollut väliä sillä molempien kuninkaiden vaatteet päätyivät tasavertaisesti lattialle sinä iltana.
***
Seuraavana aamuna Bard katsoi kun Thranduil valvoi palvelijansa valjastavan hänen hirveään. Bard ei vieläkään ymmärtänyt miksei haltia ratsastanut hevosta niin kuin muut haltiat. Se oli vain yksi monista asioista, jotka jäisivät vaivaamaan Bardia haltiakuninkaan mentyä.
”Joukkosi on tervetullut piipahtamaan paluumatkallakin”, Bard totesi mahdollisimman neutraalisti. Haltiakuninkaan huulilla käväisi pikainen virnistys.
”Tiedän”, tämä totesi ja nousi hirvensä selkään. ”Kenties otan tarjouksestasi kiinni.”
”Parasta ottaa”, Bard vaati ja nautti vielä siitä viimeisestä pienestä hymystä, joka välähti haltian kasvoilla tämän johtaessaan joukkoaan pohjoiseen päin.
Ehkä hän saisikin tietää haltian ratsun arvoituksen ja kenties muutaman muun vähemmän tiedetyn tiedonmurusen haltiakuningas Thranduilista.