Otsikko: Surumaja
Fandom: Star Wars
Kirjoittaja: Violetu
Ikäraja: Sallittu
Genre: Angst, Hurt/comfort
Hahmot: Anakin Skywalker & Obi-Wan Kenobi
Summary: 10-vuotias Anakin on rakentanut majan.
A/N: Olin todella pahoilla mielin ja yritin kirjoittaa jotain lohtutekstihaasteeseen, ja tämä tapahtui (suurimmaksi osaksi).🙈
Osallistuu ainakin Olkoon Voima kanssasi II -haasteeseen, ja Teelusikan tunneskaala III:n tunteella Suru, mutta käykö tämä ollenkaan lohtutekstistä, siitä kuulisin mieluusti lukijoilta. Osallistuu silti lohtutekstihaasteeseen 😅
Nauttikaa!
***
Surumaja
Anakin oli asettanut kaikki keräämänsä droidinosat järjestykseen. Ne olivat piirissä hänen ympärillään, vähän kuin ystävät. Ne muodostivat surumajan rajat, ja niiden takana laskeutuivat telttana Obi-Wanin tummanruskeiden jedikaapujen helmat.
Kaavut pitivät Coruscantin vääränvärisen valon majan ulkopuolella. Jos Anakin sulki silmänsä ja kuvitteli oikein kovasti, lattia tuntui melkein Tatooinen orjakorttelien takana sijaitsevan kallion tasaisimmalta kohdalta.
Hän oli salakuljettanut surumajaansa rykelmän oikeita kynttilöitä, jotka saattoi melkein kuvitella nuotioksi.
Vaikka majan rakentamisen tarkoitus oli alun perin ollut saada Anakin tuntemaan olonsa paremmaksi, lievittää koti-ikävää, majasta oli tullut surumaja.
Anakin rakensi sen vain tuntiessaan olonsa oikein yksinäiseksi ja surkeaksi. Majassa hän saattoi antaa kyynelten tulla ilman, että kukaan toisista padawan-oppilaista näki ja teki hänestä pilkkaa.
Surumajan suojissa myöskään Obi-Wan ei nähnyt Anakinin itkevän, ei nähnyt, miten heikko ja tunteellinen oppipoika hänellä todellisuudessa oli. Tunteellinen, jollainen hyvä jedioppilas ei olisi saanut olla.
Välillä Anakin melkein toivoi, että Obi-Wan näkisi hänen itkevän ja päättäisi, ettei hänestä ollut jediksi. Anakin lähetettäisiin takaisin kotiin, hän näkisi taas äidin…
Anakin puristi trikoidensa polvipaikkoja sormissaan, ja kyyneleet kastelivat hänen poskensa. Hän näkisi äidin, mutta ei näkisi enää koskaan muita jedioppilaita tai mestareita. Hän ei näkisi enää koskaan Obi-Wania.
Anakin puri hampaansa yhteen, mutta silti niiden välistä karkasi tukahtunut nyyhkäisy.
“Anakin? Oletko sattunut näkemään ruskeaa kaapuani?” Obi-Wanin ääni kantautui viereisestä huoneesta, ja Anakin painoi kädet tiiviisti suulleen.
Hän oli luullut olevansa asunnossa yksin.
Jollei häntä olisi edelleen itkettänyt aivan liikaa, Anakin olisi varmaan huutanut vastaukseksi jotain siitä, miten Obi-Wan aina hukkasi tavaroitaan.
Anakin itse piti droidinosansa moitteettomassa järjestyksessä, joka oli kumma kyllä Obi-Wanin mielestä kaaos.
Mutta ainakin Anakin tiesi aina täsmälleen, missä mikäkin osa oli.
Anakin toivoi, että Obi-Wan menisi pois. Jos hän ei vastaisi mitään, ehkä mestari luulisi, että Anakin oli jossain muualla.
“Anakin?”
Poika kuuli huoneensa oven narahtavan, ja puhalsi kiireesti kynttilät sammuksiin. Hän ei ennättäisi enää purkaa majaa, mutta ainakaan hän ei aikonut jäädä kiinni mistään luvattomasta.
Obi-Wanin kaapujen lainaamista ei laskettu. Mestarilla oli niitä ainakin kymmenen, ja useita erivärisiä. Anakin oli lainannut ainoastaan kahta tummanruskeaa, ei sen olisi pitänyt olla mikään rikos.
“Mikäs tämä on?” Obi-Wanin äänessä kuului ihmetystä.
Anakin tunsi kaksikon vielä tuoreen siteen läpi lämpimän läikähdyksen, josta ei ollut aivan varma, mitä se merkitsi. Se tuntui kuitenkin hyvältä, melkein kuin jokin lämmin olisi pörröttänyt hänen hiuksiaan.
Ei sillä, että höpsöä kampausta olisi pahemmin voinut pörröttää.
Anakin piti hiuksissaan ainoastaan padawan-letistään, jota saattoi pyöritellä sormien ympäri, kun oli tylsää tai ahdisti.
Obi-Wan työnsi päänsä sisään majan oviaukosta lupaa kysymättä, ja Anakin irvisti sisäänpäin. Tietenkään mestari ei älynnyt, että olisi ollut hyvien tapojen mukaista ensin kysyä, saiko tulla sisään.
“Tämä on surumaja”, Anakin sanoi hiljaisella äänellä, vastauksena Obi-Wanin aiempaan ihmettelyyn.
Hänen alahuulensa oli alkanut taas vapista. Anakin ei osannut edes vapauttaa suruaan Voimaan, niin kuin kuka tahansa hänen ikäisensä padawan varmasti jo osasi.
“Voi Anakin”, Obi-Wan huokasi, eikä Anakin itkua pidätellessään huomannut, miten mestarin ääni oli pehmennyt huomattavan erilaiseksi kuin yleensä.
Obi-Wan kömpi vaikean oloisesti sisälle majaan ja asettui istumaan Anakinin viereen pää kumarassa.
“Mikä sinut tekee noin surulliseksi?”
Hiukan epäröiden Obi-Wan ojensi kätensä ja laski sen Anakinin hiuksiin.
“M-minä olen h-huono jedioppilas”, Anakin niiskutti, “ja vaikka minulla on h-hirveä ikävä äitiä, jos minut lähetetään t-takaisin, minä en näe sinua enää - “ Anakinin ääni murtui, ja pojan hiljainen itku vaihtui avoimeen vollotukseen.
Obi-Wanin odottamaton ystävällisyys ja lämpö olivat kai avanneet tulvaportit.
Hetken neuvottomuuden jälkeen Obi-Wan sysäsi jedisäännöstön sivuun ja antoi tukahdutetuille vaistoilleen vallan. Hän sulki pojan lempeään halaukseen.
Se ei ollut jedien tapa. Yleensä, kun Anakin oli pahoilla mielin, Obi-Wan kehotti poikaa vapauttamaan tunteensa voimaan, ja hakemaan siten tyyneyttä, joka todelliselle jedille kuului.
Useimmiten Anakinin ylitsevuotavat tunteet olivat kyllä kiukkua tai pienempää harmistusta.
Nyt Obi-Wan ei kestänyt katsella padawaninsa murhetta, ja hänestä tuntui muutenkin, että neuvot irti päästämisestä tekisivät Anakinin vain entistä surullisemmaksi.
Obi-Wan tarjosi ensimmäistä kertaa pojalle sellaista lohtua, mitä tämän äiti oli varmaan myös antanut, jos Anakin oli kotiplaneetallaan ollut harmissaan tai suruissaan jostakin.
Se tuntui toimivan. Ainakaan Anakin ei itkenyt enää suureen ääneen, poika oli painanut kasvonsa Obi-Wanin tunikaan ja puristanut kätensä miehen tabardeihin.
Obi-Wan kohotti katseensa majan rakenteisiin antaakseen Anakinille aikaa koota itsensä. Hän silitteli pojan hiuksia lempeästi huomatessaan vihdoin, mistä majan telttaosuus näytti koostuvan.
Obi-Wan odotti huvittuvansa tai harmistuvansa, mutta sen sijaan hänelle nousikin pala kurkkuun.
Anakinin surumaja koostui asioista, jotka selvästi muistuttivat poikaa kodista, ja koko rakennelman peittivät Obi-Wanin jedikaavut.
Majan koostumuksen symboliikka oli kuin odottamaton potku suoraan vatsaan.
Poika oli kymmenvuotias, ja tämän odotettiin hallitsevan tunteensa kuin aikuinen, vaikka Anakin oli ollut jedioppilas vasta vajaa vuoden. Totta kai poika oli keksinyt keinon kätkeä surunsa, keksinyt rakentaa sellaisen paikan, jossa tunsi olonsa turvalliseksi. Ja nyt Obi-Wan oli tunkeutunut sinne kutsumatta.
Obi-Wan silitti Anakinin hiuksia ja kuiskasi tämän ohimoa vasten:
“Anteeksi, että tulin surumajaasi ilman lupaa. Minä etsin… tai ei sen väliä. Löysinkin sinut.”
Anakin pudisti hiukan päätään selvästi rauhoittuneena, vaikka pojan silmät olivat edelleen turvoksissa itkemisestä. Anakin irrottautui Obi-Wanista ja hymyili pienesti, mutta aidosti.
“Ei se mitään, mestari. Se auttoi, kun sinä tulit jakamaan surumajan kanssani”, Anakinin äänessä oli ihmetystä kuin tämä ei olisi itsekään voinut uskoa, että tunsi olonsa paremmaksi.
Obi-Wan tunsi kasvavaa painetta rinnassaan ja räpytteli kiivaasti silmiään, jotka uhkasivat kostua.
Hän kietoi käsivartensa uudemman kerran Anakinin ympärille ja melkein toivoi, että voisi itse vuorostaan vollottaa jonkun olkaa vasten kuin pikkulapsi.
Hänen pitäisi vapauttaa nämä tunteet voimaan myöhemmin. Ensin Obi-Wanin oli kuitenkin keksittävä, miten hän saisi kaapunsa takaisin pahoittamatta padawaninsa mieltä.
Anakin oli hetken rauhassa halattavana, mutta alkoi sitten omasta mielestään varmaankin hienovaraisesti rimpuilla irti.
“Mestari, minä en ole enää surullinen, joten menisin mieluusti treenaamaan, jotta voin tulla mahdollisimman hyväksi jediksi niin kuin sinä”, Anakin kohotti leukaansa uhmakkaasti kuin odottaen vastalauseita.
“Mene vain, minä tulen pian perässä”, Obi-Wan vastasi vaisusti hymyillen, ja Anakin kömpi nopeasti majasta ulos täynnä samaa uhmakasta energiaa kuin aina.
Obi-Wan poistui surumajasta viisi minuuttia padawaninsa jälkeen silmiään pyyhkien.
Hän päätti, että ehkä vaalea, hiekanruskea kaapu saisi kelvata, kunnes Anakin purkaisi surumajan.
Ehkä hän seuraavalla kerralla jakaisi Anakinin kanssa omat hatarat muistonsa äitinsä käsistä ja pikkuveljestä, jotta poika ymmärtäisi, että oli aivan normaalia muistella ja ikävöidä sellaista, mitä ei voinut saada takaisin. Jokaisella heillä oli tavallaan oma surumajansa, mutta toiset olivat taitavampia piilottamaan ne tunteet.
Ensimmäistä kertaa Obi-Wanin mielessä kävi, oliko kaiken vapauttaminen voimaan oikeasti niin hyvä tapa käsitellä asioita kuin jedisäännöstö antoi ymmärtää.
***