Nimi: Sinisiä muistoja
Kirjoittaja: Sokerisiipi
Ikäraja: S
Tyylilaji: hurt/comfort
Paritukset/hahmot: Eeli/Tino ja vihjaus Miika/Topiin
Haaste: Genretasohaaste (hurt/comfort)
A/N: Päivän fiilis: aikuisuus sattuu.
Sinisiä muistoja
Mun broidi on pahimmassa mahdollisessa humalassa. Siihen ei mahdu muuta kuin murhetta ja kurjuutta. Tino on riidellyt poikaystävänsä kanssa. Niillä on ollut vaikeaa jo monta kuukautta eikä ne osaa enää puhua toisilleen.
Me varmaan erotaan, Tino kuiskaa katolle. Se yrittää olla kylmä ja välinpitämätön. Esitys kestää ruhtinaalliset viisi sekuntia, kunnes Tino vaikertaa. Veli heittää käsivarren silmilleen, jännittää leukaa eikä osaa hengittää. Tinon sielu on murjottu vereslihalle. On kamalaa nähdä se näin. Välitän niin paljon, että muakin itkettää. Kiedon käteni Tinon ympärille ja vedän rintaani vasten. Tinon itku vaimenee mun flanelliin.
Pitääkseni itseni kasassa alan ajatella sinisiä asioita. Kesätaivasta, vettä ja jääkimpaleita meressä. Ruiskaunokkeja pellonpientareilla ja sinivuokkomättäitä ketunleipien vieressä. Vesieläinaltaita ja valtavia akvaarioita, jotka haluan kieltää ja vapauttaa niiden kidutetut asukkaat. Poliisiauton sinisiä valoja, kun ajettiin kevareilla liian lujaa Miikan ja muiden kanssa. Niitä vanhoja, maalattuja lautasia, joita mun tädillä on kaapit täynnä. Siniraitaisia villasukkia ja vuosien haalistamia farkkuja, joiden takataskuihin Miika tykkää pujottaa kätensä. Miikan sinisiä silmiä. Miikaa.
”Topi”, Tino kähisee, kun viimein pystyy. Veli puristaa mun paitaa kuin hukkuva, jota se tavallaan onkin.
”No?”
”Kerro mulle jotain. Kun oltiin pieniä. Sä muistat parhaat jutut.”
Kerro mulle ajasta ennen Eeliä, Tino sanoo oikeasti. Se tahtoo paeta sydänsurujaan, ja mikä olisi kauempana nykyisyydestä kuin avara, ihmeellinen lapsuus?
”No, muistaksä, kun oltiin yhtenä kesänä Ruotsin rannikolla Miljan huvilalla, ja me löydettiin niiden vintiltä se lukittu kirstu. Käännettiin koko huusholli nurinkurin, kun yritettiin etsiä siihen avainta. Kun me viimein saatiin mokoma paska auki, siellä olikin vain vanhoja sanomalehtiä ja muutama homeinen sukka. Helvetti, miten
vihaisia me oltiin.”
”Mä muistan”, Tino naurahtaa. ”Mitä luulet, miksi se oli ylipäätään lukittu, kun sisältö oli käytännössä arvoton?”
”Kuka tietää? Ei se edes ollut Miljan tai sen perheen. Vissiin jokin vittuilulahja edellisiltä asukkailta”, tuhahdan.
”Mut me saatiin siitä idea tehdä oma aarrekätkö, muistaks?” Tino kysyy. ”Me haudattiin se ja tehtiin kartta sen löytämiseksi. Kaivettiinko me sitä ikinä ylös?”
”Ei. Me hukattiin se kartta”, sanon. ”Mut se tulee olemaan sata kertaa mielenkiintoisempi löytö jollekin onnekkaalle.”
”Mitä me laitettiin sinne?” Tino kysyy.
”Meidän harvinaisimmat Pokémon-kortit, mun linkkari ja pussillinen marmorikuulia ainakin. En muista muuta.”
”Ja sitte! Muistatko, kun me pöllittiin meidän sedältä se hieno, koristeellinen shakkinappula? Sekin me laitettiin sinne”, Tino sanoo.
”Ai niin”, virnistän. ”Kristian tajusi sen puuttumisen vasta vuosia jälkeenpäin. Se joutui teettämään itselleen uuden. Tuli kuulemma kalliiksi.”
”Älä?” Tino tyrskii. ”Me oltiin kauheita.”
”Lapset on.”
”Aikuiset on kamalampia”, Tino sanoo, ja oikeassahan se on.
