Sateenkaari pimeässä (S • luopumisesta ja löytämisestä • 3,5-raapale)

[Waulish]

S

FinFanFun1000 sanalla 597. luku
Originaalikiipeily sanalla 21. menetys

Tämä teksti on kirjoitettu luovan kirjoittamisen verkkopajaan, jossa ensimmäisenä tehtävänä oli huomaamisharjoitus ja jonkin arkisen asian huomioiminen ja jakaminen. Innostuin kirjoittamaan pölystä, sillä se on kaikessa arkisuudessaan ja tympeydessäänkin lopulta aika inspiroivaa. Lämmin kiitos, jos luet! ♡ Kaikenlaiset kommentitkin ovat mitä lämpimimmin tervetulleita.

✳

Pidän kuulokkeet korvilla ja musiikin kovalla kotiovea avatessani, jotten vain olisi kuulematta sitä, mitä en enää voi kuulla. Ronnie James Dio revittelee sateenkaaresta pimeässä, kun astun eteiseen, jonka lattialla minun jalkani ovat ainoat. Vastassa on vain hiljaisuus, joka uhkaa hyökyä ärisevien kitaroidenkin läpi.

Ripustan valjaat tutulle paikalleen naulakkoon ja kieputan hihnan niiden kaveriksi. Kaksikko jää riippumaan villakangastakkini viereen murheellisena. Kolmikkoa ei enää ole.

Aktiivisuusranneke muistuttaa kello kolmen pyykkitupavarauksesta. Pidän itseni kiireisenä ja hyödyllisenä temuamalla pyykkitelineen olohuoneeseen odottamaan ja rastittamalla samalla päänsisäistä to do -listaani: ✓ työpaikkailmoitusten tarkistaminen, ✓ lenkki, ✓ pyykit. Hymähdän Diolle ajatellessani, että voisin kai palkita itseni ruksimalla olemassaolonkin. Hengittämisen. Tänä tiistaipäivänä mikään ei ole itsestäänselvyys. En kuitenkaan pysty ruksimaan sitä, mitä juuri äsken tapahtui. En suostu palaamaan sinne, mistä juuri saavuin. Tänään on jo vaikeaa, eikä vaikeasta kannata tehdä mahdotonta.

Vilkaisen aktiivisuusrannekkeen kelloa. Pyykkivuoroon on puoli tuntia, ja minä seison tyhjänpanttina keskellä olohuonetta. Tuntuu kuin kiire olisi yhtäkkiä kirvonnut käsistäni. Ajatukseni kiertävät kuumeisesti sen ympärillä, millä voisin täyttää seuraavan puolituntisen. En ole vielä syönyt välipalaa. Nemon iltanappulat pitäisi laittaa turpoamaan.

”Ei”, sanon ääneen. Sana hukkuu rumpujen ryskeeseen, mutta sen paino saa minut säpsähtämään. Riuhtaisen kuulokkeet korviltani.

Hiljaisuus humisee. Kevättalven aurinko lankeaa huoneen poikki pitenevän päivän elinvoimalla ja valaa näkyviin lattianrajassa leijailevat pölyhiukkaset. Ne ovat hienoja ja hentoja, ja ne vellovat huoneilmassa erottamattomana osana sen olemassaoloa. Minä tuijotan. Näyssä on jotain hypnoottista. Koko pitkän ja pimeän talven hiukkaset ovat pysytelleet piilossa, mutta nyt ne tanssivat vaitonaista, vähäeleistä tanssiaan. Minä tuijotan yhä vain, kunnes tajuan näkeväni ilman, jota hengitän. Sitten tajuan todella hengittäväni.

Minä hengitän. Minä olen olemassa. Tänään on ollut vaikea, melkein mahdoton päivä, mutta siitä huolimatta minä palasin kotiin ja otin kuulokkeet korviltani. Nyt minä kohtaan silmästä silmään olemassaolon rajallisuuden ja ainutlaatuisuuden. Jään yksin. Nemo ei enää hengitä, mutta minun pitää yhä jaksaa. Melkein tunnen, kuinka se tuuppii polvitaivettani kuonollaan. Mennään, tule jo. Kai se on minun sateenkaareni pimeässä, pölyni ilmassa.

Noukin puolilleen latkitun vesikupin olohuoneen lattialta, kaadan veden lavuaariin ja kuivaan lattialle pirskoneet pisarat rätillä. Teen kaiken viimeistä kertaa. Hymyilen karvoille ja kuolalle samalla kun valo varjostuu kyynelistä.

Samassa tiedän, mitä teen seuraavan puolituntisen ja koko loppuelämän.

[hiddenben]

Olipa tämä hieno ja samalla kovin surullinen teksti! Hauskaa kuulla, että tämä syntyi osana luovan kirjoittamisen verkkopajaa! Erilaiset kirjoituskurssit ja kirjoituspiirit saavat teemoineen aikaan kyllä kovin toisenlaisia tekstejä, mitä ehkä muuten kirjoittaisi. Olin itsekin mukana syksyllä yhdessä kirjoituspiirissä, jonka pienten kirjoitusharjoitusten myötä haastoin itseäni kokeilemaan sellaisiakin aiheita, joista en ehkä muuten kirjoittaisi.

Ja siksi tätä olikin hauska lukea ja että valitsit juuri pölyn! Sitä arkisempaa saa kyllä hakea Samalla etenkin ilmassa leijuvat pölyhiukkaset (ja nimenomaan keväisin, kun auringon säteet alkavat eksyä sisälle asunnon seinille ja hiukkaset näkee sitä vasten!) ovat jotenkin vähän taianomaisia. Tavoitat juuri tuon moniulotteisuuden tuossa kohdassa, jossa kertoja huomaa näkevänsä ilman, jota hengittää. Ylipäätänsä pidin tuosta lausekokonaisuudesta: Sitten tajuan todella hengittäväni. Minä hengitän. Minä olen olemassa. Se on yksinkertaisuudessaan todella voimakas.

Surullisen haikea taustatarina toi myös omansa tähän tekstiin. On jotenkin kamalaa lukea siitä, miten toisen arki on yhtä taistelu hetkestä toiseen. Kun kiire lakkaa ja tyhjyys iskee, siitä voi olla todella vaikeaa päästä pois. Se pätee kaikenlaisiin menetyksiin ja kaipaukseen, niin ihmisten kuin lemmikkien (ja jopa tavaroiden, harrastusten tai muiden asioiden) suhteen. Pidin kuitenkin siitä, miten tässä menetyksestä huolimatta on toiveikkuutta ja etenkin tämä jäi mieleen:

”Ei”, sanon ääneen. Sana hukkuu rumpujen ryskeeseen, mutta sen paino saa minut säpsähtämään. Riuhtaisen kuulokkeet korviltani.

Ääneen puhuminen auttaa yleensä juurruttamaan takaisin hetkeen. Pidän myös siitä, että kertoja uskaltaa kohdata hiljaisuuden, sillä sekin voi olla pelottavaa, kun jää ajatustensa kanssa yksin. Tähän tekstiin mahtuu toisin sanoen hurjasti kaikkea tärkeää ja painavaa asiaa, mikä kuitenkin tulee tarinan avulla selkeästi ymmärrettävästi esiin Kaikin puolin hienosti kirjoitettu teksti, kiitos tästä! ♥

[Vendela]

Onnea kommenttiarpajaisten voitosta!

Huomasin tämän tekstin tuolla edellisen käynnin jälkeisissä viesteissä ja nimi kiinnitti huomion. Sitten huomasin, että tämän on sinun kirjoittamasi ja ajattelin, että kommentoinpa tämän näihin toistaiseksi viimeisiin arpajaisiin Mutta siis nimi on kyllä todella hieno ja kun tämän tekstin oli lukenut, niin nimen merkitys avautui aivan uudessa valossa.

Tuo alku oli todella koskettava. Hetken aikaa sai miettiä, että mitä tässä on oikein tapahtunut ja lyhyessä ajassa mielessä kävi monta erilaista skenariota kunnes sitten tuli tuo maininta valjaista ja tuli ymmärrys, että kyse on lemmikistä. Ja ah ja voih mikä tuska se onkaan! Tähän pystyi samaistumaan todella hyvin kun itsellä on myös kokemusta tällaisesta luopumisesta, mutta ilman tätä omakohtaista peilaamistakin teksti kertoi tuosta tunteesta todella hienosti!

Minustakin tuo hiddenbenin esiin nostama kohta pölystä ja hengittämisestä oli todella hieno! Ja juuri tuo, että näkee ilman mitä hengittää. Todella hienoa

Tässä oli kaiken kaikkiaan todella kaunis tunnelma, olit onnistunut tavoittamaan paljon pieniä nyansseja joista välittyi paljon sellaista mitä ei oltu tässä kirjoitettu auki. Pidin myös muutamista sanoista joita olit tuolla käyttänyt kuten temuamalla ja pirskoneet. En tiedä ovatko nämä jotain murretta, mutta toivat tekstiin kuitenkin kivasti säväystä

Kiitos tästä! Pidin todella paljon vaikka aihe olikin surullinen, mutta toteutus oli todella hieno

Vendela

[Thelina]

Tulinpa kommentoimaan tätäkin, kun näin tämän tuolla kommenttikampanjassa tarjolla mielenkiintoisia inspiksiä ollut tarjola tuolla verkkopajassa ja olipa hienoa huomata, miten pöly saattoi inspiroida tällaiseen tekstiin. Ilmassa kimaltavat pölyhiukkaset näki heti mielessään ja tekstin surullisuus on todella koskettavaa.

Vastassa on vain hiljaisuus, joka uhkaa hyökyä ärisevien kitaroidenkin läpi.

Tämä oli mielestäni hieno kohta! Samoin tykkäsin hiddenbenin mainitsemasta Minä hengitän-kohdasta. Lemmikin menetys koskettaa syvältä ja on surullista huomata, ettei arkisia asioita, kuten iltanappuloiden laittoa tarvitsekaan enää tehdä. Samaistun hyvin tuohon, miten kertoja melkein odottaa Nemon tuuppivan polvitaivettaan kuonollaan - minusta tuntuu, että odotan joka kerta isäni luona käydessäni, milloin Emppu-koira ilmestyy rapsuteltavaksi, vaikka koiran menehtymisestä on jo monta vuotta. Muistot säilyvät kuitenkin<3

Tykkäsin muuten myös siitä, että tarinassa lemmikkiä puhuteltiin nimellä, eikä esim. koirana tai kissana. Kyseessähän voisi periaatteessa olla kumpi vain, vaikka koiraa toki ensimmäiseksi helposti ajattelee Kiitos tästä, hieno teksti!

[Waulish]

hiddenben, olen samaa mieltä, kirjoituskurssit ja -piirit todella saavat aikaan mitä erilaisimpia tekstejä ja nimenomaan sellaisia, jotka muuten eivät välttämättä koskaan syntyisi, ainakaan ihan sellaisinaan! Tämäkään teksti tuskin olisi olemassa ilman tuota huomaamisharjoitusta ja sen tiimoilta inspiroitumista. Pölyä arkisempaa asiaa saa tosiaankin hakea, mutta ihanaa, että tavoitit tästä tekstistä kuitenkin myös pölyn moniulotteisuuden ja taianomaisuuden! Siinä kyllä todella on jotain lumoavaa, kun keväisin lisääntyvä auringonvalo valaa pienenpienet hiukkaset esiin ja samalla ilmakin tulee näkyviin.

Pysähtyminen ja tyhjyys ovat kyllä pelottavia paikkoja, jos on yrittänyt paeta ikäviä asioita tekemiseen ja menemiseen. Kiva kuitenkin kuulla, että tekstistä välittyi kaiken menetyksen lomassa myös toivoa.

Kiitos kovasti sinulle!

Vendela, kiva kuulla, että nimi kiinnitti huomiosi ja sai kiinnostumaan tästä tekstistä. Oli hauskaa nimetä teksti vaihteeksi musiikkikappaleen mukaan, ja ajattelin sen sopivan tähän tarinaan muutenkin kuin vain siltä osin, mitä kertoja kuulokkeistaan kuuntelee. Siispä oikein kiva, jos nimi toimi ja avautui uudessa valossa lukemisen myötä!

Lemmikin menettäminen voi olla kyllä tosi iso tuska. Hienoa, että tunne välittyi ja että tekstistä löytyi nyansseja, jotka täydensivät lukukokemusta. Hauskaa, että jotkin sanavalinnatkin kiinnittivät huomion positiivisessa mielessä! Temuta ja pirskoa ovat minulla aika arkisessa käytössä, mutta voi hyvin olla, että ne ovat joillekin tietyille kielialueille ominaisia.

Kiitos paljon, ihanaa että pidit surullisesta aiheesta huolimatta!

Thelina, hienoa että teksti onnistui koskettamaan! Tuo on kyllä niin riipaisevaa, kun tutut rutiinit jäävätkin tarpeettomiksi ja arki ikään kuin yhtäkkiä kutistuu niiden osalta, vaikka ne ovat saattaneet kulkea mukana niin pitkään, että niitä tekee melkein ajattelemattakin. Voi Emppu-koiraa, jonka odottaa vieläkin ilmestyvän rapsuteltavaksi! ♥ Minä taisin olla juuri ja juuri teini-ikäinen, kun meidän perheen koira jouduttiin lopettamaan, mutta vieläkin kuulen vaivatta kuvitelmissani sen kynsien innokkaan rapinan lattioita vasten. Muistot todella säilyvät!

Totta, tässä tapauksessa voisi hyvin olla kyseessä niin koira kuin kissakin. En kokenut tarpeelliseksi tuoda ilmi eläinlajia, koska lemmikki kuin lemmikki ja suru on varmasti yhtä suuri, mutta nimi tuntui kuitenkin tuovan rakkaalle perheenjäsenelle persoonaa ja historiaa. Kiva juttu, että ratkaisu toimi!

Kiitos kovasti!