Author: Willy
Genre: Deathfic, angst, horror
Pairing: Tulkinnanvarainen Harry/Ron
Rating: K-11
Summary: Talossa haisee Kuolema. Se on tapetoitu jokaiselle seinälle, lattia on pinnoitettu sillä.
Disclaimer: Rowin hahmot ja paikat ovat vain lainassa, palautan ne kyllä.
A/N: Teki mieli kirjoittaa jotain todella synkkää ja tämä sitten syntyi. Tarkoituksella rakennettu hieman sekavaksi ja oudoksi.
FanFic100, sana 035. Kuudes aisti
Talossa haisee Kuolema. Se on tapetoitu jokaiselle seinälle, lattia on pinnoitettu sillä. Kun veden kääntää päälle, hana valuttaa verta käsille ja kuolleiden äänet kaikuvat huoneessa valuessaan hanasta veren mukana. Ruoka on mädäntynyttä ja siinä kuhisevat samat madot, jotka kiemurtelevat kuolleiden tyhjissä silmäkuopissa. Öisin kuolleiden luiset sormet kurkottavat raapimaan ikkunoita ja koskettamaan kasvoja pimeässä. Se ei ole enää painajaista, se on muuttunut todelliseksi.
”Harry, mitä me teemme täällä?” Ron kysyi astuessaan pölyttyneeseen vanhaan puutaloon. Ron oli Harryn pyynnöstä lähtenyt tälle talolle, joka oli rakennettu tiheäkasvuisen metsän laidalle. Ron oli ihmetellyt tuota merkillistä toivetta, mutta oli kuitenkin suostunut.
Ron asteli pieneen, pölyiseen keittiöön jonka ikkunasta näki mustan lammen. Lampi näytti epäystävälliseltä ja syvältä ja kaikki sen lähellä kasvavat kasvit olivat kuolleilta. Harry seurasi ystävänsä perässä ja haravoi katseellaan talon seiniä. Roniin sattui katsoa ystävänsä ennen niin kauniita, vihreitä silmiä nyt kun niiden sävy oli sumea ja tyhjä. Näytti kuin pupilleihin olisi kaivettu syvät kuopat, joihin pystyi piilottamaan tuskan ja murheet.
”Mitä me teemme täällä?” Ron toisti kysymyksensä. Harry siirsi katseensa Roniin, jos sitä enää pystyi edes katseeksi sanomaan.
”Tämä on hyvä paikka tehdä eräs asia. Ja haluan sinun olevan kanssani”, Harry sanoi. Ron ei ymmärtänyt mistä toinen puhui, muttei vastannut mitään. Lammen kylmyys tuntui puskevan likaisen ikkunan läpi.
Talon peileissä asuu henkiä, joiden punaiset silmät tuijottavat takaisin kun katse eksyy peiliin. Sydämen ääni kuuluu korvissa, suonet tykyttävät ja niiden pelkää repeävän. Talo on luonnottoman hiljainen, kaikki äänet ovat koputuksia tuon puoleisesta. Se on mielikuvituksen likaista leikkiä joka ajaa mielen reunalle, lähelle pudotusta tyhjyyteen. Kädet hapuilevat tukea seinästä josta pistävät tikut raapivat kädet verille. Omien lisäksi seinissä on myös vanhoja veritahroja.
Ron raotti varovasti huoneen ovea, jossa hänen ystävänsä nukkui. Päivä oli jo pitkällä, mutta pimennysverhot pitivät huolen siitä ettei huoneeseen päässyt valoa. Ainut valo pääsi huoneeseen ovesta, jonka Ron oli juuri avannut.
Nuori mies asteli huoneen poikki sängylle, jossa hänen ystävänsä nukkui pienenä keränä. Kasvot olivat levottomat ja nykivät, joka kertoi siitä että Harry oli eksynyt turvallisista unista painajaisiin.
”Harry”, Ron kuiskasi varovasti ja silitti kädellään ystävänsä takkuisia hiuksia. Toisen silmät raottuivat hieman, ne olivat tyhjemmät kuin koskaan aikaisemmin. He olivat viettäneet talossa jo jonkin aikaa, mutta Ron ei osannut sanoa tarkasti montako päivää. Hän oli lopettanut laskemisen viikon jälkeen. Koko sen ajan kun he olivat olleet tuossa muulta maailmalta eristyksissä olevassa rakennuksessa Harry oli muuttunut päivä päivältä heikommaksi, tyhjäkatseisemmaksi ja surullisemmaksi. Koska Harry oli suurimman osan ajasta hiljaa sängyssään, Ron ei enää uskonut Harryn olevan talossa minkään työtehtävän tai vastaavan takia. Kyse oli jostain aivan muusta.
”Sinun pitäisi nousta ylös. Ulkona on kaunis ilma, etkä ole käynyt ulkona moneen päivään. Voin laittaa meille mehua niin mennään terassille istumaan”, Ron sanoi ja nousi ylös.
”Ron?” Harry kuiskasi heikosti, aivan kuin joku olisi puristanut kädet pojan kaulalle ja yrittänyt kuristaa tämän.
”Niin?”
”Auta minut ylös.”
Ron hätkähti ystävänsä sanoja, ne tukahduttivat, oksettivat ja tuntuivat vahvistavan sitä tarinaa, jonka hän oli mielessään aloittanut.
”Mitä?” Ron kuiskasi.
”En pysty nousemaan”, Harry vastasi surullisesti, katsomatta Roniin.
”Harry…” Ron henkäisi ja kumartui ystävänsä sängyn viereen. Hän nosti toisen hauraan vartalon käsivarsilleen ja lähti viemään tätä alakertaan puristaen ystäväänsä suojelevasti rintaansa vasten. Harry huohotti ja tuntui, kuin tämän sydän olisi tehnyt työtään viimeisillä voimilla.
Ron kantoi Harryn pihalle ja oli aikeissa laskea tämän puutarhakeinuun, kun tämä yhtäkkiä alkoi huutaa tuskasta. Huuto kiiri pitkin selkäpiitä, se tunkeutui ihon läpi luihin ja tärisytti niitä. Tuskan joukkoon sekoittui kauhua.
”Harry? Mikä hätänä?” Ron kysyi peloissaan.
”Polttaa… Silmäni, se sattuu… Älä anna sen satuttaa…” Harry horisi sekavana ja puristi toisen villapaitaa epätoivoisesti, turvaa hankien.
Valo tuntui neulanpistoilta Harryn silmissä ja tämän oli sulkeuduttava pimeään.
Näyttää kuin huoneen nurkassa istuisi lapsi. Lapsen kasvoilla on valkoinen, mustaa tyhjää hymyä loistava naamio. Lapsi kantaa sylissään nukkea, jonka silmistä valuu posliinikasvoille kyyneliä. Nuken nyyhkytys kuuluu kaikkialla huoneessa ja se herättää nukkuvat haamut. Kädet laskeutuvat siirtämään naamioin lapsen kasvoilta. Kasvot ovat luurankomaiset, tuhkanharmaat ja niissä on verijälkiä. Silmät on kaivettu pois päästä ja hämähäkki tanssii toisessa tyhjässä kuopassa. Nuken itkuun sekoittuu kauhun huuto. Itku lakkaa, kun posliinikasvot särkyvät lattiaan.
Eräänä yönä Ron heräsi huutoon, huutoon joka kuvasi niin syvää kauhua että pelkkä äänen kuuleminen riitti jäädyttämään miehen sydämen tunnottomaksi möykyksi. Hän juoksi nopeasti viereiseen huoneeseen, jossa Harry nukkui.
Harry istui sängyllään, suu huutoon avautuneena ja kädet korvilla. Kyyneleet juoksivat pojan kasvoilla eikä Harry näyttänyt olevan perillä siitä kuka oli, missä oli ja mitä tapahtui. Ron istui ystävänsä sängylle ja veti toisen rintaansa vasten. Hän silitti ystävänsä selkää ja kuiskasi lohdullisia, rohkaiseviksi tarkoitettuja sanoja toisen korvaan. Vähitellen tummahiuksinen poika lakkasi vapisemasta ja rentoutui.
”Näitkö painajaista?” Ron kysyi katsoen ystävänsä tyhjiin silmiin. Nyökkäys.
”Mitä siinä oli?” Ron jatkoi kyselyä. Harry ei heti vastannut mitään, silmissä käväisi aavistus pelkoa.
”Olin Kalmanhanaukiolla. Kotitonttujen päiden tilalla oli kaikkien ystävien ja tuttujen päitä. Kaikkialla oli verta – seinissä, lattioissa, lakanoissa. Minut oli sidottu ja joku näkymätön katkoi sormiani”, Harry vastasi ja katsoi kättään, ”Se tuska tuntui niin todelliselta.”
Sen jälkeen painajaiset seurasivat Harry joka yö. Hän yritti lopettaa nukkumisen, mutta uupumus oli liian suuri kestettäväksi ja mies vajosi ennen pitkää aina uuteen painajaiseen.
Aamuisin tuntuu siltä kuin Kuolema tulisi koko ajan lähemmäs. Se on ottanut tuon mustan lammen hahmon ja sen pinta nousee joka päivä lähemmäs ikkunaa kunnes se on tarpeeksi korkealla tunkeutumaan karmin ja lasin välisistä raoista sisään. Pinta kohoaa kohti kattoa ja pää jää veden alle, keuhkot pusertuvat kasaan eivätkä toimi enää. Sama odottaa jokaisessa huoneessa, se voi ottaa minkä tahansa hahmon. Emme pääse minnekään yksin.
Ron avasi Harryn huoneen oven ja huomasi helpotuksekseen, että hänen ystävänsä vaikutti sinä aamuna näkevän melko levollista unta. Kasvoilla oli toki ryppyjä, tuskaa ja pelkoa, mutta toinen ei huutanut tai vääntelehtinyt. Punapää harppoi ystävänsä sängylle ja ravisti tämän kevyesti hereille.
”Huomenta”, Harry sanoi ja hymyili pienesti.
”Tiedätkö mikä päivä tänään on?” Ron kysyi ja virnisti leikkimielisesti. Totta kai Harryn täytyi tietää ja Ron oli iloinen, että sai tekosyyn ilahduttaa toista.
Harryn silmissä välähti hämmästys.
”En.”
”Arvaa.”
”En minä osaa.”
”Älä pelleile, täytyyhän sinun tietää!”
”En minä muista.”
”Lopeta, Harry. Haluan, että sanot sen niin voin yllättää sinut.”
Harry näytti nyt todella tuskastuneelta ja surullisesta. Ahdistus hiipi Ronin rintaan ja tämän sydän alkoi lyödä kiivaasti. Ronille ei jäänyt muuta vaihtoehtoa kuin uskoa, kun Harry sanoi seuraavat sanat.
”Ron, minä en ihan totta muista.”
Punapää nousi sängyltä ja käveli ovelle, jolle hän vielä pysähtyi ja katsoi sängyllä yhä makaavaa ystäväänsä.
”Tänään on sinun syntymäpäiväsi.”
Huoneet ovat pimeitä ja ovet lukittu, vaikka odotettu vieras pääsekin jokaisen lukon läpi. Sillä on avain, jolla aukeavat kaikki ovet. Ulkona sataa, se sade huuhtoo pois kesän ja tuo mukana syksyn, jolloin taas yksi vuodenaika kuolee. Takapihalla makaa kuollut rusakko, jokin on viiltänyt sen mahan auki jolloin sisälmykset ovat levinneet ruoholle ja veri päässyt täplittämään ruohoa. Raadonsyöjät tulevat katsomaan, ihmisille moinen ei sovi. Vaikka kaikki ruoka maistuu suussa siltä, kuin se olisi poimittu rusakon auki revitystä vatsasta.
”Ron, vie minut ulos”, Harry sanoi. Ron kohotti katseensa kirjasta, jota oli lukemassa ja katsoi ystäväänsä kuin tämä olisi vitsaillut. Toinen oli todella sairas, tämän iho oli harmaa ja hiukset huonovointiset ja takkuiset. Harry ei pystynyt tekemään enää mitään asioita kunnolla itse, hän vietti päivät vain istuen ja tuijottaen tyhjyyteen.
”Ethän sinä ole kestänyt aurinkoa enää pitkään aikaan”, Ron sanoi.
”Se laskee kohta. Haluan nähdä auringonlaskun vielä viimeisen kerran. Kiltti Ron, anna minun nähdä se”, Harry sanoi vetoavasti ja loi ystäväänsä pyytävän katseen. Kirja putosi punahiuksisen pojan käsistä lattialle.
”Viimeisen kerran?”
”Viimeisen kerran.”
Hetken miehet istuivat hiljaisuudessa. Ron tärisi, nieleksi kyyneleitä ja yritti koota itsensä.
”Hyvä on”, hän sai lopulta sanotuksi, otti ystävänsä käsivarsilleen ja vei tämän ulos.
”Laskenko sinut penkille?” Ron kysyi.
”Ei, tässä on hyvä”, Harry sanoi, painoi päänsä vasten punapään olkapäätä ja veti sieraimensa täyteen tämän tuoksua.
Kaksikko oli pitkään hiljaa vain katsellen kultahohtoista aurinkoa, joka valui punaista taivasta pitkin kotiinsa horisontin taakse.
”Sattuuko silmiisi?” Ron kysyi.
”Sattuu, mutta älä siitä välitä. Joskus kauniiden asioiden takia on kärsittävä”, Harry vastasi. Miehen kasvoille kohosi hymy, joka kertoi tämän olevan valmis kohtaamaan sen mikä häntä sitten odottikin.
”Haluan, että tämä loppuu, Ron.”
Ron nyökkäsi, kantoi ystävänsä takaisin sisälle, sulki oven perässään ja veti verhot ikkunoihin. Mikään siinä talossa ei kuulunut muille kuin heille.
Tuholaiset pyrkivät sisään lahoavien lautojen raoista, ne haistavat mätänevän ruumiin ja haluavat kaikki siitä osansa. Portaat narisevat vaikkei kukaan niissä kävele ja verhot kahisevat vaikka ikkunat on suljettu. Kuolema kolkuttaa tutulla ovella. Elolliset kädet puristavat ruumista, tunnustelevat ihon alla olevia luita, huulet tunnustelevat toisia, kylmiä ja kovia. Ne eivät halua päästää irti, vaikka Kuolema kurkottaa jo käsiään. On liian myöhäistä antaa omaa elämäänsä pois toisen sijaan. Kädet on jo tahrittu verellä.
