Otsikko: Käärmeenkantaja
Kirjoittaja: Milgia
Fandom: Good Omens
Paritus: Aziraphale/Crowley
Genre: Angsti, draama
Ikäraja: S
A/N: Ihmeiden aika ei ole ohi, oli pakko korkata tääkin fandom <3 lievä varoituksen sana siitä, että jos kakkoskausi ei oo vielä katsottu, ei ehkä tätä kannata. Viitteet on lieviä mutta voi silti vaikuttaa katselukokemukseen.
Käärmeenkantaja
Kesä oli hiipinyt niin varkain, ettei sen saapumista ollut huomannut edes maailmankaikkeutta rakentamassa ollut olento. Tummenevissa ja lämpimissä illoissa, oli sitä jotain edelleen, vaikkei ollut ketään kenen kanssa niitä jakaa.
Crowley oli käynyt lähes viikoittain kävelyllä, milloin missäkin, minne nyt Bentleyn nokka kulloisellakin hetkellä näytti. Samaisina iltoina, alueilla ilmeni säännönmukaisesti sähkökatkoksia, Crowley nimittäin halusi pimeyden syleilevän, tähtien näkyvän kirkkaasti, kun hän kävi kävelyillään.
Ei sillä, että Crowleyn puuhat olisivat Helvetille merkinneet enää mitään, mutta heidän harmikseen ihmiset eivät kiinnittäneet demonin aiheuttamiin sähkökatkoksiin mitään huomiota, kaikki syyttivät vain maailmantilannetta (joka ei millään tavoin ollut Helvetin ansiota).
Pimeydessä ei myöskään tarvinnut käyttää aurinkolaseja, kukaan ei näkisi hänen silmiään, ei keltaisuutta niissä, ei yksittäisiä kyyneleitä, joita tietenkään ei valunut, eiväthän demonit itkeneet.
Crowley pysähtyi, kun tuntui sopivalta, toisinaan se tapahtui kolmensadan metrin jälkeen ja joskus seitsemän kilometrin jälkeen. Kerran hänen pysähdyspaikkansa oli äkkiseltään ympäröinyt lammaslauma, muutama niistä oli haukannut hänen takkinsa helmaa, eikä Crowley ollut kieltänyt sitä, sellainen tuntui vain sopivalta tunnelmaan, kostolta vuosituhansien takaisista teoista.
Tänään pysähdys tapahtui mäennyppylällä, Crowley heitti takkinsa maahan ja heittäytyi sen päälle makaamaan, eihän hänelle ollut oikeasti mitään väliä makasiko suoraan maassa vai ei, ei hänelle tullut edes kylmä, mutta ihmisten keksimät rutiinit tuntuivat mukavilta. Crowley oli kokeillut katsella tähtiä myös seisten ja istuen, siitä tulivat vain niskat kipeäksi.
Ei hän enää muistanut tarkalleen, mitä kaikkia tähtikuvioita oli ollut tekemässä, Crowleylla vain oli tunne siitä mitkä rumat tähtikuviot eivät ainakaan olleet hänen tekemiään ja niitä hän katseli. Etsi, laski ja tutki, ne kun vaihtelivat paikkaakin aina vuoden kiertokulun mukaan. Helvetistä puuttui tällainen avaruus, elämää ei ollut silmänkantamattomiin.
Kassiopeia.
Hei, Azir- - enkeli, olivat ne ainoat selkeät sanat hänen ajatuksissaan, oli kuulemma epäkohteliasta vain alkaa paasata ilman tervehdystä. Eihän sillä ollut enää mitään väliä, jos oli vain yksinäinen demoni, mutta Crowley tunsi olevansa sen velkaa entiselle ystävälleen. Crowley antoi ajatustensa vain virrata, aloittaen niistä askelista, jotka hän oli ottanut viime viikkoisen tähtien katselunsa jälkeen. Ikävästä, joka riipi rintaa, vaikka kantoikin kaunaa. Murielista ja kirjakaupasta. Ninasta ja Maggiesta, he eivät olleet edelleenkään yhdessä. Säästä. Kasveista, hänen traakkipuunsa oli vain päättänyt
kuolla.
Kefeus.
Mielessä häivähti se joidenkin vuosien takainen liian pitkä lyhyt hetki, kun Crowley luuli Aziraphalen kuolleen. Tämä tuntui pahemmalta. Miksi enkeli, ei voinut ymmärtää mitään. Miksi hän rakasti kaikkea niin vilpittömän lujasti. Uskoi kaikkeen ja kaikkiin, niin sokeasti. Mitä sille edes voisi tehdä? Ei mitään. Ei Crowley edes halunnut tehdä asialle mitään, sen jälkeen Aziraphale ei olisi enää Aziraphale, mutta silti kysymyksiä vailla vastauksia oli aivan liikaa ja sitä hän ei kestänyt.
Käärmeenkantaja.
Andromeda.
Häntä ärsytti, kaikki tuntui tylsältä ja typerältä. Tyhjältä kun takaraivossa ei tykyttänyt Aziraphalen läsnäolo. Viihdytkö tosiaan siellä? Vaikka minä olen täällä? Ja me olisimme voineet olla me. Crowley ei halunnut edelleenkään olla me taivaassa. Hän halusi olla Maassa, yksin tai yhdessä. Helvetissä, eikä Taivaassa ei ollut mitään järkeä. Samaa paskaa kaikki. Maan päällä sentään oli viiniä.
Sellaista tällä kertaa, enkeli.Crowley varoi edes ajattelemasta mitään Aziraphalen nykyisiin titteleihin viittaavaa, hän ei halunnut viestin oikeasti menevän perille, ei edes vähän. Sehän olisi kuin rukoilua, eivätkä demonit rukoilleet, Helvetti soikoon.
