Kirjoittaja:Èlwen
Ikäraja:S
Teema: lievä angst
A/N Joo tää on surkee pari vuotta sitten kirjoitettu ficci.
Olenko tarpeeksi?
Kyläläiset sanoivat sitä kirotuksi tai ainakin jotain pahaa siinä heidän mielestään oli. Kyläläisten
vainoharhaisuudesta johtuen vain harva tiesi totuuden. He jotka pääsivät kartanon muurien läpi
saivat huomata, että todellisuus oli toinen. Kartanon portit avautuivat puutarhaan, jossa kukat
hehkuivat monivärisenä sateenkaarena. Tornit halkoivat taivasta uhmaten kartanoa ympäröiviä
vuoria. Aurinko porotti suoraan taivaalta kartanon lasimaalauksen läpi luoden maahan värikkäitä
laikkuja, jotka saivat kartanon pihan näyttämään satumaiselta. Eikä kukaan sen näkevä voinut
väittää kartanoa kirotuksi, mutta kukaan ulkopuolinen ei sitä näkisi, joten se pysyi salaisuutena.
Kartanon asukkaat elivät kaikesta huolimatta normaalia elämää tai niin normaalia kuin voi elää
eristyksissä muusta maailmasta. Tähän aikaan päivästä kaikki olivat sisällä auringon porottaessa
ankarasti, mutta silti areenoilta kuului meteliä. Miekka kalahti vasten haarniskaa singoten sen
jälkeen suoraan nuken rintaan.
15-vuotias Louis harjoitteli miekkailua. Hänen vaaleat hiuksensa valuivat silmien eteen. Louis
pyyhkäisi hiuksiaan turhautuneesti hikiseltä otsaltaan. Liike paljasti hänen harmaat silmänsä, jotka
viestittivät vain yhtä viestiä minä voitan aina. Hänen harjoituksensa sujuivat niin, kuin aina sujuivat
eli hyvin. Joku voisi väittää häntä ylimieliseksi, mutta sitä ainakaan hän itse ei myöntäisi. Hän
siirtyi makaamaan puuhakkeen peittämälle maalle tasoittaakseen hengitystään.
Louis makasi maassa silmät kiinni välittämättä selkää pistelevistä puulastuista. Harva hänen
ikäisensä harjoitteli miekkailua saati sitten oikeilla keskiaikaisilla miekoilla. Nykyään nuoria
kiinnostivat vain sosiaalinen media ja sovellukset, kuten Instagram ja Snapchat. Eihän hänellä ollut
edes kavereita, joten mitä hän muka tekisi. Edes koulussa hän ei voinut tutustua ikäisiinsä, koska
hänellä oli kotiopettaja. Olihan ihan ymmärrettävää, että hän oli yksinäinen. Ei sillä, etteikö hän
haluaisi olla yksin, mutta mitäpä hän sille muutenkaan voisi tehdä. Nyt Louisilla oli kuitenkin
muuta ajateltavaa. Hänen isänsä oli palaamassa neljä vuotta kestäneeltä työmatkaltaan. Äidin
kuoleman jälkeen isä ei oikein ollut kiinnostunut hänen asioistaan, mutta ennen matkalle lähtöä hän
oli sanonut haluavansa tietää, kuinka he olivat edistyneet. Louis pelkäsi tuottavansa pettymyksen
isälleen, sillä hän pelkäsi tätä.Louis hätkähti ajatuksistaan kuullessaan nimeään huhuiltavan. Hänen isosiskonsa Lucinda tuli
etsimään häntä tietäen hyvin missä veljensä oli. Jos heitä katseli vierekkäin, heitä ei arvaisi
sisaruksiksi. Oli heillä tietysti jotain yhteistä. Heillä molemmilla oli hyvä kunto ja he olivat pitkiä.
Siihen yhtäläisyydet loppuivatkin. Lucinda oli 18-vuotias ja hoikka, mutta hänen vartalostaan
huokui voimaa, mistä huomasi kamppailulajien harrastamisen. Hänen mustat hiuksensa liehuivat
tuulessa vapaina sinisten silmien katse kohdistettuna vieläkin maassa makaavaan Louikseen.
Louiksen noustessa istumaan Lucinda oli jo ehtinyt kiivetä pylväistä muodostuvan katoksen päälle.
"No mitä nyt taas?" Louis kysyi kiivetessään Lucindan tasalle. " Eii mitään." Lucinda vastasi
välttelevästi, vaikka tiesi itsekin valehtelevansa. Louis vain hymähti ja odotti, että isosisko saisi itse
kerrottua asiansa. Lopulta Lucinda kyllästyi, kun ei saanutkaan sellaista huomiota kuin toivoi.
"Hyvä on." Lucinda puuskahti. "Isä palaa matkaltaan huomenna."
Louis ei tiennyt miten reagoisi Lucindan kertomaan uutiseen. Lopulta hän tyytyi sanomaan kuinka
hienoa se oli. Lucinda näki veljensä valheen läpi, mutta tyytyi vain hymyilemään. Louisilla oli aina
ollut tarve olla tarpeeksi hyvä isälleen ja siksi vaati itseltään liikoja. Louis oli juuri sanomaisillaan
jotain, mutta Lucinda hyppäsi jo alas ja lähti juokseman sisälle.
Myöhemmin päivällisaikaan Louis lähti vuorille välittämättä siitä tosiseikasta, että hänen olisi
pitänyt syödä jotain. Louis rakasti asua vuorien ympäröimänä. Aina tilaisuuden tullen hän karkasi
vuorille. Normaalisti hän lähtisi juoksemaan vuoristopolkua pitkin, mutta tänään ei ollut kaikki
normaalisti.
Hetken mielijohteesta hän päätti lähteä jyrkänteelle. Hän oli käynyt siellä viimeksi heidän äitinsä
kuoleman jälkeen. Siitä oli kulunut jo yli 11 vuotta. Viimein päästyään perille hän meni katsomaan
näkyikö kallion kielekkeeltä mitään. Hän tiesi jo katsomattakin ettei tulisi näkemään mitään sumun
takia. Lopulta Louis perääntyi taemmas katse yhä sumussa. Yhtäkkiä Louis törmäsi selkä edellä
kiveen täsmälleen samoin kuin 11 vuotta sitten ja pyörtyi iskun voimasta.
Tajuttomana ollessa Louiksen ajatukset kulkeutuivat hänen äitinsä kuolemaan. Heidän isänsä oli
tullut heidän luokseen ja Louis oli aavistanut pahinta ja toivonut, että olisi väärässä. Vaikka isä oli
sanonut äidin kuolleen, hän ei ollut uskonut. Louis oli vain juossut vuorille Lucindan estelyistä
huolimatta. Tyttö oli jopa juossut hänen peräänsä, mutta luovuttanut huomattuaan minne. Louis oli menossa. Louis ei tietenkään ollut jaksanut juosta koko matkaa 4-vuotiaana. Saavuttuaan lopulta
perille hän oli purskahtanut itkuun ja ajatellut äitinsä pääsevän taivaaseen. Kaikki olisi ollut Louisin
mielestä helpompaa, jos heidän isänsä olisi kuollut äidin sijasta. Tosiasioita hän ei kuitenkaan ollut
päässyt pakoon, joten hänen oli pitänyt palata takaisin.
Yhtäkkiä Louis hätkähti siihen, että alkoi sataa. Vesipisarat putoilivat hänen päälleen vaatteiden
kastuessa. Sateesta jo märät hiukset liimaantuivat hänen kasvoilleen. Sateesta masentuneena Louis
totesi itselleen, että hänen oli lähdettävä takaisin. Aivan kuin 11 vuotta sitten hänen oli todettava,
ettei pystynyt pakenemaan ongelmia. Lopulta hän lähti juoksemaan takaisin.
Lucinda tuli häntä vastaan kartanon pihalla. Louis katsoi häntä ihmetellen, johon tyttö vastasi
olleensa kävelyllä. Se ei ollut Lucindan tapaista, mutta Louis ei jaksanut alkaa miettimään asiaa
enempää.
Seuraavana päivänä Louis heräsi sängystä mietittyään koko yön isänsä paluuta. Hän pelkäsi isänsä
pettynyttä ilmettä, kun hän näkisi Louisin. Louis ei jaksanut nousta ylös ja lähteä alakertaan
tapaamaan isäänsä. Mutta silti hän puki vaatteensa ja valmistautui isänsä tapaamiseen. Hän koitti
loihtia kasvoilleen hymyn, mutta sai aikaiseksi vain irvistystä muistuttavan ilmeen. Viimein Louis
avasi huoneensa oven ja lähti juoksemaan portaita alas. Louis hämmentyi, kun näki Lucindan
surulliset kasvot. "Louis, isä kuoli lento-onnetomuudessa." Lucindan särkynyt ääni sanoi. Lucinda
ei ollut ikinä välittänyt isästään, mutta molempien vanhempien kuolema oli liian rankkaa.
Louis ei jaksanut ajatella hän vain juoksi koittaen jättää kaiken taakseen. Louisin ainoat ajatukset
olivat juokse, juokse, juokse. Lopulta hän käpertyi kalliota vasten ja tunsi epätoivon turruttavan
mielen. Tuntui kuin maailmalta olisi pudonnut pohja. Louis vain makasi ja antoi epätoivon vallata
ruumiin. Kyyneltäkään hän ei itkenyt, ei, koska ne olivat loppuneet äidin kuollessa.
