Ficin nimi: Professori Oakin perintö
Kirjoittaja: Ayu
Fandom: Pokémon
Ikäraja: S
Mukana: Gary Oak, professori Oak, Delia Ketchum
Genre: Apeahko draama, slice of life, dementia-AU (onko tämä edes termi?)
Summary:
”Pulmana on vain se, että maailma tarvitsee Samuel Oakin eikä Gary Oakia.”A/N: Professori Oak-aiheisia memejä selailtuani päähän putkahti idea, joka ei jättänyt rauhaan. Alun perin tämän oli tarkoitus olla vielä surullisempi, mutta loppujen lopuksi teksti eli vähän valoisampaan suuntaan. Kyllä tästä silti vähän fiilssejä heräsi kirjoittajallekin, Oakit ja pari muuta ovat kuitenkin aina olleet suosikkihahmojani.
***
Objektiivisesti katsoen tutkimuslaitos laboratorioineen ei ollut muuttunut juurikaan. Huonekalut olivat samoja ja vanhassa järjestyksessään, seiniä koristivat tutut taulut, eikä olohuoneen suurten ikkunoiden takaa avautuva maisema näyttänyt sen kummemmalta kuin aiemminkaan. Mäet ja kukkulat olivat siinä missä aina ennenkin.
Pienemmistä yksityiskohdista saattoi silti havaita rakennuksen muuttuneen elämänrytmin. Laboratorion teknologia oli luonnollisesti päivittynyt vuosien varrella yhä hienommaksi, mutta säännöllisestä siivouksesta huolimatta vaikutti siltä kuin siellä ei olisi työskennelty enää moneen kuukauteen. Sijattu vuode odotti toimettomana nukkujaa, eikä keittiöpuutarhan istutuksia voinut enää määritellä miksikään tunnistettaviksi raaka-aineiksi.
Kuihtuneita tomaatteja silmäillessään Garyn kurkkua alkoi kuristaa. Hänen olonsa oli ollut tukala aina siitä lähtien, kun hän jälleen oli astunut Pallet Townin maaperälle. Harvalukuiset kadut tervehtivät lempeästi kuin äiti kotiin palaavaa lasta, mutta haikean jälleennäkemisen ilon sijaan hänen oli keskityttävä käytännön asioihin, joiden kanssa tunteet oli työnnettävä sivuun. Gary ei lähtökohtaisesti ollut taipuvainen tunteiluun, mutta laboratoriolle suuntaaminen oli vaatinut häntä vetämään henkeä syvempään kuin tavallisesti.
Vaari olisi taatusti saanut hepulin, jos olisi nähnyt, millaiseen kuntoon puutarhan vihannekset olivat päätyneet.
Gary suuntasi askeleensa takaisin olohuoneeseen. Punainen sohva tuntui yhtä epämiellyttävältä kuin aina, mutta ärtymyksen sijaan tuntemuksessa oli jotain niin kotoisaa, että sitä oli vaikea edes pukea sanoiksi. Ehkä se oli hölmöä kaipuuta menneisiin aikoihin, jolloin suurin hänen murheistaan oli ollut se, jäisikö hän kiinni kyseisellä sohvalla pomppimisesta.
Hiljaisuuden hänen ympärillään rikkoi vain ulkoa etäisenä kuuluva lintupokémonien kujerrus. Rakennuksen seinät tuntuivat imevän hänen voimiaan ja hiljalleen kallistuvan päälle. Samassa paikassa istuminen alkoi tuota pikaa ahdistaa liiaksi, mikä oli oikeastaan hyväkin, sillä hänen pääasiallinen tarkoituksensa ei ollut jäädä muistelemaan menneitä tutun rakennuksen uumeniin, vaikka hän siellä yöpyisikin muutaman päivän.
Ulkona kesäilmassa hengittäminen kävi hieman helpommin. Kaareva polku johti rakennuksen portille, jonka hän vanhasta tottumuksesta väänsi kiinni perässään. Vaari oli aina kehottanut siihen, vaikkakaan unohtaminen ei ollut koskaan ollut suunnaton katastrofi. Vaari oli uskonut, että portin sulkemisella oli oma positiivinen vaikutuksensa siihen, etteivät kutsumattomat hyönteispokémonit löytäneet tietään puutarhan vihanneksiin. Uskokoon kuka tahtoi, häneen se ei ollut ikinä liiaksi uponnut.
Gary tarkasti postilaatikon sisällön. Parin mainoslehtisen lisäksi mukana oli kirje, jonka vastaanottajaksi oli merkitty professori S. Oak. Lähettäjätaholla tuskin mahtoi olla tietoa, että Oakin tilukset olivat horrostaneet asumattomana jo pitkän aikaa ja koko paikan henki oli enemmän tai vähemmän unohduksissa. Oli enemmän kuin todennäköistä, ettei heidän asiansa koskaan tavoittaisi vaaria toivotulla tavalla.
**
Rouva Ketchumin kasvot suorastaan valaistuivat, kun ulko-ovi avautui. ”Pitkästä aikaa, Gary.”
”Liian pitkästä”, hän hymähti takaisin. Edellisellä kerralla, kun hän oli nähnyt Ketchumin talon, koivujen nuput olivat vasta avautumassa ja tuoretta maaperää kylmensivät vain satunnaiset lumimöykyt – vuosi sitten. Viidentoista kuunkierron ajan hän oli antanut itsensä ajatella muita asioita kuin synnyinkaupunkiaan ja sen väkeä.
”Laitan teetä, kunhan ensin vähän pesaisen käsiäni!” rouva Ketchum virkkoi pyyhkäisten jauhoisia sormiaan esiliinaansa. ”Olehan kuin kotonasi!”
”Kiitos, rouva Ketchum.”
”Sanohan vain Delia”, häntä muistutettiin lempeästi. Hänestä oli edelleen läpeensä outoa puhutella Ashin äitiä tämän etunimellä.
”Kiitos, Delia”, Gary korjasi kaivaessaan laukustaan isoisälleen saapuneen kirjeen, ettei vain unohtaisi antaa sitä eteenpäin. ”Kävin vaarin talolla ja toin samalla postia.”
”Ai, kävit siellä jo?” Delia otti kirjeen vastaan ja katsoi häntä tutkiskellen kuin olisi tahtonut lukea hänen ajatuksensa. ”Miltä siellä näytti?”
Suoran vastauksen antaminen osoittautui vaikeaksi.
”Hiljaista”, Gary totesi keksimättä mitään parempaa. Delian kasvoilla kävi surumielinen hymy, ja ellei hän aivan väärin nähnyt, tämän silmänurkkakin taisi kostua.
”Sellaista se on”, nainen tuumasi hiljaa, muttei niinkään suoranaisesti hänelle. Varmasti tämä oli käynyt mielessään samoja tuntemuksia kuin hän tänään. Delia sentään näki hänen vaariaan joka päivä ja oli häntäkin tietoisempi siitä, miten kaikki oli muuttunut.
Teepannun vihellys toi kaivatun keskeytyksen hetkeen. Delia otti kaapista kolme kuppia ja upotti kahteen niistä sitruunan- ja yhteen vadelmanmakuisen teepussin. Vaari olikin aina pitänyt vadelmateestä eniten.
”Voisitkin sopivasti hakea isoisäsi teen hautuessa. Hän istuskelee takapihalla”, Delia ehdotti. ”Omenapiirakkakin on tuossa tuokiossa paistunut.”
”Kuulostaa hyvältä”, Gary sanoi ja ennen kuin kääntyi lähteäkseen, kysyi vielä: ”Missä... missä ajassa hän elää nyt?”
”Uskoisin, että parhaiten häneen saa kontaktin puhuttelemalla Samueliksi.”
Jokainen askel kohti takaovea tuntui yhtä raskaalta kuin jos hän olisi raahannut nilkoissaan muutamaa Magnemitea. Ketchumien suurella takapihalla hän kohtasi ensin toisen tutun kasvon, kun kotiapulainen Mr. Mimen pää pilkisti esiin kukkapenkin takaa.
”Hei, Mimey”, Gary tervehti ja pokémon hihkaisi hilpeästi takaisin. ”Onko vaaria näkynyt?”
Mimey osoitti kohti puuta, jota hänen isoisänsä seisoi parhaillaan tutkailemassa selkä häntä kohti. Ilmeisesti runkoa pitkin kipittävät Weedlet olivat tälle jotain päätähuimaavan jännittävää.
”Terve”, Gary sanoi päästessään kuuloetäisyydelle. Ensisilmäyksellä vaari vaikutti vanhentuneen huomattavasti edellisestä kerrasta, mutta hänet nähdessään tämän kasvoille kohosi aito ilo. Gary luuli hetken jo tavoittaneensa isoisänsä, kunnes pettymyksen pistos iski kipeästi takaraivoon.
”Hei vain!” tämä tervehti takaisin. ”Oletko rouva Ketchumin ystävä?”
”Jotain sellaista”, Gary naurahti varoen antamasta alakulolle liiaksi sijaa. ”Kukas sinä olet?”
Vaari ojensi reippaasti kätensä vaikuttaen toruvan samalla itseään, kun ei ollut tajunnut esittäytyä välittömästi. ”Nimeni on Samuel! Samuel Oak!”
”Kiva tavata.” Gary puristi vanhan miehen kättä. ”Minä olen Gary.”
”Oletko sinäkin pokémonkouluttaja?”
”Olin ennen. Nykyään työskentelen tutkijana.”
”Oikeasti?” Samuelin silmät tuikkivat innosta. ”Pokémonien tutkiminen on ollut haaveeni jo pienestä asti! Tiedänkin itse asiassa jo yhtä ja toista, koska luen kirjoja mielelläni.”
”Sehän mukavaa.”
”Mutta olen vasta kolmentoista”, vaari huokaisi olankohautuksella. ”Mahdat pitää minua vain pikkuvanhana ipanana.”
”En ajatellut siten”, Gary hymähti tunnistaen etäisesti isoisänsä sanavalmiuden. ”Minullakin on vielä paljon oppimista.”
”Pokémoneja tutkiessa uutta tietoa löytyy jatkuvasti, mikä on juuri se kiehtovin puoli. Aina oppii jotain uutta”, Samuel virkkoi hymysuin.
”Olet oikeassa.”
**
Lusikka kilahteli kupin reunaa vasten ärsyttävästi, mutta Gary ei osannut lopettaakaan teensä verkkaista sekoittelua. Se tuntui antavan hänelle jotain muuta ajateltavaa kuin äskeinen kohtaaminen vaarinsa kanssa, tai pikemminkin pojan, joka tämä kauan sitten oli ollut. Nyt sama henkilö istui häntä vastapäätä vadelmateetä iloisesti ryystäen kuin maailman murheet olisivat olleet jotain kaukaista satua. Moinen hyväntuulisuus sai hänet melkein kiukkuiseksi.
”On vaikea uskoa, että siitä on kohta neljätoista vuotta”, rouva Ketchum huokaisi pilkkoessaan omenapiirakkaa. ”Siitä, kun te Ashin kanssa aloititte pokémonmatkanne”, tämä tarkensi nähtyään hänen kysyvän ilmeensä.
Neljätoista vuotta... Aika oli selkeästi ottanut juoksuaskelia jossain kohtaa.
”Me olimme siihen aikaan ihan pentuja”, Gary naurahti muistellessaan kyseistä päivää. ”Ashin hyväkäs juoksi paikalle viime tipassa ja uhkasi jäädä kelkasta jo alkutekijöissä!”
”Hän oli valvonut myöhään edellisenä iltana vakaista nukkumaanmenokehotuksistani huolimatta”, Delia sanoi ja tarjosi palan uskomattoman herkulliselta tuoksuvaa piirakkaa. Vaarikin tarttui haarukkaansa ja hiljeni sitten nauttimaan herkusta sen verran vaipuneena omiin maailmoihinsa, ettei tästä ollut liian innokkaaksi keskusteluseuraksi.
”Miten työsi edistyy?” Delia kysyi hivuttaen aihetta enemmän sellaiseen suuntaan, joka sopi Garylle paremmin. Hyväntuulisella jutustelulla oli paikkansa ja aikansa, eikä se hetki edustanut sellaista kummaltakaan kantilta.
”Taidan olla vähän umpikujassa”, hän myönsi, mutta se ei liittynyt meneillään olevan tutkimuksen sisältöön. Delia kuitenkin ymmärsi, mitä hän tarkoitti.
”Kukaan ei pakota sinua ratkaisemaan kaikkea yhdellä kertaa.”
”Se kai olisi silti helpointa”, Gary sanoi piirakanpalaa pyöritellen, ennen kuin työnsi haarukan suuhunsa. ”Hyvin yksinkertaistahan se kaiken kaikkiaan olisi: irtisanoutuisin, muuttaisin työni ja elämäni tänne ja jatkaisin siitä, mihin vaari jäi.”
”Saat sen kuulostamaan helpolta, kun ilmaiset asian noin painokkaasti”, Delia totesi.
”Pulmana on vain se, että maailma tarvitsee Samuel Oakin eikä Gary Oakia.”
”Älähän sano noin. Ajan myötä tilanteet muuttuvat, ja niin sen pitääkin olla. Eikä maineesi lupaavana tiedemiehenä vaikuta olevan ollenkaan tuulesta temmattua”, Delia sanoi lopuksi pyrkien piristämään.
Maine... Sen niittäminen oli vuosia ollut hänelle päähänpinttymä. Gary tiesi, että hänen nimensä muistettiin pääasiassa pokémonkouluttajan uralla saavutetuista voitoista, mutta tutkijan saappaissa ajatus tunnustuksen saamisesta tuntui kumman vieraalta.
Ajatus siitä, että hänestä saattaisi jonain päivänä tulla uusi professori Oak...
”Olen pahoillani, että olen ehtinyt käymään täällä niin harvoin”, Gary mutisi vältellen rouva Ketchumin katsetta. ”En pelkästään töiden takia, vaan siksikin, että minua pelottaa liikaa nähdä vaarissa tapahtuvaa muutosta huonompaan.”
”Ymmärrän sen”, Delia sanoi apeasti hymyillen. ”Tämä on sinulle vaikeaa.”
”Sinullakin on taatusti rankkaa.”
”Älä huolehdi, pärjäämme oikein hyvin. Ja onhan Mimey täällä myös auttamassa.”
Gary nyökkäsi vaisusti ja maistoi lisää piirakkaa. Vaari oli heidän keskustelunsa aikana jo syönyt oman palansa ja siemaili teetään niin rauhallisesti, että olisi voinut luulla tämän puoliksi nukahtaneen. Olemus toi entistä paremmin esiin sen, miten tämä oli viime vuosien aikana nuutunut entisestään, vaikkakin mielen pysähdyttyä kolmeentoista ikävuoteen hän oli kyennyt havaitsemaan ilmassa jonkinlaista valheellista nuoruuden energiaa.
Muistihäiriöt ja taantumiset ilmenivät määrittelemättöminä impulssina kestäen joskus hieman pidemmän kauden, he olivat todenneet jo alkutekijöissä. Ajoittain vaarilla oli vaikeuksia muistaa nimiä ja sukulaissuhteita, välillä Garya epäilytti, erottiko tämä ympäröivien ihmisten sukupuoliakaan. Niin raastavaa kuin sitä kaikkea olikin katsella, oli ollut mielenkiintoista huomata, ettei kiinnostus pokémoneja kohtaan ollut kadonnut minnekään. Viimeksi hänen vieraillessaan vaari oli kirjoittanut vihkoon havaintojaan Mimeysta kuin se olisi ollut jokin ennennäkemätön laji, josta oli mainintoja vain saduissa ja legendoissa.
”Kiitoksia teestä”, vaari sanoi laskiessaan kupin pöydälle.
”Voin keittää lisääkin”, Delia sanoi hymyillen.
”Toinen kupillinen maistuisi kyllä, kiitos. Laita mukaan ripaus sokeria, jos löytyy.”
Garyn suupieleen kohosi hymyntynkä. Tuon äänensävyn hän tunsi.
”Olet sinä kyllä”, hän huokaisi. ”Käytät häikäilemättä hyväksesi rouva Ketchumin vieraanvaraisuutta, vanhus.”
Vaari kohotti kulmiaan ja vastaiskuna ojensi hänelle tyhjän lautasen. ”Olepa sinäkin hyödyksi ja leikkaa isoisällesi siivu piirakkaa.”
”Parantumaton”, Gary virnisti lämpimän tunteen levitessä sisimpään.
Senkaltaiset selkeyden hetket antoivat Garylle syytä olla positiivinen. Asiat eivät koskaan palaisi ennalleen, mutta vaihdettuaan pitkän keskustelun vaarinsa ja rouva Ketchumin kanssa hänestä tuntui kuin menneisyys olisi säilyttänyt rakkaan merkityksen nykyhetkessäkin. Vaarin muistikuva hänestä ajoittui Garyn arvion mukaan parin vuoden taakse, mikä riitti hänelle. Hänen kohdallaan elämä oli ollut sangen yksitoikkoista muutaman viime vuoden aikana, joten uutta tietoa oli tarjolla rajoitetusti. Sitäkin mukavampaa oli kuunnella vaarin tuumintoja omista projekteistaan ja päivittää tietämystään Kanton alueen tutkimuslaitosten tuloksista. Vaari oli aikoinaan seurannut uutisia veitsenterävästi.
Seinäkellon tikitys asettui heitä vastaan iltapäivän pilvien väistyessä hiljalleen ilta-auringon säteiden tieltä. Lopulta Garyn oli todettava joutuvansa hoitamaan vielä muutamia asioita sen vuorokauden puolella, mikä tarkoitti paluuta laboratoriolle.
”Tulen taas huomenna iltapäivällä”, Gary sanoi pukiessaan kenkiään.
”Olet tervetullut milloin vain”, Delia Ketchum sanoi lämpimästi.
”Kiitos”, hänen onnistui pusertaa esiin kurkussaan piilevän tukalan tunteen läpi. ”Ihan kaikesta”, hän jatkoi antaen katseensa hakeutua vanhaan mieheen naisen vieressä.
”Ilman halaustako ajattelit lähteä?” tämä tiukkasi virnistäen.
”En tietenkään”, Gary tuhahti ja kietoi käsivartensa vaarinsa ympärille tiukkaan halaukseen.
”Pidä huolta itsestäsi, poikaseni.”
”Sinä myös.”
Tukala tunne kurkussa kasvoi entisestään, eikä hän kyennyt katsomaan silmiin vaariaan saati rouva Ketchumia. Sivusilmälläänkin Gary näki, miten naisen silmät olivat kyyneltyneet.
”Miten mainio nuorimies. Muistuttaa kovasti pojanpoikaani Garya”, vaari tokaisi Delialle, joka myhäili vastaukseksi samalla pyyhkäisten silmäkulmaansa.
Gary nyökkäsi sitten rouva Ketchumille avatessaan oven. ”Huomiseen.”
”Huomiseen.”
”Haistellaan myöhemmin, vanhus”, hän hymähti vaarilleen kädenheilautuksen säestämänä.
”Johan on”, vaari tyrskähti ristien käsivartensa puuskaan. ”Kuvittelin aina, että vain Gary viljelisi tuota lohkaisua.”
