Myrskynuotiolla |S| Remus ja Hagrid

[Odo]

Ficin nimi: Myrskynuotiolla
Kirjoittaja: Odo
Esilukija: Saappaaton, kiitos ♥
Genre: draama
Hahmo(t): Remus & Hagrid
Ikäraja: Sallittu
Vastuunvapaus: J. K. Rowling omistaa Harry Potterin maailmoineen ja hahmoineen. Kirjoitan tätä omaksi ilokseni.
A/N: Tässäpä syndelahja Waulishille! Remus ainakin passasi parituksellisena, joten ehkä se menee parittomanakin, ja Hadrig ja luonto olikin toiveissa myös. Jospa tämä kolahtaisi edes jotenkin, vaikka vähän blockin tuntua mulla on vieläkin kirjoittamisessa. Kiitos inspiroivasta synttäritoiveesta, sain pitkästä aikaa kirjoitettua! Otsikko on vähän hassu, mutta musta se kuulosti kivalta, joten otin sen!

Myrskynuotiolla

Nuotio rätisi ja tuuli tuiversi sen liekkejä. Ilta ei ollut vielä pitkällä, mutta mustat pilvet olivat pimentäneet taivaan jo kuin yöksi. Tuuli oli viileä, mutta Remusta palelsi enemmän väsymys.

Hagrid heitti kalikoita nuotioon ja he kumpikin olivat vaiti. Remus katsoi ajatuksiinsa vaipuneena liekkejä, kun Hagrid viimein rikkoi hiljaisuuden, vaikka se ei ollutkaan ollut missään vaiheessa vaivaannuttava.

Ihmisten välinen hiljaisuus oli ollut toivottua, mutta Remus ei pistänyt pahitteeksi rupatteluakaan. Heitä ympäröivät metsän, tuulen ja nuotion äänet olivat riittäneet hänelle, mutta tuntui hyvältä tietää jonkun olevan läsnä.

“Kyllä se on niin, että tulen kajossa mieli lepää, Remus”, Hagrid sanoi hymyillen. “Mutta on vissiin niin, että kohta sataa vettä.”

Ukkosen jyrähdys jossain kauempaa vahvisti Hagridin epäilykset, mutta se ei vaikuttanut vaivaavan Hagridia. Eikä se vaivannut Remustakaan.

“Lily ja James, ne oli kyllä parhaat velho ja noita, jotka tiiän”, Hagrid sanoi hetkellä, kun ensimmäiset sadepisarat lankesivat heidän ylleen. Remuksella ei ollut mitään lisättävää, mutta hänen vatsanpohjaansa kouraisi hänen ajatellessaan kuolleita ystäviään.

“Keskellä mettää on hyvä ajatella. Ja rauhoittua. Tuus nyt, mennään laavuun odottamaan sateen loppumista”, Hagrid sanoi viittoen isolla kourallaan Remusta seuraamaan sateen suojaan.

Remus seurasi, eivätkä he enää puhuneet. Hagridin seura tuntui Remuksesta hyvältä ja jätettyään kaupungin taaksensa Remuksesta tuntui viimein, että hän saattoi hengittää vähän vapaammin ikävästään huolimatta.

Kun he ennättivät laavulle satoi jo kaatamalla. Ukkonen jyrisi lähempänä ja sade paukutti laavun vanhaa puukattoa. Myrsky oli nousemassa ja tuuli riepotteli sinnikästä nuotiota, joka oli hiipumaisillaan.

“Onko sulla jo parempi olo?” Hagrid kysyi, mutta Remus oli lumoutunut luonnon voimista, jotka yltyivät yltymistään. Viimeiset päivät olivat olleet raskaat muutoksen jälkeen, mutta nyt hänen niskansa rentoutuivat.

Vaikka Remus ei vastannut, jotenkin Hagrid tiesi vastauksen ja antoi Remukselle omaa tilaa. Salamat välkehtivät mustalla taivaalla, tuuli vinkui kovempaa ja sade piiskasi maata sammuttaen nuotion. Edessä avautuvalla järvellä vaahtopäät pieksivät rantakalliota ja koko komeus oli lumoava.

Remus katseli sitä kaikkea kunnioituksen vallassa ja ymmärsi, miksi Hagrid oli halunnut tuoda hänet lähemmäksi luontoa tunteakseen jotain ystäviensä pois menon jälkeen.

Taivas oli musta ja ainoa valo heidän ympärillään olivat jyrinää edeltävät salamat, jotka olivat kirkkaita ja voimakkaita, nuotion jo sammuttua sateen armoilla. Hagrid antoi Remukselle tilaa ajatella ja vain kuulla ja tuntea ympäröivän mahdin, mikä oli Remukselle sillä hetkellä enemmän kuin tarpeeksi.

Jotenkin tämä ilta sai hänet tuntemaan pitkästä aikaa jotain muutakin kuin surua, joka oli jäytänyt hänen mieltään ja koko ruumistaan.

“Tiiätkö, sä näytät jo paljon paremmalta”, Hagrid tokaisi, mutta ei jatkanut sen pidemmälle keskustelua. Remuksesta tuntui, että Hagrid saattaisi olla oikeassa, eikä hän osannut muotoilla sanoiksi sitä kiitollisuutta, mitä tunsi Hagridia kohtaan.

Koko reissu vanhalla veneellä kalliorannalle ja nuotiopaikalle oli tuntunut Remuksesta jopa turhalta, mutta nyt hän ymmärsi sen merkityksen, ja tiesi miksi Hagrid oli hänet tänne tuonut. Kun Hagrid kaivoi taskustaan matkaleipiä ja tarjosi niitä Remukselle, Remus söi pitkästä aikaa.

Kaikki suru ei huuhtoutunut rankkasateen mukana pois, mutta maan ottaessa vastaan taivaan iskuja Remuksesta tuntui, että luonto oli puhdistanut häntä. He istuivat koko yön ihaillen luonnon tarjoamaan myrskyä ja Remus tiesi, että tästä eteenpäin hän saattaisi jaksaa hieman paremmin jatkaa matkaansa.

[Waulish]

Oi kyllä, sekä Remus että Hagrid passaavat parituksettomina oikein hyvin! Molemmat kuuluvat lempihahmoihini, ja luen heistä mielelläni oikeastaan millaisessa kontekstissa tahansa. Ihan mahtavaa muuten, että synttäritoiveeni inspiroivat sinua kirjoittamaan pitkästä aikaa!

Onpa tämä kaunis. Minusta on ihana ajatus, että Hagrid vie ystävänsä menettäneen ja heitä surevan Remuksen luonnon keskelle rentoutumaan. Luonnolla on ihmeellinen voima helpottaa oloa. Ehkä se johtuu osittain siitä, että ympäristön vaihtuminen sallii tilaa uusille näkökulmille, ajatuksille ja tunteille. Kun jättää tutun ja tukahduttavan kaupunkiympäristön, saattaa hetkeksi pystyä jättämään myös surun ja menetyksen ja keskittymään muihin asioihin. Luonnossa on vielä niin paljon ihailtavaa ja ihmeteltävää, että sen syleilyssä on ehkä helpompikin unohtaa murheet tai ainakin jättää ne taka-alalle hetkeksi. Etenkin tällainen mahtava myrsky on varmaan aika mykistävä kokemus, kun sitä pääsee seuraamaan niin läheltä ja siinä pystyy ikään kuin itse olemaan mukana. Luonnon mahdin edessä ei voi muuta kuin nöyrtyä ja ihastella.

Nautin tässä tuon myrskyn kuvailusta. Ihanaa, miten se on oikein kunnon riehuva ja riepotteleva myrsky! Sellaisia pääsee kokemaan kovin harvoin, mutta tämän tekstin ja hienon kuvailun myötä pääsee näin lukijanakin ihan myrskyn silmään, tai siltä se ainakin tuntuu. Hienoa luettavaa.

Myös hahmot ja heidän välisensä ystävyys ovat sellaisia juttuja, joista erityisesti pidän tässä tekstissä. Molemmat hahmot ovat niin tunnistettavia omia itsejään tai ainakin vastaavat minun mielikuviani tosi hyvin, voi että. Voin hyvin kuvitella, että lempeä ja hyväntahtoinen Hagrid vie Remuksen luontoretkelle tämän oloa parantaakseen. Myös rento rupattelu ja puhekielisyys sopivat hahmoon mitä mainioimmin. Remus taas on surun murtamana vaitonainen mutta sitäkin kiitollisempi, ja jotenkin voisin kuvitella hänet juuri tällaisena. Minusta on ihanaa, miten tässä tekstissä on aika vähän puhetta, mutta kuitenkin sitäkin enemmän läsnäoloa: Remus on hetken aikaa läsnä myrskyssä omien murheidensa sijaan, ja Hagridin ja Remuksen välillä on aistittavissa sellainen sanaton yhteys. Tämä teksti on ihana osoitus siitä, miten aina ei tarvitse puhua tullakseen ymmärretyksi ja välittääkseen omat tunteensa. Minusta tuntuu, että Hagrid jos kuka ymmärtää Remuksen vaitonaisuutta ja osaa kunnioittaa sitä, ja Remus puolestaan ymmärtää Hagridin halun rupatella muttei koe mitään paineita vastailla. Ihanaa ystävyyttä, kun saa vain olla oma itsensä. ♥ Ja ihanaa, miten Remuksen olo pikkuhiljaa paranee retken myötä. Ystävien menettämisestä ei varmasti toivu hetkessä, mutta juuri tällaisin pienin askelin voi jotain edistystä tapahtua.

Pidän tekstin nimestäkin tosi paljon. Minusta se kuvastaa tätä oikein hyvin, kun tässä ollaan (ainakin hetken aikaa) nuotiolla ja erittäinkin myrskyisissä tunnelmissa. Tosi kaunis nimi!

Lämpimät kiitokset tästä ihanasta synttärilahjasta, tämä lämmittää mieltä ja sydäntä kovin ja on tosi ihanaa luettavaa! -Walle

[Fairy tale]

Heipähei. Katsoin mitä luettavaa löytyy hakusanalla myrsky ja tämä kiinnosti kovasti. En ole ennen oikeastaan pysähtynyt ajattelemaan, mutta näillä kahdella hahmolla on paljon yhteistä. Tiedä sitten onko Remus vielä ollut tässä vaiheessa Tylypahkassa opettajana, mutta silti, nämä kaksi eivät ole mitään suuren yleisön suosikkeja eivätkä puhdasverisiä.

Remuksella on paljon kärsittävää, niin usein tuo täysikuun aika koittaa ja kiusaa. Olipa mielenkiintoista että tällä kertaa tuon koitoksen jälkeen hänen kanssaan ja häntä piristämässä on Hagrid, joka on omalla tavallaan loistokaveri, tyyppi joka lohduttaa omalla vilpittömällä tavallaan ja onnistuu siinä mukavasti. Hagrid tarjoaa sellaisen ympäristön ja kokemuksen, josta hän itse pitäisi - venematkan saarelle ja sinne luonnon keskelle seuraamaan sadetta ja ukkosta. Ja se saa Remuksen taas tuntemaan itsensä hitusen enemmän ehjäksi.

Paljon kiitos tästä myrskyisästä lukukokemuksesta tähän syksyyn. 

[hiddenben]

Eksyin tämän pariin etsiessäni ficcejä, joissa on mukana Hagrid. Kirjoitin nimittäin ficciä, jossa puolijätti on mukana ja koen jotenkin aina hankalaksi päästä Hagridin puhetyyliin mukaan, joten kaipailen usein pientä inspiraatiota, josta ottaa mallia Tämä ficci teki työnsä ja sain silloin oman tekstini kirjoitettua, mutta halusin vielä palata lukemaan tämän oikein kunnolla! Huomasin nimittäin uppoutuvani tähän luontokuvauksien ja tunnelman viedessä mukanaan

Asetelma tässä tekstissä on hurjan mielenkiintoinen! Mielestäni se on kuitenkin hyvin uskottava, sillä Remusta ja Hagridia yhdistävät Lily ja James (ja Harry) ja tässä kaksikko löytää jonkinlaista lohtua toisistaan traagisen tapahtuman jälkeen. Vaikka en osaa kuvitella näitä kahta aivan ystävinä, näen silti heidän saavan tukea toistensa seurasta. Hehän ovat nuotion äärellä täydessä yhteisymmäryksessä ja osaavat antaa toisilleen tilaa ja hiljaisuutta ilman, että se tuntuu kiusalliselta. Se tekee tuosta hetkestä kauniin, tasapainottaen kaikkea surua (ja kipua täysikuun jälkeen). On lohdullista, että juuri Hagridin ehdotus ja sen toteutus saavat Remuksen tuntemaan olonsa hieman paremmaksi.

Pidin myös siitä, kuinka vahvasti luonto oli mukana tässä tekstissä. Myrsky tuntuu kovin vahvana ja sykähdyttävänä, ja onnistuu tuomaan selkeyttä Remuksen oloon ja ajatuksiin. Onhan se ihmeellistä, miten mieli ja keho luonnon äärellä rentoutuvat, vaikka kyseessä ei olisikaan lempeä auringonlasku vaan raivoava myrsky Tämä on kyllä kaunis teksti, jolla on ihan omanlaisensa tunnelma! Kiitos tästä