Ikäraja: S | Genre: tajunnanvirtaa | Haasteet: Väripaletti (ruoste), Ficlet300 (157. Ruskea)
Minä jäin.
Näkemään sen, kuinka vaahteroiden lehdet paloivat hetken heltymättömän keltaisina ennen taipumista punaoranssiin ja lopulta ruskeaan. En ennen ollut sitä nähnytkään; toki olin huomannut vuodenaikojen muutokset ennenkin, mutta tällä kertaa minä näin ajan kuluvan.
Näkemään vuodet, joiden hampaat purivat surullisia reunoja takapihallemme jääneisiin autonromuihin. Hopea ja punainen muuttuivat ruosteeksi, murtuivat ajan alla niin kuin minun surunikin. Muun minä pakkasin laatikoihin, jotka piilotin syvälle ullakon uumeniin, mutta ne ruosteenruskeat autot minä jätin näkymään ikkunasta ja muistuttamaan: tässä me olimme joskus.
Kaipaamaan puolikkaalla sydämellä, joka oli kai murtunut kahtia. Minä olin terässydän, tai ainakin niin luulin; en päästänyt koskaan ketään lähelleni, pelkäsin kai rakkautta tai vihaa tai välinpitämättömyyttä. Sitten tulit sinä ja olit, eikä sydämeni ollut enää terästä vaan pelkkää rautaa. Suojaton. Sinä menit, ja sydämeni syöpyi enkä voinut pysähtyä.
Minä jäin näkemään oranssinruskeana hehkuvat värit kaikkialla; puissa, autonromuissa ja sydämessäni. Sellaista on, kun rakastaa kerran ja menettää kerran.
Mutta kai nyt, kun minä jäin muistamaan, että ehkä sinäkin olit sellainen. Joskus sinunkin sydämesi oli ollut kiiltävä ja ehjä, mutta maailma teki siihenkin ruosteen tuhoavan, polttavan kosketuksen, eikä mitään jäänyt jäljelle. Sellaisella sydämellä sinä tulit rakastamaan, sen minä vielä vein sinulta, ja ehkä lopulta olikin niin:
Minä jäin elämään syntini yksin.