Nimi: Välähdysten virtaa, tunteeseen tuhoutumista
Kirjoittaja: Sisilja
Esilukija: christianprincess
Ikäraja: S
Paritus: Sirius/Lily, James/Lily
Tyylilaji: Draama, synkistely
Vastuuvapaus: Rowlingille kuuluu kaikki kunnia, minulle lainaamisen ilo. The One I Love –kappale on puolestaan The Rasmuksen omaisuutta. Rahaa ei tällä tekstillä ansaita.
Yhteenveto: Lilyllä on jalokivisilmät, tiukunauru ja pisamien taidekuvioita poskipäillä. Jamesilla on Lily. Siriuksella on James, mutta ei Lilyä, ikinä ei. Siriuksella on pelko, syyllisyys ja nimeämätön tunne. Tämä on välähdyksiä siitä, mitä tapahtui ja jäi tapahtumatta.
Alkusanat: Tällä kertaa on vaikea löytää sanoja, oikeita ainakaan. Sirius pääsi yllättämään, se on todettava. Tahdoin kokeilla jotain hieman erilaista, niin kirjoitustyylissä kuin parituksessakin. Toivottavasti onnistuin. Tämä menee Yhtyeen tuotanto –haasteeseen The Rasmuksen kappaleella The One I Love, josta on poimittu lyriikat ficin alkuun ja loppuun. Kommentteja rakastan yhtä paljon kuin Sirius rakastaa Lilyä. Ja se on paljon se.
Välähdysten virtaa, tunteeseen tuhoutumista
Emptiness, Nothingness
Is burning a hole inside me
Ystävää ei petetä. Sirius roikkuu kultaisen ystävyyden ohjenuorassa kuin hirressä. Hän tuijottaa käsiään, kaverin omaan ei kosketa. Silmät sulkeutuvat, kaverin omaa ei katsella, ei edes luoda yhtä silmäystä sen suuntaan. Tunteet tulee pystyä tukahduttamaan silloin, kun ne osoittautuvat tuhoisiksi. Ne kuuluu potkia maton alle kitumaan, niiden huutojen annetaan kaikua kuuroille korville. Tuska on kärsimisen arvoista, onhan James arvokkain. Siriuksella ei ole koskaan ollut ketään toista Jamesin kaltaista, ei tulisi olemaankaan. Ei, koska Lily Evans ei tule milloinkaan, ikinä, koskaan, kuuna päivänä olemaan hänen. Tosiasian tiedostaminen ei tietenkään tapa haavekuvia, tietohan tunnetusti lisää vain tuskaa, ei järkevää ajatustoimintaa.
Ensimmäisinä Tylypahkan vuosinaan Sirius ei vielä ajattele niin kivuliaan järjettömästi. Hän pitää Lily samperin Evansia ärsyttävänä tärkeilijänä, jolle vain on siunattu suuret ja kirkkaat, kerta kaikkiaan vastustamattomat jalokivisilmät. Liekkihiukset kuvastavat osuvasti tytön temperamenttia, tämän moraalisaarnat ärsyttävät Siriusta. Ei noin saa tehdä, mitä tuostakin olisi voinut seurata, oletteko te ihan hulluja. Täysosuma, kymmenen pistettä arvon pikkuneiti Evansille, pokaali jaetaan ikävä kyllä myöhemmin. Nyt on kiire. Sirius vetää Jamesia hihasta uusiin metkuihin ja koettaa jättää huomiotta ystävänsä uneksivan katseen, joka on edelleen kohdistuneena paheksuntaa räiskähtelevään Evansiin. Nukkuikohan James huonosti viime yönä, luultavasti, siksi katse jumiutuu. Mieleen pulpahtaa toinenkin mahdollisuus, Sirius ei anna sille tilaisuutta osoittaa paikkansapitävyyttään. Kelmit eivät välitä mistään tytöistä.
Kolmannella luokalla epäilyt saavat vahvistuksen, James takertuu pihkaan pysyvästi. Sirius pyörittää päätään, kysyy, miksi ihmeessä? Mikä siinä lettipäässä on niin uskomattoman ainutlaatuista? James ei vastaa, ei ehkä osaakaan, ja Sirius siirtää parhaan kaverin tittelin hetkeksi Kuutamolle. Remus kuitenkin kaivautuu kirjoihin liiaksi, jotta voisi antaa hänelle kaiken aikansa. Sirius päättää antaa Jamesille anteeksi, mikään tyttö ei tule heidän väliinsä. Osoittaakseen olevansa asian kanssa sinut Sirius lupaa yrittää nähdä Evansin Jamesin silmin. Sarvihaara nauraa päin näköä, onnea tuhoon tuomittuun yritykseen.
Kuka olisi uskonutkaan, Potterien suvussa on ennustajaverta. Siitä päivästä lähtien Sirius opettelee syöksymään pää edellä tuhoonsa, tietämättään. Hän on totta kai täydellisen pihalla useamman vuoden. Evans on kuin kuka tahansa rohkelikkotyttö, ehkä hieman tavallista tunnollisempi ja teräväpäisempi, muttei kuitenkaan mitään erityistä. Jos James ei leikkisi niin määrätietoisesti parastakin kilpakosijaprinssiä, Sirius ei ehkä edes muistaisi prinsessan olemassaoloa. Kuolavanat vain herättävät kiusallisesti kenen tahansa huomion, ja Evans viskoo rukkasia sellaisella voimalla, ettei Sirius voi ohittaa tyttöä olankohautuksella. Sattumaa ei ole, mutta sattumalta kaikki silti tapahtuu. Sirius ei osaa syyttää itseään.
Seitsemäntenä vuotena, ehkä suunnilleen kurpitsajuhlan paikkeilla jokin hänen päässään yksinkertaisesti napsahtaa. Lily säteilee lepakkopinnit hiuksissaan, Sirius ojentaa jälkiruokaa ennen kuin James ehtii ja saa tytöltä hymyn. Poskia kuumottaa, toivottavasti se ei näy, kurpitsapiiras ei tahdo löytää suuhun. Sirius on vaarallisesti pääsemässä perille siitä, kuinka Jamesin silmälasit toimivat, kuinka Lilyä kuuluu katsoa. Katse tulee luoda ihan läheltä, niin läheltä että pystyy erottamaan pisamien taidekuviot toisen poskipäillä. Peter pelastaa tilanteen sanomalla jotain yhdentekevää, Sirius aloittaa keskustelun innokkaasti. Joo, Lipetit antaa aivan liian paljon läksyä. On meillä muutakin elämää. Eihän me muutenkaan enää mitään opita.
Väärin, todelliset oppitunnit ovat vasta edessä. Sirius oppii pian pelkäämään tunnetta, jolle ei uskalla antaa nimeä, takoo päätään seinään ja ihmettelee kuinka hänelle saattaa olla käymässä niin, eihän hän ole hellyydenkipeä puuskupuh. Seurustelusuhde kahlitsee, hän on syntynyt vapaasieluksi, joka janoaa seikkailua, ei tapahtumaköyhää perheidylliä. On siis melkoisen ironista, että hän valitsee herkkien tunteidensa kohteeksi juuri Lily Evansin, Lilyn, jonka voi vallan mainiosti kuvitella seitsenpäisen lapsikatraan äidiksi. Siriuksessa ei ole isäainesta. Epäsopiva pari kaikin puolin, sitä he ovat. Eivätkä he edes ole mikään pari. Lily ja James ovat.
Sirius inhoaa itseään, kun huomaa toivovansa, ettei Jamesia olisi. Toisaalta, onhan se ymmärrettävää, ettei hän kiljahtele riemusta nähdessään heidät yhdessä, Jamesin ja Lilyn. James suutelee Lilyä, Lilyn niskaa, kaulaa, leukaa, korvanlehteä, otsaa, silmäluomia, nenänpäätä, huulia. Ja Sirius tahtoisi huutaa, huutamalla repiä heidät erilleen. Hän tahtoisi sitoa Jamesin huispauskentän maalitolppaan, jättää sankarin sinne yhdeksi yöksi. Hän tahtoisi avata Lilyn silmät, ehkä rinnankin, jotta voisi siepata tytön sydämen ja piilottaa sen omaan matka-arkkuunsa sukkien sekaan. Jos hän ei saisi Lilyä, ei saisi Jameskaan. Niin kamalia suunnitellessaan Sirius on huutaa jo ääneen.
Unet karkaavat öistä, Sirius herättää Remuksen aamuneljältä. Kyllä se helpottaa, tunteet menevät ja tulevat, niin Kuutamo sanoo ja näyttää väsyneemmältä kuin kuukauteen. Kohta on taas aika, ja Sirius katuu, että päätti valvottaa toista omien solmujensa takia. Ei se haittaa, Remus vakuuttaa ja kurottaa ottamaan yöpöydältä vesilasin. Älä pelkää, vielä jonain päivänä ajattelet häntä ja kummastelet, kuinka saatoitkin joskus olla niin rakastunut, etkä edes muista syytä. Sanat korvissaan kaikuen Sirius palaa takaisin omaan vuoteeseensa ja haluaisi uskoa Remusta, haluaisi melkein enemmän kuin mitään muuta.
Hän ei usko. Hän on varma, ettei saata ikinä unohtaa, miltä Lilyn hiukset näyttävät auringon leikkiessä niillä, miltä tämän hajuvesi tuoksuu, eikä varsinkaan miltä tytön nauru kuulostaa sen helistessä ilmassa kuin maailman väkevimmät tiu’ut. Kerran sateisena päivänä Lily nauraa Siriuksen härnätessä Jamesia samantekevästä pikkujutusta. Omia sanojaan Sirius ei enää muista, mutta Lilyn naurun hän muistaa, muistaisi aina, vakuuttelee Remus mitä tahansa.
Sirius ei voisi koskaan unohtaa, ei, kaipaus kävisi aina vain tiukemmin kiinni hänen rintaansa, keuhkot litistyisivät kasaan, kunnes olisi lähes mahdotonta hengittää. Hän piilottelisi omia tunteitaan lopun ikäänsä, koettaisi nähdä niiden heijastusta Lilyn vihreissä silmissä, kiroaisi parhaan ystävänsä alimpaan helvettiin, sillä Lily tuskin haluaisi kahta poikaystävää. Loppujen lopuksi Lily Musta ei kuulosta lainkaan niin hyvältä kuin Lily Potter.
Niin Sirius luovuttaa, antaa olla siinä määrin kuin siihen kykenee. Kai hänen osakseen lankeaa olla se yksinäinen susi tai paremminkin koira. Ehkei hänelle ole tarkoitettu ketään, ehkei ole olemassakaan mitään Siriuksen Lilyä. On vain Jamesin Lily, ja sillä hyvä, loppu. Onnellisen siitä lopusta saisi väkisin vääntämällä, mutta saisi kuitenkin.
Viimeinen vuosi kuluu kesään, James rutistaa juna-asemalla Siriusta, Sirius ei osaa vastata. Tästä tulee uudenlainen kesä, James virnuilee, tuskin malttaa olla hyppimättä. Me ollaan aikuisia, vihdoinkin aikuisia ja omillamme. Siriuksella on vastaus valmiina, ei sinusta Sarvihaara saa aikuista vanhennusliemelläkään. Nauravat silmät uupuvat hauskaksi tarkoitetusta näpäytyksestä. Ja minä olen ollut yksin jo pitkään, surulliset huulet lisäävät. Sarvihaara ei tajua vihjausta. Virne kasvoilla levenee, se ylettyy korvasta korvaan. Minä en tahdo olla yksin. Aion kosia Lilyä. Sirius yrittää itkeä, mutta joku on tappanut kyynelkanavat. Hän tyytyy nyökkäämään, taputtaa ystäväänsä olalle ja kääntyy poispäin. James tarraa kiinni. Ja sinähän olet sitten minun bestmanini? Oikeastaan se ei ole kysymys, Sirius toivoisi sen olevan. Toteamuksesta kun ei voi kieltäytyä.
Aika lentää, se vierii ja matelee, mutta ei pysähdy. Sirius on hankkinut juhlakaavun, uudet kengät ja partavettä. Miksei uusia tunteita myydä Viistokujalla? Jamesia vapisuttaa, minne katosi kelmivuosien varmuus? Sirius kuiskii rohkaisevia, mitättömiä sanoja sulhasen korvaan, karkaa heti tilaisuuden tullen juhlateltasta henkeä vetääkseen. Kaksitoista minuuttia vihkimiseen, Sirius harjoittelee vielä luontevaa hymyä. James huutaa hänen nimeään, Sirius palaa takaisin. Henki ei kulje kunnolla, ei kummallakaan heistä. Lily astelee käytävää pitkin isänsä käsipuolessa, ja Sirius antaa itsensä uskoa, että sulhanen on vaihtunut ja valkoiseen verhoutuneesta morsiamesta tulee sittenkin musta. Ei siitä tule, ja Sirius nauraa hääkuvassa hysteeristä naurua.
Hysteerinen nauru muuttuu itkuksi, kun hän saapuu Godrickin notkoon eräänä kohtalokkaana lokakuun iltana. Itkukin on hysteeristä, se on katkeraa ja katkonaista. Kohtalo on julma, niin käsittämättömän julma. Sirius on luullut, että ihmisen voi menettää vain kerran, mutta ei se ole niin. Lily, Lily, rakas Lily. James, anna minulle anteeksi. Vauvan perinnöksi jää Lilyn silmät, niiden keskelle on ilmestynyt salamoiva arpi. Sirius haluaisi viedä kummipoikansa mukanaan, antaa sille koko maailman. He voisivat opetella onnellisiksi uudelleen, hän ja Harry, mutta Hagridille on annettu selvät ohjeet. Sirius antaa puolijättiläiselle moottoripyöränsä luopuen samalla kertaa kaikesta. Kuka ottaisi vielä hänen sydämensä, sielunsa, eihän elämä ole enää lainkaan elämisen arvoista.
Yli kymmenen vuotta, kymmenen pitkää ja kylmää vuotta jää taakse. Yksitoistavuotias, toista kertaa Voldemortilta pelastunut Harry Potter saa lahjaksi valokuva-albumin ja ihastuu siihen ikihyviksi. Öisin, päivisin, oikeastaan kaiken aikaa hän selailee sitä ja pysähtyy usein yhden ja saman kuvan kohdalle. Hän puree huultaan, hymyilee tietämättä ollako surullinen vai innoissaan. Hänen kuolleiden vanhempiensa hääkuva on todiste siitä onnesta, josta hän olisi voinut olla osallinen. Komea mies äidin ja isän takana nauraa valloittavasti, Harry pohtii miehen henkilöllisyyttä ja tutkii sitä syvää riemua, joka kuvastuu miehen hehkuvilta kasvoilta. Mies on maailman onnellisin mies, siihen ratkaisuun Harry joka kerta päätyy. Hän ei saa milloinkaan, ei edes viimein mieheen tutustuttuaan, tietää totuutta.
Tarua ihmeellisempi totuus, sen Sirius itse näkisi omissa valokuvasilmissään, rakkauden joka tuhoaa kaikumatta. Onni on, ettei Azkabanissa ole yöpöytiä joita koristaa läheisten kuvilla. James olisi niistä kuitenkin pois leikattuna, Sirius tilalle teipattuna. Niissä kuvissa Lily hymyilisi kurpitsajuhlahymyä, ei iskisi Siriusta polvilleen. Niissä kuvissa Sirius eläisi.
So take my life, I don’t need it anymore