Poika vailla sielua (S, draama, angsti, SK/LE)

[Aura Illumina]

Nimi: Poika vailla sielua
Kirjoittaja: Aura at Fiction Garden
Ikäraja: S
Tyylilaji: draama, angsti, romantiikka
Päähenkilöt: Severus Kalkaros (SK/LE)
A/N: Osallistuin tällä ensimmäisellä osalla Klassinen kappale-haasteeseen, ja musiikkina on Elgarin sellokonserton ensimmäinen osa. Suosittelen musiikin kuuntelemista lukemisen aikana.

Osa I - Sielu

Kuusivuotiaaksi asti luulin olevani näkymätön. En muista että kukaan olisi koskaan katsonut minua silmiin. Olin kalpea, laiha ja uhmakas. Kunnes minusta tuli kalpea, laiha ja alistunut.

Isäni oli heikko mies. Hän vastusti ja vihasi minussa ja äidissäni virtaavaa voimaa kiihkeällä paatoksella. Ja hän ilmaisi tätä vihaa hillittömällä raivolla, joka syttyi äkkiarvaamatta, täysin vailla mitään ennakoitavissa olevaa syytä.

Ensimmäinen päätökseni jonka pystyn muistamaan oli se, etten koskaan, missään tilanteessa menettäisi kontrolliani samalla tavalla kuin hän.

Tunteet virtasivat isässäni kesyttämättömän hirmumyrskyn voimalla, äitini koettaessa tasapainottaa tilannetta pitämällä kaiken sisällään.

Oli sanomattakin selvää, että minun tunteilleni ei ollut tilaa. Siispä niitä ei ollut.

Opin jo varhain olemaan ilmaisematta itseäni millään tavalla. Tunnelma kodissani oli jännittynyt, ja heti ovesta sisään astuessa saattoi melkein kuulla ilman soivan kireydestä. Tunsin sen kihelmöivän ihollani, vääntävän vatsassani ja puristavan ohimoillani. Vain perhosen siiven kevyt värähdys maailman toisella laidalla, ja meillä räjähti.

Minä yritin vain selviytyä hengissä.

Yritin välttää kaikkea, mikä olisi voinut käynnistää tulivuorenpurkauksen. Opin puhumaan rauhallisesti ja pehmeällä äänellä, liikuin äänettömästi ja sulauduin nopeasti varjoihin, harkitsin jokaista sanaani ja elettäni, enkä koskaan paljastanut todellisia tunteitani.

Se olisi ollut ylellisyyttä, johon minulla ei ollut varaa.

Äitini oli nöyrä ja työteliäs nainen. Rakastin häntä, mutta hänellä oli liikaa tekemistä kieltäessään oman luontonsa, että hän olisi ehtinyt näyttää todisteita maailman kauneudesta pienelle pojalleen.

Tein kaikkeni, että olisin saanut helpotettua hänen oloaan. Vaikka ehkä minun olisi pitänyt vihata häntä siitä, että hän salli sen kaiken tapahtua. Sen sijaan vihasin itseäni ja omaa avuttomuuttani, ja sitä, etten voinut tehdä muuta kuin maata huoneessani henkeä pidätellen, kun hän niitti kohtalonsa katkeraa viljaa.

Lapsi minussa oli kuollut jo ennen kuin opin kävelemään.

Muistan etäisesti kun noin kolmevuotiaana olin loukannut polveni kaatuessani takapihan kivetykseen. Isä ei ollut kotona, ja juoksin keittiöön äitini luo itkien. Muistan kirvelevän tunteen ihollani ja silmissäni, muistan veren metallisen tuoksun sen pisaroidessa lattian harmaalle linoleumille. Äiti tuijotti minua ilmeettömin kasvoin sanomatta mitään. Hän oli kalpea ja nojasi tiskipöydän reunaan kuin hakien tukea maailman harteilleen kasaamaa painoa vastaan.

Lopetin itkuni ja pidätin hengitystäni. Kyyneleet kuivuivat kiristäviksi nauhoiksi poskilleni. Katsoin äitiäni silmiin ja tajusin, että hän ei nähnyt minua. Hän katsoi suoraan lävitseni johonkin toiseen todellisuuteen. Se oli hetki, jolloin ymmärsin, ja jotain sisälläni hajosi.

Olin poika vailla sielua, ja minusta kasvoi mies ilman omaatuntoa.

[Natural]

Tuota, tuota... *katsoo todella järkyttenyynenä näyttöä*

Siis... minä... kun... tuo... Mä en keksi mitään sanottavaa, tämä oli aivan järkyttävän surullinen, rakastuin tähän.
Todella hyvin sopi tuo musiikki tuohon taustalle ja ihanasti olit tuonut Severuksen tunteet sisälle. Kuvailu oli suoraan taivaasta. Minun ensimmäinen ajatus oli, kun olin lukenut tämän: ''Tämä... oli ihana ja voi pikku Sevviee.''

Olin poika vailla sielua, ja minusta kasvoi mies ilman omaatuntoa.

Mää sulin tänne ihan kokonaa, rakastuin tähän loppuun.

Kiittäen ja kumartaen aivan ihanan surulliselle lukuelämykselle,
Natural

[Siber]

Hmm. Ensin haluan sanoa, että hirveän kivaa lukea ficcejäsi taasen. Muistaakseni joku ihan ensimmäisistä lukemistani pitkistä ficeistä oli sun kirjoittamasi, ja joskus kauan sitten luin sua enemmänkin. Nyt mun ficci-innostuksessa ylipäänsä on ollut pitkä tauko, ja tällaiset lukuelämykset on siis kuin... vettä janoiselle, jne. Hihi. No mut siis.

Severus on kyllä hurjan mielenkiintoinen hahmo, tämä oli järkeenkäypä ja realistinen kuvaus. Loksauttaa kaikki palaset kohdalleen. Ihminen kantaa lopulta menneisyyttään aina mukana, ja kokemukset tekevät hänestä sen, mitä hän on. Ajattelisin. Minusta tämä tuo esille oikeastaan kaiken oleellisen Severuksen persoonasta. Rauhallinen, pehmeä ääni, kaikki tuo tyyneys ja tunteiden piilotus. Ja kuinka ne tunteet kuitenkin on siellä sisällä, ja, no, tämä vain on niin Severusta. Neroutta.

Yritin välttää kaikkea, mikä olisi voinut käynnistää tulivuorenpurkauksen. Opin puhumaan rauhallisesti ja pehmeällä äänellä, liikuin äänettömästi ja sulauduin nopeasti varjoihin, harkitsin jokaista sanaani ja elettäni, enkä koskaan paljastanut todellisia tunteitani.

Se oli ylellisyyttä, johon minulla ei ollut varaa.

Tämä mua hivenen hämäsi. Tuntuu kuin tuo se viittaisi koko edelliseen kappaleeseen, eikä ainoastaan tunteiden paljastamiseen. Olisiko selkeämpi, jos viimeinen lause olisikin "se olisi ollut"?

Nuo vanhemmat ja heidän luonteensa ja piirteensä tulevat minusta äärimmäisen selvästi esille, mikä on hienoa, kun tämä kuitenkin on näinkin lyhyt teksti.

Olin poika vailla sielua, ja minusta kasvoi mies ilman omaatuntoa.

Lempispekulointejani Severukseen liittyen on juurikin se, että tämä on se, mitä hän itsestään luulee, vaikka oikeasti se omatunto on varmasti olemassa. Mä olen itseasiassa varma, että Severuksella on hyvin vahva moraali, vaikkakin omanlaisensa. Hän vain kiistää koko asian eikä näe itsessään mitään hyvää ja puhdasta. Mistä sitten kumpuaa kaikki se itseviha ja katkeruus. Miesparka.

Mut niin. Taidan höpistä vähän hölmöjä. Tämä on hieno, taisin lukea sen useampaankin kertaan tässä sivussa, taitava ja kaunis, pidän paljon. Kiitos jee.

[Aura Illumina]

A/N: Kiitos tuhannesti Natural ja Siperia. Arvostin kovasti kommenttejanne ja tein ehdottamianne muutoksia. Tosi kiva olisi saada kommentteja muiltakin lukijoilta, ihan vaan vaikka parilla sanalla siitä mitä ajatuksia/tunteita juttu herättää. Kiitos. Kolmas ja viimeinen osa ilmestyy vielä myöhemmin.

Osa II – Katumus

Vihasin kevättä jo lapsena.

Asuimme kaupungin laidalla pienessä talossa, jossa oli takapiha ja rikkinäinen aita. Kolmas lauta vasemmalta oli oveni maailmaan, jossa olin olemassa, jossa minulla oli nimi.

Vaikka siitä ei puhuttu, tiesin aina mikä olin. Mutta vasta kun tapasin hänet, opin tietämään kuka olin.

Kouluun tullessa olin kalpea ja hintelä. Olin älykäs, mutten nerokas niin kuin Potter, joka saattoi äärimmäisen vähällä vaivannäöllä napata kiitettävän arvosanan aineesta kuin aineesta. Olin pitkä ja tummahiuksinen, kuten Musta, mutta piirteeni eivät olleet järjestyneet kasvoilleni yhtä symmetrisesti, eikä hymyni ollut valloittava ja lämmin. Jos minulla edes sellaista oli.

Tarve tulla näkyväksi, olla olemassa tunnustettuna yksilönä, oli suurin syyni liittyä Pimeyden lordin joukkoihin. Yleisesti ajateltiin, että se oli jokin ylimitoitettu reaktio siihen että menetin parhaan ystäväni, kenties kosto, kenties itsetuhoinen yritys päästä eroon kaikesta. Mutta ei, halusin vain kuollakseni kuulua johonkin, olla tärkeä osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja lunastaa oikeus olemassaolooni olemalla hyödyksi.

Mikäli sattumaa on olemassa, osa kaikesta näyttäisi olevan sen vastuulla. Mutta todennäköisempää on, että kohtalon irvokas huumorintaju asetteli elämäni palaset juuri siihen järjestykseen, että minä olinkin se, joka lopulta päätyi kieroutuneen, julman ja mielipuolisen pahuuden palvelijaksi.

Jos vain se halveksunta ja pilkka, mitä sain koko lapsuuteni osakseni, olisi siirtynyt koulun alkaessa toisten lasten harteille, ja jos se systemaattinen iva ja mitätöinti, millä Rohkelikon kultapojat itseään viihdyttivät kustannuksellani, olisi ollut muiden harjoittamaa, olisin varmasti valinnut puoleni tarkemmin. Mutta asetelma muotoutui sellaiseksi, että piinaajieni ollessa oikealla puolella, minulle ei jäänyt muita vaihtoehtoja kuin asettua vastakkain heidän kanssaan. Tai näin asiaa myöhemmin minulle selitettiin. Itse en koskaan kaivannut mitään syyllisyyttäni lieventävää psykologisten tekosyiden verkkoa. Olin heikko, olin typerä ja olin väärässä. Siinä kaikki.

Ja ellei se olisi niin säälittävää, se olisi suorastaan surkuhupaisaa: Vältellessäni niin huolellisesti toistamasta isäni virheitä, päädyin välikappaleeksi vieläkin pahemmalle. Annoin itseni vapaaehtoisesti isääni tuhatkertaisesti julmemman hirviön käsiin. Missä oli järkeni, missä logiikkani silloin? Tajutessani asian, oli jo liian myöhäistä. Ja vihasin itseäni sen vuoksi syvään juurtuneella, miljoonan helvetin tulenkatkuisella kiihkeydellä.

Kaduinko liittymistäni joukkoon, jonka kuvittelin nostavan arvoani ja takaavan turvallisuuteni? Kaduinko niitä hirviötekoja, joiden toteuttamisen välineeksi jouduin yrittäessäni suojautua omahyväisen poikajoukon lapselliselta kiusanteolta? Olkoonkin, että se meinasi kerran maksaa henkeni.

Enemmän kuin sieluni myymistä sen groteskin tatuoinnin hinnalla, kaduin syyllisyyttä, jonka tahtomattani heitin hänen niskoilleen. Hän oli hyväntahtoinen sielu. Ja hän kuoli omatunnollaan minun kohtaloni, niin kuin minäkin kannoin vastuuta hänen kohtalostaan.

[Vanilje]

Kommenttikampanjasta huomentapäivää!

Joo, siis. Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että tykkäsin näistä parista ekasta osasta valtavasti. Severus on jo hahmona hyvin mielenkiintoinen, ja sopii tällaisiin teksteihin melkeimpä paremmin kuin hyvin. Lisäksi tykkään sun kirjoitustyylistä tällaisissa teksteissä.

Kuuntelin muuten tuossa lukemisen aikana tuota sellokonserttoa, ja kyllähän se toi tähän tekstiin jossakin määrin elävyyttä ja tunnelmaa. Ehkä tekstistä sai tuon kappaleen avulla esiin vielä joitakin syvempiäkin ulottuvuuksia, kuin ehkä ilman sitä olisi saanut. Muutekin näin ykeisesti tunnelma oli tosi kiva. Ainakin minulle lukijana se välittyi tosi kivasti. Jotenkin Severuksen lapsuuden kokemukset ja sitten se, miten ne vaikuttavat tämän myöhempään elämään tuli kivasti esille. Ainakin minusta olit saanut kirjoitettua ne hyvinkin uskottavalla tavalla. Juuri tuo vanhempien välinpitämättömyys Severusta kohtaan on varmaankin aika suurestikin vaikuttanut tämän elämään. Siihen, miten hän suhtautuu itseensä ja muihin ihmisiin. Ja varmaan myös juuri näihin tunteisiin. Ehkä sitä ei ole oppinut käsittelemään tunteita, kun vanhemmatkaan eivät niitä ole osoittaneet, tai sitten ovat, mutta huonolla tavalla.

Se oli minusta tosi kiva yksityiskohta, missä Severus tavallaan miettii kuinka "joutui" väärälle puolelle. Jotenkin se voisi olla ihan järkeenkäypääkin, että Severus sitten menee sille pahalle puolelle, kun kerran pahimmat viholliset ja kiusaajat ovat jo koulussa olleet sillä hyvällä puolella. Kävi kyllä kieltämättä vähän sääliksi Sevvie-parkaa. Ei se oikeestaan oo tehnyt mitään ansaitakseen tuollaista elämää.

Mutta kiitokset vielä tästä hienosta ficistä. Minä ainakin tykkäilin kovasti näistä parista ensimmäisestä osasta. Toivottavasti jatkoa on vielä tulossa. Minä ainakin lupaan lukea. ^^

[Aura Illumina]

A/N: Kiitos Vanilje kommentistasi! Ihana kuulla että tykkäsit tarinasta, ja hienoja pohdintoja muutenkin tuossa kirjoituksessasi. Tässä nyt sitten sen kolmas ja viimeinen osa.

Osa III – Omatunto

Kirjoitan tämän sinulle, koska haluan sinun tietävän

Olen katkera.

Rakastin sinua enemmän kuin uskoin olevan mahdollista. Olit ainoa hyvä, kaunis ja valoisa asia elämässäni. Jos minä olinkin musta (suo anteeksi tahaton ja vastenmielinen viittaus siihen omahyväiseen paskiaiseen), niin sinä olit valkoinen, ja olemassaolosi teki minut näkyväksi. Sain minuuteni ääriviivat piirtymään vasten sinun heijastustasi. Niin kuin valo ja pimeys, ei minua ollut olemassa ilman sinua, ja samalla kadotin itseni sinuun.

Kun sinä menit, tai niin kuin typeryyksissäni luulin asian olevan, katosi valo elämästäni. Vaivuin siihen aivan liian tuttuun pimeyteen, siihen olemattomuuteen, jossa tahtoni oli kauppatavaraa, pelkkä halveksittava hinta kuvitellusta turvallisuudesta. Kun luulin menettäneeni sinut, ei ollut enää minua, joka olisi voinut ymmärtää, voinut valita. Minä lakkasin olemasta. Ja sieluni hutera, läpikuultava liekki sammui.

Vasta kuolemasi räjäytti sydämeni auki paiskaten minut takaisin itseeni ja tunteisiini. Et uhrannut itseäsi vain poikasi tähden, vaan myös minun tähteni, ja niin kuin kuolemasi seurausta oli Poika Joka Elää, heräsi myös minun sisimmässäni se Poika, jonka sinä olit tehnyt Eläväksi.

Vannoin suojelevani poikaasi sinun vuoksesi. En hänen vuokseen, en itseni vuoksi, enkä edes maailman, tämän tuskastuttavan epäoikeudenmukaisen ja hitaasti riuduttavan varjojen puutarhan vuoksi. Miten pikkumaista, mutta mitä muuta minulta olisit voinut odottaa?

Kuvittele miltä minusta tuntui, kun lopulta näin sinun ja Jamesin rakkauden ruumiillistuman seisovan silmieni edessä. Kuvittele millaista oli tajuta, että hän olisi se, jonka vuoksi minun tulisi olla valmis kuolemaan. Tiedätkö miltä tuntui nähdä sinun katsovan minua noilta kasvoilta, joita vihasin ja pohjimmiltaan syytin kaikesta mikä minulta oli viety? Hän oli kuin sadistisen kohtalon muovaama muistomerkki, joka oli valettu kaikesta siitä minkä halusin unohtaa.

Koin helvetin tuskat taistellessani itseäni vastaan ja yrittäessäni hallita ristiriitaisia tunteitani, joita tuo poika minussa herätti.

Tunsin menettäväni järkeni.

Saatoin kuulla Jamesin nauravan sille - yhdessä pirullisen kohtaloni kanssa - että olin tilanteessa, jossa jouduin odottamaan hänen täydellisen kaksoisolentonsa pelastavan minut. Niin kuin hänkin oli aikoinaan tehnyt, vain lisätäkseen sitä vihan, nöyryytyksen ja kateuden kuormaa, jota sydämessäni häntä kohtaan kannoin.

Näetkö sen irvokkuuden, rakkaani? Vaikka minut oli asetettu poikasi suojelijaksi, jouduin odottamaan hänen pelastavan oman säälittävän, viheliäisen ja vastentahtoisen elämäni, joka jostakin minulle tuntemattomasta syystä edelleen roikkui kannoillani.

Olisin voinut tappaa hänet. Olisin voinut antaa hänen kuolla, sillä tilaisuuksia oli enemmän kuin tarpeeksi. Mutta minä suojelin häntä. Tein kaiken niin kuin sinä olisit toivonut minun tekevän, mutta en enää sinun vuoksesi, rakas sieluni lilja, vaan sen vuoksi, että se oli mitä minun kuului tehdä. Se oli oikein.

[Natural]

Näin aluksi sanon, että anteeksi tämä myöhä kommentointi, mutta en suinkaan ole unohtanu tätä. Kiirettä on ollut, joten on myös koneella käynti jäänyt vähäiseksi.

Siis aloitetaan tuosta toisesta osasta. Tykkäsin siitä kovasti ja sen kuvailusta.

Tarve tulla näkyväksi, olla olemassa tunnustettuna yksilönä, oli suurin syyni liittyä Pimeyden lordin joukkoihin. Yleisesti ajateltiin, että se oli jokin ylimitoitettu reaktio siihen että menetin parhaan ystäväni, kenties kosto, kenties itsetuhoinen yritys päästä eroon kaikesta. Mutta ei, halusin vain kuollakseni kuulua johonkin, olla tärkeä osa jotain suurempaa kokonaisuutta ja lunastaa oikeus olemassaolooni olemalla hyödyksi.

Tykkäsin tästä kohdasta. Tähän jotenkin sopi tuo tarve tulla näkyväksi. Ihanasti (voikohan niin edes sanoa?) olit kuvaillut tuon näkyväksi tulemisen tarpeellisuuden, kun toinen on aina halunnut olla jotenkin näkyvä ja siksi liittyi kuolonsyöjiin. Tykkäsin.

Myös tuo alku oli kiva, omalla tavallaan todella yksinkertainen, mutta ei kuitenkaan. Selitin jälleen aika sekavasti.

Asuimme kaupungin laidalla pienessä talossa, jossa oli takapiha ja rikkinäinen aita. Kolmas lauta vasemmalta oli oveni maailmaan, jossa olin olemassa, jossa minulla oli nimi.

En tiedä miksi, mutta tykkäsin myös tästä kohdasta todella paljon. Tuo rikkinäinen aita oli minusta ihana. Joo tiedän oon outo.

Tästä en kai keksi enää muuta.

Sitten tämä kolmas osa.
Tykkäsin tässä myös kuvailusta.  Myös tykkäsin tuosta lopusta. Se vaan oli niin... en minä tiedä, tykkäsin kuitenkin

Vasta kuolemasi räjäytti sydämeni auki paiskaten minut takaisin itseeni ja tunteisiini. Et uhrannut itseäsi vain poikasi tähden, vaan myös minun tähteni, ja niin kuin kuolemasi seurausta oli Poika Joka Elää, heräsi myös minun sisimmässäni se Poika, jonka sinä olit tehnyt Eläväksi.

Vaikka tämä kohta ei ollut kovin pitkä, niin silti se sisälsi paljon tunnetta, ainakin minun mielestäni.


Lyhesti sanottuna, kun en enempää keksi: tykkäsin tästä kovasti, ja jos tarkkoja ollaan, tykkäsin näistä kaikista.

Kiittäen ja kumartaen teksteille ja kirjoittajalle,
Naturla

[Vanilje]

Tykkäsin tästä viimeisestäkin osasta valtavasti. Sun Severuksesta kertovia ficcejä on vaan aina yhtä kiva lukea. Jotenkin osaat vaan kirjottaa tästä ihanasta herrasta niin hyvin. ^^ Saat Severuksesta tehtyä ainakin minun mielestäni ihailtavan IC:n, mikä on ehdottoman hyvä asia. Varsinkin tällaisissa ficeissä.

Niin tosiaan, sitten itse ficciin. Kuten sanoinkin jo, tykkäsin tästä osasta myös edellisten tapaan. Tämä oli jotenkin tosi hieno ja tyhjentävä lopetus tälle pienelle sarjalle. Se, miten Severus rakasti Lilyä saamatta kuitenkaan vastakaikua rakkaudelleen. Ja sitten lopulta Harryn ollessa koulussa Severus kaikesta tuskastaan huolimatta päätti suojella Harrya. Varmaankin juuri Lilyn vuoksi. Näin ainakin itse kuvittelisin asian menevän. Minusta ainakin Severuksen suojeleva (vaikkakin muilta oikeastaan huomaamaton) asenne on kovin ihana. Kyllä tästä miehestä löytyy muutakin, kuin hän antaa päälle päin näyttää.

Tämä kohta oli vielä pakko lainata:

Kun sinä menit, tai niin kuin typeryyksissäni luulin asian olevan, katosi valo elämästäni. Vaivuin siihen aivan liian tuttuun pimeyteen, siihen olemattomuuteen, jossa tahtoni oli kauppatavaraa, pelkkä halveksittava hinta kuvitellusta turvallisuudesta. Kun luulin menettäneeni sinut, ei ollut enää minua, joka olisi voinut ymmärtää, voinut valita. Minä lakkasin olemasta. Ja sieluni hutera, läpikuultava liekki sammui.

Tämä oli mielestäni jotenkin liikuttavan kaunis kohta. Kaunista kuvailua ehdottomasti. Alkoi käydä sääliksi Severus-raukkaa. Jotenkin tämä oli vain niin aidon oloista, voisi oikeastikin kuvitella tämän Severuksen ajatuksiksi. Ehkä se pimeys tosiaan on lapsuudesta saakka ollut tuttua, kun kukaan ei välittänyt tai huomioinut mitenkään. Oli muille kuin ilmaa. Kyllä siinä varmaan vahvinkin ihminen jäisi jotenkin "ontoksi", jos kokisi samanlaisen lapsuuden kuin Severus. Tästä kohdasta saa myös jossakin määrin käsityksen siitä, miten paljon Severus rakasti Lilyä. Eli melkoisen paljon.

Huh, en taida enää muuta osata sanoa, kuin että kiitokset vielä tästä kauniista ficcisarjasta! Minä tykkäsin kovasti.

[tutti frutti]

Tämä oli niin ihana.
Koskettava, surullinen, kaunis... Adjektiivini, mihin olette kaikki kadonneet?
En nyt mitään järkevää saa aikaiseksi, mutta luulen, että edelliset kommentoijat ovat sanoneet sen jo minunkin puolestani.

Tutti frutti kiitää ja kumartaa tästä ihanasta lukukokemuksesta

[cooperaur]

Kun luin tätä ja kuuntelin tuota Elgaria, musta tuntui enemmänkin kuin olisin katsonut jotain vanhaa elokuvaa tai dokumenttia. Syntyi niin paljon ajatuksia ja kuvia päähän tätä lukiessa. Varsinkin eka osa oli kuin olisi katsonut jotain mustavalkoista videota Severuksen lapsuudesta. Kuvailuhan on, kuten aina, upeaa. Kaikki tuommoiset "kohtalonsa katkeraa viljaa" hommat, hei c'mon. Kai siinä nyt rupeaa filmit pyörii päässä vaikkei huima mielikuvitus oliskaan. Ja sitten toi musiikki. Loistovalinta tähän, sopivan kestoinenkin. Ja kaunishan tuo on muutenkin.

Kaikki noi ajatukset on ja kuvaukset on hyvin uskottavia, jossain vaiheessa mulle tuli sellanen "no niimpä tottakai siitä Severuksesta tuntui ihan tolta sitten" -fiilis, ihan kuin olisin lukenut Rowlingin omaa tilitystä asiasta. Sitten tajusin että "hei, täähän onkin vaan ficci". Damn.

Tuosta kolmannesta osasta tykkäsin kaikista eniten.

Kuvittele miltä minusta tuntui, kun lopulta näin sinun ja Jamesin rakkauden ruumiillistuman seisovan silmieni edessä. Kuvittele millaista oli tajuta, että hän olisi se, jonka vuoksi minun tulisi olla valmis kuolemaan. Tiedätkö miltä tuntui nähdä sinun katsovan minua noilta kasvoilta, joita vihasin ja pohjimmiltaan syytin kaikesta mikä minulta oli viety? Hän oli kuin sadistisen kohtalon muovaama muistomerkki, joka oli valettu kaikesta siitä minkä halusin unohtaa.

Tää on ihan älyttömän hyvä tiivistys noinkin suuren asian merkityksestä. Noihin kahteen vikaan lauseeseen olit saanut mahtumaan todella paljon tunnetta, merkitystä ja asiaa.

Olisin voinut tappaa hänet. Olisin voinut antaa hänen kuolla, sillä tilaisuuksia oli enemmän kuin tarpeeksi. Mutta minä suojelin häntä. Tein kaiken niin kuin sinä olisit toivonut minun tekevän, mutta en enää sinun vuoksesi, rakas sieluni lilja, vaan sen vuoksi, että se oli mitä minun kuului tehdä. Se oli oikein.

Tää loppu iski. Tulkitsin tämän jotenkin niin, että kaikesta huolimatta Seven pohjimmainen hyvä tyyppi on ns. vielä olemassa.

Kiitän.

[Psychofobia]

Severuksen sielun pienet palaset.. oi.
Tuli melkein tippa linssiin, kun tätä luin. Tunnistin niin monia omia tuntemuksia, että ihan sattui.

Ensimmäinen osa oli ihanin, eli Sevvyn lapsuus. Upeaa.


- Psychofobia

[Fairy tale]

Synkkä mutta samalla kauniisti kirjoitettu katsaus Severuksen yksinäiseen ja mustaan elämään. Joskin siellä mustuudessa oli aina toivoa ja valoa kuitenkin sen verran, ettei Severus lopullisesti ollut saanut sieluaan ja omatuntoaan turrutettua. Hän kuitenkin valitsi tehdä sen mikä oli oikein, mihin tämä kaikki päättyi - tuohon toteamukseen.