Nimi: Kadonnut herrasmies
Kirjoittaja: Secu
Fandom: originaali
Hahmot: Jungil Siivar, herra Siivar, Eret Lavra, nuorukainen, kyläläisiä
Genre: mysteeri, fantasia, draama, slash
Haasteet:
Haasta itsesi kirjoittajana: uusi genre (mysteeri)
Kaiken maailman ficlettejä V: viikko 16/2017 (taruolennot)
Otsikko etsii tarinaa ll: Kadonnut herrasmies
Otsikoinnin iloja: genreotsikko
Ikäraja: S
A/N: Päätin kokeilla mysteerin kirjoittamista slash-vivahteella, vanhoilla uskomuksilla ja kirjepaperin tuoksulla höystettynä.
Lukuiloa! ^^
Kellertävälle, sormen alla tavallista paksumman ja joustavan pehmeän paperin pintaan muodostui sanoja, joilla oli koukeroiset hännät, harja ja tassut. Pysähdyseläimiä. Niin herra Siivar olisi kirjaimia kutsunut. Tikarimaisesta terästä valahti mustepisara, joka levisi lammeksi, juomapaikaksi, estämään eläimiä haalistumasta. Väliin jäi karua ja autiota erämaata, kunnes kynä pysähtyi ja maalasi alareunaan nimen: Jungil Siivar.
Tiikkipöydän reunalta muutaman kirjan ja asiapaperien huipulta osui käteen tummansininen kirjekuori, jonka päälle leimattu kirjoitus kertoisi lähettäjän. Tottuneesti kuori avautui ja tasaisin välein, vuorille poimuttunut kirje solahti sisään. Samanlaisia valmiita luomuksia odotti pinossa seitsemänkymmentäviisi. Mies laski kynän sille varattuun pikkuruiseen telineeseen kyljelleen. Pitkät sormet vetäytyivät koukkuun ja suoristuivat yksi kerrallaan. Liike unohtui puoliväliin, kun ovelle koputettiin.
”Sisään.” Jungil harjoitti sormiensa vapauttamista kivistävien lihasten loukusta kurotellessaan liivinsä rintataskusta kellon. Se raksutti hivenen vaille yhtä iltapäivällä, hänen tajunsa ajankulusta oli haihtunut täysin ympäristöstä kirjeiden vuoksi, mutta eivät ne jätättäisi sovitusta toimitushetkestä, jonka määrittäisi hänen rohkeutensa.
”Olet ajoissa.” Mies hymyili kevyesti. Tavallisesti nuorukainen saapui hajanaisia sydämenlyöntejä myöhemmin, mikä tarkoitti minuuteissa kymmenenestä kolmeenkymmeneen.
”Millä asialla tulet tähän kellonlyömään?” Jungil tiedusteli nostamatta katsettaan musteen kiemurtelevista ja sulavista tanssikuvioista. Herra Siivarin mukaan tällaisina tuokioina pysähdyseläimet lensivät, jokainen, ne oli vallannut vahva roihu, kiima – hänen sanoillaan palo tai vimma.
”Jungil”, nuorukainen hengitti äänekkäästi epätasaisesti sotkien sulavan rytmin niin, että viimeinen piste levisi epämuodostuneeksi lammikoksi. Paperiin jäi auringonsäteiden säihkeen leikiteltäväksi ohentuma, muistutus ikävästä uutisesta, jonka mies kuuli:
”Herra Siivar on kadonnut.”
