Lumen rajat (S • lumitunnelmointia hennolla fantasiahippusella, Kaisla & Kirma • raapale)

[Waulish]

S

Tämä teksti on kirjoitettu alun perin Kuuden lauseen lahjat -tempaukseen Kaarneen toiveesta (”jotain pehmeää helmikuutunnelmointia, missä ois oikeasti lunta”). Editoin tämän tasan satasanaiseksi raapaleeksi, jonka julkaisen nyt omillaan blokinpurkuna ja muistona Tarvehuoneen kätköihin siirtyneestä lahjatempauksesta. Alkuperäiselle idealle uskollisesti tekstissä on yhä kuusi virkettä. Tämä on tällaista kevyttä hömppää, ei kummempaa, mutta ehkäpä lumitunnelmointi kuitenkin ilahduttaa vielä jotakuta näin kylmän ja lumisen talven kääntyessä pikkuhiljaa kohti kevättä!


Kirma oli kotoisin lumettomasta maailmasta, ja hänellä oli vaikeuksia sisäistää, että lumi oli kylmää ja upottavaa ja joskus märkääkin. Kirma kahlasi helmikuun hangissa nivusiaan myöten, yritti tehdä lumipalloja pakkaslumesta ja lumienkeleitä suojalumesta. Kerta toisensa jälkeen Kaisla sulatti Kirman pakkasen puremat sormet vesihauteessa, vuorasi tämän kylmän kangistamat varpaat villasukkiin.

”Etkö sinä koskaan aio oppia lumen rajoja?” kysyi Kaisla kerran, kun Kirman kaivama lumitunneli oli romahtanut Kirman päälle ja vuorannut tämän valkoiseen.

”Onko lumella rajoja?” kysyi Kirma valkoisia kulmiaan kurtistaen.

Kysymyksessä oli jotain niin vilpitöntä ja välitöntä, että Kaisla alkoi ajatella: niin, onko sittenkään, jos ei niitä ole myöskään maailmoilla eikä meillä.

[hiddenben]

Ooh, tämähän oli aivan ihana! Olen ihan haltioissani tästä, aivan ihana tuo fantasiahippunen, jonka tähän ujutit! Tässä on jälleen tämä raapaleiden mahti, kun sadalla sanalla saa avattua tällaisen maailman. Vau! Kaisla ja Kirma ovat hurjan söpöjä hahmoja ja voittivat sydämeni kyllä hetkessä, Kirma innokkuudellaan ja energiallaan ja Kaisla lempeydellään ja vastuuntunnollaan. On hurjan mielenkiintoista yrittää lähteä punomaan tarinaa tämän raapaleen takana ja miettiä, kuinka he tapasivat ja miten Kirma päätyi Kaislan maailmaan.

Kielellisesti tämä on myös hurjan kaunis ja pidin kovasti esimerkiksi tästä lauseesta:

Kerta toisensa jälkeen Kaisla sulatti Kirman pakkasen puremat sormet vesihauteessa, vuorasi tämän kylmän kangistamat varpaat villasukkiin.

Myös Kirman haluttomuus ymmärtää lumea ja sen eri muotojen rajoituksia oli jotenkin ihmeellisen ihanaa. Hänessä on sellaista kaunista lapsekkuutta, joka mahdollistaa kaiken, ja on niin kivaa, että Kaisla suostuu ajattelemaan hänen tavoin eikä vain tyydy torumaan Voihan lumitunneli! Olen pohdiskellut viime viikkoina sitä, kuinka hauska niitä oli kaivaa pienempänä. Harmi, etten ehtinyt tänä vuonna kaivaa! Kumppanin lapsuudenkodin pihalla olisi ollut mahtava vuori lunta, josta olisi voinut sellaisen rakentaa, mutta pääsin käymään siellä liian myöhään, kun kaikki alkoi jo sulaa

Oih, tämä oli ihana tunnelmapätkä! Kiitos kovasti, että kirjoitit ja julkaisit tämän ♥

[Waulish]

hiddenben, voi että mikä kommentti, kirjoitat kyllä aina niin kauniisti ja piristävästi! ♥ Olen ihan ihmeissäni mutta tietysti myös innoissani siitä, että olet saanut tästä pienestä tarinasta irti noin paljon ja noin positiivista! Ihana kuulla, että sata sanaa riitti avaamaan tarinan maailmaa ja mahdollisti siihen sisään pääsemisen. Minusta sata sanaa on loppujen lopuksi hirvittävän vähän, ja yleensä raapaleenikin tahtovat venyä yli sen, mutta Kuuden lauseen lahjoissa tuli hauskasti harjoiteltua nimenomaan tällaisten ihan lyhyiden tarinoiden kirjoittamista, kun oli se kuuden virkkeen rajoitus.

Ihanaa, että hahmot ihastuttivat! Minustakin Kirmassa on sellaista viehättävää lapsenmielisyyttä, joka mahdollistaa monenlaiset seikkailut ilman vakavamielisen aikuisuuden asettamia rajoja. Hienoa, että myös Kaislan ajatusmaailman muutos välittyi! Ehkäpä Kirma lopulta opettaakin hänelle jotain, vaikka Kaisla on aluksi se, joka yrittää iskostaa maailmansa realiteetteja Kirman mieleen.

Lämmin kiitos lukemisesta ja ihanasta kommentista, kylläpä se ilahdutti. Toivotaan, että ensi talvena onnistuu taas lapsuudesta tuttujen lumitunneleiden kaivaminen!

[Grenade]

Tänään on varmaan hyvä päivä lukea tämä lumitunnelmointi ja muistella, miksi tykkään lumesta, kun tällä hetkellä tuolla tarttee loskassa rämpiä.

Ja olipa tämä vallan suloinen ja kiva! Ihan tuli sellainen fiilis, että kyllä sen loskan märkyydenkin kestää, kun lumesta on myös iloa ja onhan se kaunista, kun on pakkasta ja lumi notkuu puiden oksilla välkkyen auringonvalossa. Olisipa ihanaa, jos olisi vielä itselläkin tällainen ihanan vilpitön ja rajattoman utelias tutustuminen lumeen, ihan kuin Kirmalla tässä on. Muutenkin rapsussa on ihanan positiivinen ja lempeä tunnelma.

Kerta toisensa jälkeen Kaisla sulatti Kirman pakkasen puremat sormet vesihauteessa, vuorasi tämän kylmän kangistamat varpaat villasukkiin

Awww, voi että, ihanaa että toinen jaksaa pitää edelleen huolta, vaikka tietää, että taas saa uudestaan aloittaa hommansa. ^^

onko sittenkään, jos ei niitä ole myöskään maailmoilla eikä meillä.

Ihana lopetuslause! Se kietoo koko raapaleen yhteen, mutta avartaa sitä myös kauemmas, koko maailmaan ja antaa myös mahdollisia vastauksia siihen, millaiset välit rapsun päähenkilöillä on, vaikka sitä ei sen enempää itse tekstissä avatakaan. Kummatkin kuitenkin selvästi välittävät toisistaan. ^^

Kiitos paljon tästä!