elän mielikuvalle et Zhongli tuo jotain super hienoks hiottuu kiiltävää kivee ja Klee tulee jonkun oksan kaa joka on vielä liekeissä sillee "kato kato mäkin autan!! :3"
ruttis, siis tää kuvaelma on täydellinen :'') <3 Zhongli ja Noelle BFFs on yks ihan lemppari-headcanoneitani, mitä tulee platonisiin ystävyyssuhteisiin, ja siitä kirjoittaminen oli yksi isoimmista motiiveistani tälle ficille, koska siis yhyy mitä lutusia. Also Diluc puutarha-hommissa hihat käärittyinä on myös sellainen visio, että toivottavasti sille löytyy käyttöä joskus uudestaan, koska nnnggg hottis.
Ja siis kiitos niin paljon kommentista ja muutenkin kaikista tsempeistä ynnä fandom-huutamisesta, se jos mikä inspiroi kirjoittamaan!
A/N: Musta tuntuu, että tässä luvussa pitäisi olla vielä yksi kohtaus enemmän tuota Zhonglin ja Ventin lähestymistä, mutta hitto kun en tällaisella järkevällä aikavälillä keksinyt mitään tähän sopivaa. Harmittaa hieman, että jotakin puuttuu, mutta parempi silti saattaa teksti vähän vajavaisena valmiiksi kuin hautoa keskeneräisenä ikuisuusprojektina luoja ties miten kauan. Tämä on tällaisenaan ihan riittävän hyvä, ainakin tykkään niistä jutuista mitä tässä nyt on. Toivottavasti tykkää yleisökin.
*
Yhteinen päivällinen ei ehkä ollut maailman omaperäisin idea, mutta joka tapauksessa se tuntui sopivan rennolta ja intiimiltä tavalta potkaista homma liikkeelle. Aether huomasi Noellen ajoittain kiemurtelevan kiusaantuneena, kun hihansa käärinyt ja taikinaa vaivaava Zhongli yritti kysellä, minkä verran väkeä aterialle oli saapumassa. Harvemmin teepannuun kokoontuvat seurueet olivat ihan niin pieniä kuin tällä kertaa, varsinkin kun kyseessä olivat tällaiset varta vasten järjestetyt illanistujaiset, joten suorien vastausten karttamisen seurauksena ruokaa valmistui liikaa neljän hengen tarpeisiin. (tai viidenkään, jos Paimon viime hetkellä päättäisikin liittyä seuraan)
“Viedään loput Favoniuksen ritareille”, Aether lohdutti Noellea heidän poimiessaan rypäleitä pihan pensaista. “Tuskin mikään hukkaan menee, kyllä hyvälle ruoalle aina syöjiä löytyy.”
“Niin, varmasti”, Noelle vastasi nyökytellen, mutta painoi sitten kuitenkin katseensa surkeana maahan. “Tuntuu vain ikävältä valehdella herra Zhonglille.”
“Mutta eihän tämä mitään valehtelua ole, ainoastaan... eeh, totuuden välttelyä.”
Noelle tirskahti.
“En tiedä, auttaako tuo varsinaisesti, mutta kiitos.”
Oli synti ja häpeä, ettei Venti ollut mikään kummoinen gourmet-harrastaja, Zhonglin avustuksella kokattu ateria kun olisi kelvannut korkeatasoisempienkin ravintoloiden listoille. Aether taputti itseään henkisesti selkään siitä hyvästä, että oli keksinyt ehdottaa jälkiruoaksi rommilla maustettuja leivonnaisia, ne kun olivat kultaisine sokerikuorrutteineen ja ohuine suklaalastuineen niin kauniita että aivan takuulla tekisivät vaikutuksen runosieluiseen bardipersoonaan jopa ilman alkoholiakin. Jos niillä ei saataisi uuden ystävyyden perustaa vireille, niin jo olisi ihme.
Venti saapui päivällisille tyhjin käsin. Tietysti. Kyse ei todellakaan ollut mistään poikkeustilanteesta, mutta toisin kuin aiemmin, tällä kertaa Zhongli jopa reagoi siihen. Kun Venti esitti kaikkea muuta kuin vilpittömät pahoittelunsa ja naurahti päälle, Aether näki silmäkulmastaan kuinka Zhonglin kulmat painuivat aavistuksen verran
(paheksuen? pettyneesti?) ja taisi mies hymähtääkin hiljaa. Kenen tahansa muun kohdalla moiseen tuskin edes kiinnittäisi huomiota, mutta kun kyseessä oli kivikasvoinen geon herra... No, ainakin hän oli nyt viimein todella huomannut vanhan kamunsa läsnäolon.
Erityisen rohkaisevaksi elettä ei voinut väittää, mutta toisaalta parempi sekin kuin ei mitään. Nyt he sentään olivat olemassa samassa tilassa; nyt he
noteerasivat toisensa.
Venti vastasi Zhonglin eleeseen mutristamalla nenäänsä tavalla, jota saattoi kuvailla ainoastaan kujeilevaksi. Aether päätti ottaa myös sen positiivisena kehityksenä.
Se saattoi hyvinkin olla teepannun jaetuista aterioista vaitonaisin. Noelle ja Aether pitivät katkonaisesti yllä jonkin sortin joutavaa keskustelua, johon Zhongli otti silloin tällöin osaa lauseen tai parin verran. Venti puolestaan ei puhunut senkään vertaa, loi vain muutamia painokkaita silmäyksiä Aetheriin kuin kertoakseen, että kiusallisen tilanteen syyllinen oli kyllä selvillä ja Venti tasan tarkkaan tiesi, mistä oli kysymys. Aether vastasi bardin mulkoiluihin kohauttamalla harteitaan, hänen parastaanhan tässä yritettiin ajaa takaa.
Jälkiruokaan mennessä jännitteet olivat jo rauenneet hieman ja Ventikin intoutui kehumaan niitä rommisia suklaaleivoksia juuri niin vuolaasti kuin Aether oli toivonut. Noelle kuunteli ylistäviä sanoja kaikessa rauhassa ennen kuin paljasti, etteivät kakkuset suinkaan olleet hänen käsistään lähtöisin, vaan vastaavana keittiömestarina oli sillä kertaa toiminut Zhongli.
Kumpikaan jumalista ei varsinaisesti punastunut, kai he olivat sellaiseen jo liian vanhoja ja monessa liemessä ryvetettyjä, mutta Aether olisi voinut vannoa molempien suupielien nytkähtävän lempeästi.
“Ehkä voisimme juoda vielä teen kuistilla”, Noelle ehdotti, ja syöksyi sitten valmistelemaan kattausta ennen kuin kukaan seurueesta ehti edes vastata. Zhongli, jonka tyyliin sellainen rivakkuus ei yleensä kuulunut, seurasi nopeasti perässä.
Venti kohotti kulmiaan ja osoitti Aetheria sormellaan heidän jäätyään kahden, avasi jopa suunsakin koko soppaa kommentoidakseen, mutta ei sitten kuitenkaan sanonut mitään. Sen sijaan hän vain otti omenan hedelmäkorista ja heitteli sitä hetken, selvästi ilman minkäänlaisia aikeita syödä sitä.
Teepannun aurinko helotti ikuista iltaruskoaan heidän asettuessaan terassilla istuintyynyille matalan pöydän ääreen. Katetussa teessä tuoksuivat ruusu ja jasmiini. Noelle sipaisi Aetherin poskelle valahtaneen hiuskiehkuran korvan taaksen ja kääntyi sen jälkeen nolona pois päin soperrellen, että se oli ollut refleksi. Tyttö pusersi esiliinaa sormissaan sellaisia voimalla, että kankaan kuteet jo nitisivät, kai hän yritti sillä tavoin pitää näppinsä visusti ojennuksessa.
“Ei se mitään”, Aether vakuutteli ja kosketti varoen Noellen rannetta. “Älä suotta rypistä vaatteitasi.”
“Mmm”, Noelle vastasi, mutta tyyntyi sentään.
Zhongli katseli kohteliaasti johonkin kaukaisuuteen. Ventikin vältteli toisten välisen hetken todistamista ottamalla lyyransa esiiin. Hän näppäili pitkään hajamielisesti sen kieliä varsinaisesti melodiaa muodostamatta, ja vasta kun Noelle oli koonnut itsensä ja tiedusteli tahtoisiko joku vielä lisää teetä, bardi antoi sointujen tapailun kasvaa kokonaisiksi säveliksi.
“Kuinka kaunis kappale” Noelle sanoi. “Mikä sen nimi?”
“En tiedä. Ehkä sillä ei edes ole nimeä.”
Zhongli selvitti kurkkuaan. Hän näytti... huvittuneelta? Tai ehkä hän oli vain mielissään?
“Tämähän on vanha kansanlaulu Liyuen itäisistä vuoristokylistä. Lyriikat ovat valitettavasti kadonneet jo sukupolvia sitten, mutta sävel on jäänyt elämään vielä näihinkin päiviin asti. Muistaakseni alkuperäinen versio viittasi avioliiton solmimiseen ja matkantekoon, nykyään taas tätä voi kuulla soitettavan erinäisillä festivaaleilla etenkin ilta-aikaan. Olen kuullut käytettävän nimityksiä
lyhtylaulu ja
matkamiehen veisu.”
“Vai että avioliittoja ja lyhtyjä...” Venti maisteli kuvausta ja soitti hieman varmemmin. “Kai se sitten omalla tavallaan kantaa edelleen jotain säikeitä aiemmasta tarinastaan.”
“Niin, voihan sen niinkin nähdä”, Zhongli myötäili. Hänen äänensä kuulosti tavallista pehmeämmältä. “Se edelleen antaa muodon lämpimille valoille keskellä maailman monia varjoja. Itse asiassa tähän musiikkikappaleeseen kuuluu tanssikin.”
“Tanssi?” Noelle kysyi koko olemus lumoutuneena sädehtien.
“Paritanssi, tarkalleen ottaen. Niitä harvemmin tavataan osana alkuperäisiä liyuelaisia tradioita, joten oletettavasti kyse on jostakin muualta kulkeutuneesta ideasta. Eräänlaista kulttuurista vaihtoa itäisen rajanaapurimme kanssa, otaksun”, Zhongli selosti ja ojensi yllättäen kätensä Noellelle. “Askeleet ovat varsin yksinkertaiset. Voin opettaa ne sinulle, mikäli niin toivot.”
“Mitä? E-enhän minä... tai siis... kiitos, mielelläni”, Noelle takelteli ja nousi sitten niiatakseen sekä laskeakseen kätensä Zhonglin odottavalle kämmenelle.
Zhonglin ote Noellen vyötäisiltä oli hyvin hellä hänen ohjatessaan tytön tanssiin. Hirvittävä haikeus kaiversi Aetherin vatsanpohjaa — ei hän mustasukkainen ollut, Zhongli oli yksinkertaisesti liian opettajamainen sellaiseen ja kaksikon välillä vallitsi selvästikin ainoastaan kunnioittavaa ystävyyttä, mutta kadehtia hän silti saattoi. Osaisipa hänkin kaukaisen kotimaansa tansseja, joiden avulla päästä lähemmäs! Tokihan he nyt Noellen kanssa jatkuvasti treenasivat yhdessä miekkailua, välillä vähän aseetontakin kamppailua, mutta pakko se oli myöntää että tanssiminen veisi kaiken kokonaan toiselle asteelle.
Vaivihkainen vilkaisu heidän musikanttiinsa sai Aetherin arvelemaan, ettei suinkaan ollut siinä seurueessa ainoa, jonkä mieltä painoi sillä hetkellä tietty apeus.
“Hyvinhän se sujuu”, Zhongli kehui Noellen (suotta) pahoitellessa taas yhtä askellusta. Heidän liikkeensä istuivat melodiaan täydellisesti, tahti oli rauhallinen ja silti musiikissa kuulsi onnellinen keveys; kuin se todellakin kantautuisi vuorelta toiselle tuulen kuljettamana, nuotti nuotilta ja sanoitta laulavin säkein. Tyytyväinen puna oli kohonnut Noellen poskille ja hänen koko kehonsa näytti keinuvan kuten aalloilla lipuva ruusun terälehti, Zhongli puolestaan ohjasi heitä molempia varmana ja vakaana.
“Ja nyt sinä puolestasi voit opettaa askeleet isännällemme”, Zhongli sanoi äkisti ja kiepautti Noellen Aetherin eteen, irtautuen sitten tanssiparistaan ja kumartaen vuoronsa päättymisen merkiksi.
Noellen suusta karkasi hätääntynyt parahdus. Aether ei ollut yllättävässä tilanteessa yhtään sen parempi, vaan kompuroi pystyyn kaikkea muuta kuin sulavasti ja kumautti sitten vielä otsansakin Noellen olkapanssariin kumartaessaan.
“Sillä lailla”, Venti tyrski vieressä. “Mutta älä huoli, ystävä hyvä — neiti Noelle vertaa sinua vain vanhaan kivenmurikkaan, hyvin se menee.”
Jos kyseessä olisi ollut kuka tahansa muu kuin Zhongli, Aether olisi kutsunut tapahtuvaa kasvojen liikehdintää silmien pyöritykseksi. Nyt hän kuitenkin epäili vain nähneensä väärin, varmaankin se oli vain jokin valon taittumisesta johtuva optinen harha, eihän nyt Zhongli sentään...
Antautuessaan Noellen opastamana tanssin pyörteisiin (kankeasti) Aether tuli silloin tällöin tarkistaneeksi teepöydän äärellä istuvaa kaksikkoa. Mikä suuri sääli, että varmasti monia muitakin tansseja taitava Zhongli joutui sillä tavoin astumaan syrjään nuorempien tieltä, ja Venti puolestaan seurueen ainoana soittotaitoisena oli auttamattomasti jumissa lyyransa takana (tai sen suojassa, miten sen nyt otti).
“Kuule”, Aether aloitti ja käänsi katseensa visusti pois muista vieraistaan sekä omista, vielä melko epävarmoista jaloistaan.
Noellen silmät olivat hyvin suuret. Kauniit. Kultaiset kuten horisonttia suuteleva auringonnousu.
“Niin?”
“Satutko tietämään, onko Albedolla edelleen se Kleen äidin jättämä gramofoni?”
“Oi, kyllä on! Hän on siirtänyt sen työhuoneestaan päämajan salonkiin, ja joskus teetauoilla neiti Lisa soittaa siinä fontainelaisia levyjä.”
“Mainiota”, Aether totesi ja piteli Noellen kädestä kiinni hivenen tiukemmin. “Voisikohan sitä joskus lainata?”
“Tarkoitatko...” Noelle aloitti, muttei sitten kuitenkaan tohtinut lausua kysymystään loppuun asti, vilkaisi vain sivusilmällä Zhonglia ja Ventiä.
Aether nyökkäsi hymyillen.
“Tarkoitanpa hyvinkin.”
*
Kun he seuraavan kerran istuivat iltaa samalla kokoonpanolla, Zhongli toi mukanaan “äkillisestä päähänpistosta” hankkimaansa Wangshun kuplivaa kultaista omenaviiniä. Aether oli varma, että Zhongli oli joutunut sitä varten pyytämään palkkansa Hu Taolta etukäteen. Venti puolestaan oli “ihan sattumalta” saanut käsiinsä Springvalen parempaa riistaa, ja edellisen viikon ylimääräiset soittokeikat Enkelin Annoksessa alkoivat kummasti käydä järkeen. Tietenkään vanhat jäärät eivät voineet suoraan myöntää mitään, ja Aether jakoikin huvittuneen katseen Paimonin kanssa.
Toisaalta edistystä se joka tapauksessa oli, ja vieläpä varsin merkittävää.
Yhdessä valmistetun päivällisen jälkeen Venti alkoi taas näppäillä lyyraansa ja vinkkaili, että oli viime päivinä virkistänyt muistiaan tanssimusiikin suhteen. Aether vain hymyili ja nosti sitten silmääkään räpäyttämättä esiin Albedolta lainaamansa gramofonin.
“Nyt sinun ei tarvitse vain katsoa sivusta muita”, hän selosti, eikä Venti näyttänyt lainkaan vakuuttuneelta. Zhonglia sen sijaan tilanteen saama käänne vaikutti kiinnostavan kovastikin (omalla hillityllä tavallaan toki), joten tuulenjumalan nikottelulla ei missään nimessä kannattaisi antaa periksi. Huveja ja hurvittelua rakastavaksi huolettomaksi luonteeksi Venti oli ajoittain yllättävän arka astumaan ulos tutulta mukavuusalueeltaan, joten Aether oli hieman jo osannut arvailla hovimuusikon roolista irtautumista jonkinmoiseksi kynnykseksi.
“Onko tämä tapasi kertoa, ettet pidä musisoinnistani?” Venti kysyi kujeillen.
“Ei suinkaan, pidän siitä suunnattomasti!” Aether vastasi samalla kun etsiskeli Lisan antamasta valikoimasta sopivaa levyä. “Olisi kuitenkin huutavaa vääryyttä, jos Mondstadtin paras bardi ei itse saisi koskaan nauttia muiden soittamasta musiikista. Ja sitä paitsi tämähän voi hyvinkin laajentaa näkökulmaasi ja tarjota tuoretta inspiraatiota uusiin sävellyksiin.”
Oli mahdotonta sanoa, yrittikö Venti hymyillä vai oliko kyseessä rehellinen irvistys, sen verran tuskaista naamaa hän näytti. Silmäys Zhonglin suuntaan kuitenkin taisi tarjota jotain mieluisia vastauksia, sillä ei Venti siltikään suoraan kieltäytynyt.
Fontainelaisen valssin ensimmäisten tahtien helähtäessä ilmoille Aether ja Noelle kumpikin tuijottivat niin jännittyneinä sekä hengitystään pidätellen muiden toimintaa, että miltei unohtivat käydä tanssiin itse. Heidän onnekseen Venti ja Zhongli olivat niin oman kuvionsa pauloissa, etteivät ehtineet kiinnittää huomiota yleisöönsä, ja Noelle vinkaisi vaimeasti Aetherin kyynärvartta puristaen, kun Zhongli ojensi Ventille kätensä ja veti sitten toisen lähelleen lempeästi suoraan silmiin katsoen.
Ventin kasvoilla hehkui epätyypillinen, miltei häveliäs puna. Hänen sormensa tarrautuivat tiukasti Zhonglin hihaan. Zhongli puolestaan liu’utti kätensä Ventin vyötäisiltä ylemmäs, kohti lapoja — lähelle sitä kohtaa, josta Barbatoksen patsaiden siivet avautuivat. Venti notkisti selkäänsä toisen kosketuksesta kuten lisää silityksiä kaipaava kissa ja kutsui kevyen tuulenpyörteen nostaamaan hänet maasta; nostamaan hänet ilmaan niin, että hänen kasvonsa olivat samalla korkeudella Zhonglin kanssa.
Heidän pyörähtäessään ensimmäisen kerran musiikin tahdissa Aether saattoi miltei kuulla silkinsileiden siipihöyhenien hiljaisen havinan.
*
“He siis ovat siellä
nyt jo?”
“Jep.”
“Kahden?”
“Kahdenpa hyvinkin. Tubbykin lähti hieman verryttelemään siipiään, kun tarpeeksi Paimonin kanssa maanittelimme.”
Noelle punastui ja selvitti kurkkuaan pusertaen samalla ostoksia käsissään niin tiiviisti, että kalan paperikääteisiin tuli repeämiä.
“O-ovatko he olleen siellä jo pitkäänkin?”
“Hyvän tovin”, Aether naurahti ja kääntyi tutkailemaan seuraavan kojun hedelmätarjontaa. Pulskeat luumut näyttivät aivan erityisen mehukkailta. “Sanoin poistuvani ihan vain muutamiksi minuuteiksi sinua vastaan, mutta kuten tiedät, siitä on kulunut varmaan jo lähemmäs pari tuntia. En ole kuullut pannusta mitään, joten varmaan heillä todellakin on riittänyt setvittävää, kiirettä pois ei selvästikään ole.”
“Mmm”, Noelle vastasi ja puna hänen kasvoillaan syveni entisestään.
Aetherin sydäntä vihlaisi se, kuinka suloinen tyttö olikaan. Aivan pian Aether lähtisi Inazumaan eikä tietoa paluusta ollut, nämä olivat nyt heidän viimeisiä hetkiään yhdessä ja siis aivan äärettömän kallisarvoisia. Jos se olisi ollut vain hänestä kiinni, hän oli empimättä pyytänyt Noellea mukaansa, mutta Aether kyllä tiesi oikein hyvin Noellen lojaliteeteista Favoniuksen ritareita sekä koko Mondstadtia kohtaan. Ei olisi reilua maanitella häntä muualle, taistelemaan jonkun toisen haaveiden ja tavoitteiden puolesta — heidän teidensä kuului erkaantua tässä kohtaa. Ehkä jonakin päivänä reitit taas kohtaisivat, mikäli kaikki menisi hyvin.
Hän otti Noellea varovasti kädestä, taivutti lempeästi revennyttä käärepaperia puristavia sormia niin, että ne laskivat irti ja sen sijaan painuivat Aetherin sormien lomaan.
Noelle vilkaisi Aetheria alta kulmain ja painoi sen jälkeen katseensa kainosti.
“Haluatko vielä jotain muuta?” Aether kysyi.
“M-mitä?!”
“Että haluatko vielä jotain muuta? Jotain hedelmiä, vihanneksia, tiettyä teetä?”
“Ai siis tästä torilta! Ei, minulla on jo kaikkea, kiitos!”
Edelleen käsikkäin he kulkivat teleporttiasemalle, siirtyivät sen kautta rauhallisempaan maastoon kauas pois kaupungin vilskeestä, ja Aether kaivoi teepannun repustaan asettaen sen koivupuiden katveeseen. Siinä hentojen varjojen alla se olisi sopivasti suojassa, vaikka eipä lähistöllä muutoinkaan liikkunut ristin sielua lähistöllä pesivien lintujen lisäksi. Täällä kelpaisi astua ulos tavanomaisesta todellisuudesta ja nauttia pitkästä illasta ystävien kanssa; täällä kelpaisi ummistaa hetkeksi silmänsä koko muulta universumilta taakkoineen ja tavoitteineen.
“Odota”, Noelle henkäisi juuri ennen kuin he olivat aikeissa siirtyä.
“Niin?”
“Mitä jos... tai siis... m-mitä jos keskeytämme heidät?”
“Keskeytämme?”
“Niin,
tiedäthän”, Noelle sanoi painokkaasti, joskin myös aivan äärettömän nolona. “Jos he... mm, ovat saavuttaneet
yhteisymmärryksen, ja... mmm...”
“Aaaaa”, Aether totesi älykkäästi. Hän vaihtoi painoa jalalta toiselle ja mietti asiaa hetken verran häkeltyneenä. “Uskotko todella, että he... öh... niin.”
“Olen vakuuttunut siitä, että herra Zhongli ainakin tuntee muutakin kuin syvää ystävyyttä.”
“Niin kai, mutta —”
“Hänen katseessaan on sellainen palo”, Noelle jatkoi yllättävällä kiihkeydellä. “Kun hän puhuu Ventistä, siinä vain tuntuu sellainen ikiaikainen polte; kuin hänen sielussaan pyörteilisi sulaa magmaa vain vartomassa tilaisuutta vyöryä esiin maankuoren alta, syöksyä syvänteistä virtaamaan vapaasti tuulisille tasangoille ja —
Ja sitten tyttö nosti molemmat kätensä suunsa eteen ja ravisti päätään.
Aether ei ihan tiennyt, mitä ajatella.
“Mitä Zhongli sitten oikein on sanonut?”
“Voi, aivan tavallisia asioita vain”, Noelle sopersi. “Ei kyse ole niinkään siitä,
mitä hän sanoo, vaan siitä
miten hän sen sanoo. Se on yhtäaikaisesti käsittämättömän lempeää ja lämmintä ja äärimmäisen turhautunutta.”
Aether kohotti vaistomaisesti kämmenen kasvoilleen ja nauroi sitten sydämensä pohjasta.
“
Turhautuminen totta totisesti kuulostaa vuosituhansien suurimman romanssin rakennusaineelta... vaikka mitäpä muuta voisikaan odottaa, kun kyse on Ventistä.”
Noelle selvästi yritti olla nauramatta, moista lausuntoa kun ei voinut erityisen mairittelevaksi väittää, mutta ei hän mahtanut mitään sisältään kumpuavalle hiljaiselle hihitykselle. Aether rukoili, että keksisi äkkiä jotain nokkelaa, jotta saisi tytön nauramaan enemmän, mutta turha toivo — hän siis vain tyytyi nauramaan Noellen mukana, ja lopulta nojautui hetken mielijohteesta suikkaamaan nopean suukon toisen poskelle.
“Mennäänkö sitten?” hän kysyi ja tarttui uudelleen Noellen käteen. Tyttö nyökkäsi koko olemus hymyä hehkuen.
Se romanssinnupun hetkellinen hempeä idylli särkyi siinä silmänräpäyksessä, kun he astuivat teepannun tiluksille. Keskellä pihamaata savusi himmeästi hiillostunut jättimäinen kivenmurikka, ympäri nurmikkoa ammotti joukkio kuoppia joita ei vielä Aetherin poistuessa ollut todellakaan ollut, pari puutakin oli katkennut keskeltä runkoa kuin jonkin rajun luonnonmullistuksen riepottelemana. Kaiken sen keskellä Venti lojui kottikärryissä näppäilemässä lyyraansa, taivaanrantaa tuijottaen ja heilutellen jalkojaan iloisesti kuin maailman huolettomin pikkulapsi konsanaan.
“Uskallanko edes kysyä, mitä täällä on tapahtunut?”
“Aether!” Venti heläytti melkein jo laulaen ja ponnahti pystyyn kärryistä. Hän säntäsi saapuneen kaksikon luo ja tarttui näitä käsistä ilmiselvästi riemuissaan, hän oli kuin jokin onnellisen päivänpaisteen ruumiillistuma ja kaiken kaikkiaan sen oloinen, että saattaisi hetkenä minä hyvänsä pyrähtää lentoon ihan vain silkkaa keveyttään. “Tämä on täydellistä!”
“Niin siis mikä?”
“Vanha kivikallo ärtyi herjoistani niin kovasti, että heitteli minua kallionmurikoilla! Ihan niin kuin ennen vanhaan! Olen niin helpottunut! Ja onnellinen! Aloin jo säveltää tästä laulua.”
“No sehän... kiva... kait...” Aether mutisi edelleen hyvin hämmentyneenä. “Onhan Zhongli edelleen täällä?”
“Juu, hän meni tuonne pihan toiselle puolelle murjottamaan, on muuten varmaan häpeissään tästä kaikesta”, Venti sanoi hyväntuulisesti. “Tällaisen ei kai enää pitäisi kuulua hänen tyyliinsä,
ehe.”
“Myönnän, että minä ainakaan en osannut odottaa mitään tällaista.”
“Kai sinä nyt sitten menet hänen luokseen?” Noelle puuttui puheeseen ja katsoi Ventiä totisena.
“... häh?”
“Seuraavaksi sinun ehdottomasti pitää mennä hänen luokseen. Mistä te riitelitte?”
“Emme
me mitään riidelleet, hän vain kimpaantui vitsailustani.”
“Mistä aiheesta?” Noelle toisti kysymyksensä järkähtämättömänä kuin vakaa, ikiaikainen peruskallio. Venti ei nyt ehkä aivan alkanut kiemurrella kiusaantuneena, mutta hänen asenteensa kyllä muuttui heti vältteleväksi ja silmänsä mittailivat keskustelukumppanin sijaan taivaankantta.
“Jostain ihan merkityksettömästä, en edes muista. Se vain... se on sellaista tyhjää harmitonta suunsoittoa, ihan niin kuin aina ennenkin. Näin me olemme aina tehneet.”
“Mutta etkö tahtoisi edes joskus pyytää häneltä anteeksi? Tai että hän pyytäisi sinulta anteeksi?” Noelle kysyi katse jo pehmentyen. “Joko tätä tilannetta tai... tai jotakin joskus aiemmin tapahtuutta. Että puhuisitte ja selvittäisitte asiat. Yhdessä. Jotenkin.”
“Eeeeehh, emme me koskaan aiemminkaan —”
“Silloin oli silloin, nyt on nyt”, Noelle keskeytti selvästi minkäänlaisia mutinoita hyväksymättä. Hänen päättäväisyytensä sai Aetherin polvet veteliksi ja sydämen hakkaamaan vähän kiivaammin. “Muutokset ovat väistämättömiä, ja tässä on sinun tilaisuutesi ohjata niitä mieluisaan suuntaan.”
“Mutta —”
“Mikään ei voi koskaan palata tismalleen samanlaiseksi kuin joskus aiemmin, joten tee siitä parempaa. Tee
teistä parempia. Ole rohkea.”
“Eli tuumasta toimeen sitten!” Aether sanoi ja läimäytti Venti toverillisesti selkään sen verran voimalla, että mokoma tuulenhenki horjahti jo sinne talon toiselle puolelle vievän kivetyn polun suuntaan. “Me menemme nyt sisälle valmistelemaan päivällistä, sinä sen sijaan juttelet Zhonglin kanssa vaikka sitten siitä, miten korjaatte minun nurmikkoni.”
“Hei, hänen kivien viskelynsä tämän aiheutti, en minä!”
Aether katsoi Ventiä niin totaalisen leipiintyneenä kuin vain suinkin osasi, kyllä he kaikki tiesivät vallan mainiosti Ventin olevan aivan yhtä syyllinen pihapiiriä kohdanneeseen hävitykseen. Bardi vastasi näyttämällä kieltä, muttei vaivautunut väittämään vastaan sen enempää, ja alkoi sitten maleksia kohti Zhonglia ja toivon mukaan jonkinlaista sovinnontekoa.
Heti Ventin kadottua näköpiiristä nurkan taakse Noellen topakka ryhti katosi tuhkana tuuleen ja hän veti syvään henkeä ilmiselvästi hermostuneena.
“Olipa stressaavaa!”
“Olit aivan ilmiömäinen!” Aether kehui hurmioituneena.
“Todellako?”
“Todella! Sinun sanasi ja koko ulosantisi vain...
wau.”
“Voi kiitos, hyvä jos se tuntui uskottavalta”, Noelle selosti heidän suunnatessaan sinne keittiöön. “Olen monesti kuullut mestari Jeanin puhuvan tällä tavoin sir Kaeyalle ja ajattelin, että ehkä sama voisi sopia nyt tähänkin tilanteeseen.”
“Se oli täydellistä. Tällä tavoin jos jatkat, sinusta ei tule ainoastaan pätevää ritaria vaan kapteeni tai komentaja tai kouluttaja.”
“Oletko oikeasti sitä mieltä?” Noelle kysyi ääni väristen.
Aether laski ostokset keittiötasolle ja viittoi sitten Noellea tulemaan lähemmäs. Hän kietoi kätensä tytön ympärille ja veti tämän hellästi rintaansa vasten, halaus oli pitkä ja lämmin ja hän toivoi, että he voisivat pysyä siinä koko illan.
“Olen siitä täysin vakuuttunut”, hän vastasi hiljaa Noellen hiuksiin. Sitten hän sattui vilkaisemaan tytön olan yli ikkunasta ulos ja näki, että jumalallinen tuhotiimi istui vähän matkan päässä kivisellä penkillä vieretysten ja Venti hieroi otsaansa Zhonglin olkapäähän kuin huomionkipeä kissa. “Katsohan tuonne.”
He seisoivat hiljaa tuijottamassa, kuinka Zhonglin ryhti rentoutui. Kuinka hän kääntyi Ventiä kohden. Kuinka Venti kiipesi Zhonglin syliin ja rutisti häntä niin käsivarsin kuin säärinkin, suorastaan kietoutui toisen ympärille, piteli tiukasti lähellään ja hautasi kasvonsa pitkäksi toviksi tämän kauluksiin.
Kuinka he lopulta suutelivat.
Aether ehti juuri ja juuri kysyä itseltään, kehtaisiko seurata vanhemman polven viitoittamaa esimerkkiä, kun Noelle jo silitti hänen kasvojaan ja otti tuon ratkaisevan askeleen ensin.