Ficin nimi: Sodasta ja verestä
Kirjoittaja: Odo
Hahmot: Sirius, Regulus
Genre: Synkähkö draama
Ikäraja: K11
Vastuunvapaus: Rowling omistaa Potterversumin hahmoineen ja minä vain leikin saamatta taloudellista hyötyä.
A/N: Ensimmäiseksi tässä viitataan kirouksista paljastettuun tietoon, joka kerrotaan canoissakin. Tämä nyt syntyi, kun mietin Sirius ja Regulus ficcejä ja sattumalta putkahti tällainen mieleen. Vuosi on hyvä alottaa Mustan veljeksillä, joten olkaapa hyvät. Osallistuu OTS20:n (Mustan suku) ja FF100: Puhdasveriset (022. Viholliset). Kommentit ois tosi jeba.
Sodasta ja verestä
Sota oli rumaa, sen Sirius oli saanut huomata. Kirouksia sateli ympäriinsä ja kirouksien värit välkkyivät hylätyssä varastorakennuksessa, joka oli toiminut muutamien kuolonsyöjien piilopaikkana.
Maassa makasi niin ystäviä kuin vihollisia haavoittuneina, eikä Sirius voinut erottaa, kuinka monet heistä yhä hengittivät. Sirius torjui kirouksia toinen toisensa jälkeen ja väisteli kaikin keinoin itseensä kohdistuvia tappokirouksia. Adrenaliini virtasi suonissa ja viha kupli hänen sisällään.
Kun näytti sille, että taistelu oli jo voitettu, seisoi jäljellä enää Hestia Jones ja Sirius. Molemmat osoittivat sauvansa menettänyttä Dolohovia sauvoillaan.
“Sinut on pidätetty!” Hestia sanoi kovaan ääneen, mutta kuolonsyöjä vain nauroi ja sylkäisi lähimmän kiltalaisen päälle, joka makasi hänen jaloissaan. Sirius ei tiennyt, oliko kuolonsyöjä menettänyt järkensä vai eikö vain ymmärtänyt tilannettaan.
Vastaus kuitenkin paiskautui vasten Hestian kasvoja, tämän kaatuessa punaisen kirouksen osuessa suoraan häneen. Sirius puri huultaan ja sen hetken ajan, kun hän katsoi maahan valahtanutta Hestiaa, Dolohov nappasi sauvansa ja kaikkoontui varastorakennuksesa jättäen niin viholliset kuin ystävät taakseen.
Ilmassa oleva savun ja raudanhaju sai Siriuksen irvistämään ja hän kirosi varomattomuutta, kun joku oli päässyt yllättämään heidät. Hestia korskahti ja suusta valui verta leualle ja Sirius pelkäsi. Hän kostaisi, ja oli valmis jopa tappamaan, kunhan saisi tekijän kiinni.
“Veli… Turha taistella. Olette jo hävinneet.” Varjoista astui esiin mies, jota Sirius ei olisi halunnut nähdä. Kaikista kuolonsyöjistä juuri Regulus oli iskenyt Hestian maahan ja oli viimeinen seisova kuolonsyöjä hänen edessään. Se viha, mikä oli aiemmin kuplinut hänen sisällään alkoi palaa ja tykytti rintalastan alla.
“Petturi!” Sirius huusi, mutta sanat tuntuivat tarttuvan kurkkuun. Oli vaikea hengittää ja hän tiesi, mitä hänen tulisi tehdä. Veljen arka hymy näkyi vain heikosti hämärässä, mutta Sirius näki sen ja uskoi veljensä pilkkaavan häntä. Sirius epäröi hetken, mutta teki sitten ratkaisunsa ja ampui kirouksen kohti veljeään, joka joskus oli ollut niin läheinen.
“Pääsenköhän minäkin rohkelikkoon?”
“Toivottavasti, Regulus.”Rohkeudesta ei ollut tietoakaan, kun Regulus väisti varastohyllyn taakse. Punainen valo osui harhaan ja rikkoi jotain varastorakennuksen perällä. Siriuksen päätä kivisti, kun muistot Reguluksesta palasivat yksi toisensa jälkeen mieleen.
“Minusta tuli luihuinen ja äiti on ylpeä. Onko se niin paha asia?”
“Ei ollenkaan. Se riippuu siitä, millainen velho sinusta tulee.”Regulus ei säästellyt voimiaan iskiessään takaisin ja Sirius sai väistettyä vain vaivoin. Veli yritti tappaa hänet ja Sirius tiesi, ettei hänenkään piina loppuisi, jos Regulus eläisi. Muistot painoivat hartioita ja hän mietti, olisivatko asiat voineet olla toisin — mutta Regulus oli tehnyt jo valintansa.
Väistettyään taas yhden kirouksen, Siriuksen huulille kumpusivat sanat, joihin hän oli ladannut kaiken vihansa kuolonsyöjiä kohtaan, jotka olivat vetäneet Reguluksen mukaansa pimeyteen.
“Avadra kedavra!” Sirius huusi ja sauvasta räiskyvä vihreä valo osui suoraan Regulusta rintaan, kun tämä ei edes yrittänyt väistää. Miehen valahtaessa maahan kalpeana, Siriuksesta tuntui kuin häntä itseään olisi ammuttu. Kipu viilsi niin syvältä, että oli vaikea hengittää eikä hän voinut mitään itselleen juostessaan suoraan Reguluksen elottomana makaavan ruumiin vierelle.
“Anteeksi”, Sirius koetti sanoa, mutta hän ei saanut aikaiseksi juuri ääntäkään. Kyyneleet alkoivat valua tahtomattakin vasten poskia ja Siriuksen oli vaikea ymmärtää itseään. Regulus oli ollut hänen veljensä, mutta… nyt Regulus oli kuollut. Ainoa Musta, joka oli joskus välittänyt Siriuksesta.
“Ollaanhan me aina veljiä? Vaikka äiti kieltäisi…”Sirius puri hammasta ja koetti miettiä kaikkia ystäviään, jotka olivat kuolleet sodassa ja muistutti itseään, että sodassa tuli ruumiita. Reguluksen kuolema oli ollut vain ajankysymys, mutta silti… Sirius ei olisi halunnut sitä, ei enää, kun näki veljensä makaamassa käsivarsillaan.
“Niitä pitää tarkoittaa”, kuului karkeana Reguluksen huulilta, kun tämä värähti Siriuksen käsivarsilla.
“Etkö ole… Mitä pitää tarkoittaa?” Sirius kähisi, eikä ymmärtänyt, kuinka Regulus saattoi olla hengissä. Toisen lämpö alkoi taas palata ja Sirius tunsi sen itseään vasten.
“Anteeksiantamattomia kirouksia. Niitä pitää tarkoittaa… Sinä et tarkoittanut tappaa minua…” Regulus sanoi ja koetti hymyillä, vaikka se jäi vaisuksi. Sirius ei tiennyt, mitä sanoa. Hänestä tuntui, että hänen sydämensä oli pysähtynyt. Regulus oli elossa. Hän ei ollut tappanut veljeään.
“Minä… Sinä olet vihollinen, Regulus. Mutta minulla on haavoittuneita hoidettavana”, Sirius sai lopulta sanottua ja pudotti veljensä makaamaan maahan. Vaikka Regulus ei ollut kuollut, tämä oli heikossa kunnossa. Sirius koetti olla välittämättä siitä ja käänsi selkänsä veljelleen kuin antaen mahdollisuuden paeta.
Ja Regulus tarttui tarjoukseen ja kaikkoontui, jättäen Siriuksen yksin taistelutantereelle, joka oli vaiennut kuolemanhiljaiseksi.
“Niitä pitää tarkoittaa.”Sydämessään Sirius tiesi, että Regulus oli oikeassa. Ei hänen ollut tarkoituksenaan tappaa, sillä kaikesta huolimatta Regulus oli samaa verta ja hänen veljensä.